Sama täällä. Takana 13 v avioliitto ja 5 viimeistä vuotta yhtä taistelua, kun viina vei miestä. Nyt, kun lopultakin olen muuttamassa pois, harkinta-aika loppu ja muuttokuorma lastattu, olen ihan loppu. Ja vihainen. Mies ei edelleenkään myönnä, että viina oli syy tähän eroon. Omasta mielestään hänellä ei ole alkoholiongelmaa. Tuntuu ihan järjettömältä, että noin sanoo mies, joka on selvinpäin viisas, lempeä ja oikeasti hieno isä ja ihminen. Ja toinen puoli hänestä, kun viina vie, on väkivaltainen ja julma ja ymmärtämätön.

Silti, hän on elämäni rakkaus. Olen jo kokenut ihan saman kuin sinä, helvetillisen yksinäisyyden tunteen, vaikka järjen mukaan ei ole edes muita vaihtoehtoja kuin lähteminen. Nyt siis lähdemme ja tuska on suunnaton. En haluaisi lähteä, en voi jäädä.

Lapsen aikana en voi itkeä enkä tahdokaan, on niin pieni. Mutta kun yksin ajan autolla, itken väsymystä, pettymyksien vuorta, vuosien valehtelua, nyrkiniskuja, uhkailuja ja haukkumisia, itken ja itken. Kukaan ei kuule sitä, kukaan ei siis lohduta. Tämä eroamisen suru on oma henkilökohtainen helvettini.

Onneksi miehellä on tukijoukot, jotka näkevät asian hänen näkökulmastaan. Paska akka, kun jättää kunnon miehen, varmaan on jo uusi mies jo, ei se muuten lähtisi.. Mutta edelleenkin elän siinä harhaisessa toivossa, että hän muuttuu nyt. Jättää viinan, ryhdistäytyy, ottaa vastuun itsestään ja tekemisistään, ... Mitään uusia miehiä en edes kuvittele, en edes halua, en uskaltaisi, en jaksaisi, niin olen nyt loppu kaiken tämän kokemani kanssa.

Nyt siis lähdemme ja elämä täyttyy uudella tekemisellä, pieni lapsi pitää ihmeellisesti äidinkin elämänilossa kiinni ja oma yritys kun muuttaa mukanamme, ei tekeminenkään lopu. Silti on tosi surkea, pieni, eksynyt ja hylätty olo. Miksi? Oma päätöksenihän tämä oli, minä olen se, joka jättää ja lähtee!!!

Itse erosin n. 1,5 kuukautta sitten lähes 10 vuotta kestäneestä suhteesta. Meilläkin oli väkivaltaa suhteessa, niin fyysistä kuin henkistäkin. Vaikka olenkin kokenut kaikkea pahaa suhteessa, niin silti tuntui ihan kauhealta tehdä eropäätös.... Vieläkin pyörittelen asioita mielessäni, että olisiko pitänyt kuitenkin jäädä. Toisaalta tuntuu että olen tehnyt oikean ratkaisun. Rakastan edelleen ex-puolisoani, lisäksi hän oli paras ystäväni, ja nyt olen menettänyt hänet. Ja vielä omasta päätöksestäni. Tuntuu niin kamalan pahalta ja tavallaan väärältä. Ahdistus on valtava ajoittain ja ikävä suunnaton. Omaa kotia, koiraa ja miestä, joita ei enää ole.... Olisi mukava kuulla kuinka voitte nyt ja miten olette selvinneet tunteiden viidakossa, alkaako olo jo helpottamaan?

Se muutos, mitä te haette poislähtemisellä, tarkoittaisi myös miehelle muutosta, hänenkin pitäisi huomata, ainakin siinä vaiheessa, että jotakin on ollut tosi paljon pielessä. Mutta jos hän ei huomaa, näe tai halua ymmärtää, niin ei teidän kannata itseänne syyllistää, sillä kuvittelen teidän jokaisen yrittäneen kaikkenne. Niitä on sellaisiakin tapauksia, kun mies jää yksin, hän voi lopettaa juomisen tai alkaa miettiä, "mitenkäs se oikein olikaan"?
Mutta jos on ympärillä se juopporinki, joka haukkuu akan ja loput sukulaiset, niin nouseminen sieltä on todella vaikeaa, sillä tälle ringille on tärkeää, ettei kukaan nouse toisia paremmaksi, kyllä nyt löytyy "lohturyypyn" tarjoajaa.
Eteenpäin ja huomiseen!

Helemille taas kiitos viisaista sanoistasi.

Me olemme eläneet nyt viikkoa vailla 3 kk tätä uutta elämäämme. Arki menee hyvin, työtä on yllinkyllin ja pusken sitä välillä ihan vimmaisella otteella. Mutta se tuntuu jotenkin terveelliseltä tavalta päästä eteenpäin. Muuta suuntaa kun ei ole.

Miehen kanssa oli sovittu, että hän tulee tänne lasta katsomaan. Matkaa on 150 km. Kertaakaan ei ole käynyt. Lapsi ei puhu puhelimessa, mutta piirrustuksia ja sellaista ollaan isille laitettu postissa. Tosin on ollut niin puuhakas ja onnellinen omissa jutuissaan, sanoi, että ihan kuin me oltais asuttu täällä aina. Ja nyt syksykään ei tuo muruselleni kummoisempia muutoksia, koska äiti on nyt koko ajan kotona, työ on tämän talven nyt täällä kotona, ei tule päiväkotiin lähtemisiä eikä uusia paineita. Ollaan nyt tässä vaan.

Kova tunteiden myrsky tämä on kuitenkin ollut. Yhteenkuuluvaisuuden tunne ei katkea noin vain, tuskin se rakkaudeksi kutsuttu tunnekaan veitsellä leikaten loppuu, vaikka avioeroa eletään. Ja vihan tunne on väsymyksen hetkellä kova, en minäkään mikään supersankari ole kestävyyden suhteen. Vihaa tunnen miestä kohtaan, välillä niin, että ihan vihloo.

Eipä tullut sitä kaipaamaani ryhdistäytymistä, ei. Edelleen on täysin uhri omasta mielestään. Puhelimessa kertonut miljoona syytä, miksei ole päässyt käymään. En tiedä, mikä niistä on totta ja mikä ei. Kun kuulen, että on kännissä, lopetan sanomalla soita sitten, kun olet selvinpäin. En todellakaan jaksa enää sitä kännistä örinää.

Välillä koen huimaa iloa ja keveyttä tästä elämästä, jossa ei ole sitä entistä pelkoa eikä ahdistusta. En edelleenkään kaipaa minkäänmoista parisuhdetta, ajatuskin on ihan kammottava. Tässä on nyt kaikki, tämä riittää.

Hyvin samanlaiset ovat kokemukset täälläkin. Jätin mieheni 14 vuoden jälkeen niinkin itsekkäistä syistä kuin lapsettomuus. Tottakai suhteessa oli muutakin vialla, ei ollut yhteisiä harrastuksia tai mielenkiinnon kohteita. Ulospäin suhteemme näytti kuitenkin hyvältä. Sisällä kuitenkin koin useamman vuoden ajan ajoittaisia ahdistuksia lapsettomuudesta ja yhteisestä elämästä. Koin olevani vankina elämässäni. Kaipasin niin kovasti perhettä, vaikka kuinka yritin täyttää tyhjyyttä harrastuksilla, työllä ja opiskelulla. Ahdistuin enemmän ja enemmän. En osannut puhua ahdistuksestani edes miehelleni vaikka muuten puhuimne kaikesta. Olimme kuitenkin hyviä ystäviä. Todellakin tunsin vain ystävyyttä en parisuhdetta.
Keväällä päätin lopulta haluta eroa. Kova paikka miehelleni ja suuri yllätys. Mutta niin myös minulle. Nyt tunnen suurta syyllisyyttä itsekkyydestäni. Olen niin yksin suruni kanssa. Muutin kauas ystävistä ja suvustani. Tunnen vain yksinäisyyttä ja syytän itseäni. Olisiko pitänyt tyytyä siihen elämään, mitä minulla oli. Tunnen syyllisyyttä surustani. Tätähän halusin. En uskalla kertoa yksinäisyydestäni muille, koska pelkään kommentteja 'mitä minä sanoin' 'olisit miettinyt tarkemmin' tai 'nyt sait mitä halusit'. 😭

Iitukka kirjoitti 19.8.2013 23:41

Hyvin samanlaiset ovat kokemukset täälläkin. Jätin mieheni 14 vuoden jälkeen niinkin itsekkäistä syistä kuin lapsettomuus. Tottakai suhteessa oli muutakin vialla, ei ollut yhteisiä harrastuksia tai mielenkiinnon kohteita. Ulospäin suhteemme näytti kuitenkin hyvältä. Sisällä kuitenkin koin useamman vuoden ajan ajoittaisia ahdistuksia lapsettomuudesta ja yhteisestä elämästä. Koin olevani vankina elämässäni. Kaipasin niin kovasti perhettä, vaikka kuinka yritin täyttää tyhjyyttä harrastuksilla, työllä ja opiskelulla. Ahdistuin enemmän ja enemmän. En osannut puhua ahdistuksestani edes miehelleni vaikka muuten puhuimne kaikesta. Olimme kuitenkin hyviä ystäviä. Todellakin tunsin vain ystävyyttä en parisuhdetta.
Keväällä päätin lopulta haluta eroa. Kova paikka miehelleni ja suuri yllätys. Mutta niin myös minulle. Nyt tunnen suurta syyllisyyttä itsekkyydestäni. Olen niin yksin suruni kanssa. Muutin kauas ystävistä ja suvustani. Tunnen vain yksinäisyyttä ja syytän itseäni. Olisiko pitänyt tyytyä siihen elämään, mitä minulla oli. Tunnen syyllisyyttä surustani. Tätähän halusin. En uskalla kertoa yksinäisyydestäni muille, koska pelkään kommentteja 'mitä minä sanoin' 'olisit miettinyt tarkemmin' tai 'nyt sait mitä halusit'. 😭

Iitukka, sun ajatukset tuntuu ihan omilta. Meillä oli myös ulospäin hyvältä näyttävä suhde. Meilläkään ei ollut yhteisiä harrastuksia, ja arki oli pääsääntöisesti sitä, että töistä kotiin, ruokaa ja loppuilta sohvalla tv:tä katsoen. Tein kyllä itse asioita ja pyysin miestäkin mukaan, mutta kun melkein joka kerta sai sen vastauksen ettei nyt jaksa lähteä esim. lenkille, niin lakkasin pyytämästä. Tuntui ettei tehdä mitään yhdessä ja jotenkin se sai minutkin otteeseen, en saanut itsestäni oikein mitään irti. Tietenkään en tästä voi syyttää kuin itseäni.

Mulla on myös ihan hirveä yksinäisyyden tunne, ei ole ketään kotona odottamassa kun tulee töistä, ei ketään kelle kertoa päivästä. Ja nyt jopa kaipaan sitä tekemättömyyttä, kun olisi vain se toinen tässä... Ahdistaa ja nukkuminenkin on vaikeaa, yritän kuitenkin nukkua nyt ilman lääkkeitä kun pelottaa ettei saa luonnollisesti nukuttua jos pitkään syö lääkkeitä. Töissä tuntuu ettei jaksa keskittyä ja välillä itkettää tosi paljon. Eilen juttelin exän kanssa ja kerroin miten pahalle tuntuu, pohdin teinkö oikean ratkaisun, mikä meni pieleen ja että syytän itseäni yms. Hän ihmetteli miten edes jaksan ajatella enää tuollaisia. Olen myös miettinyt, että olisiko edes koskaan pitänyt alkaa seurustelemaan vai olisiko pitänyt pysyä vain ystävinä. Nyt todennäköisesti olisi vielä se paras ystävä olemassa... Todella vaikeaa elämä tällä hetkellä. Ja sekin tuntuu niin väärälle, että olen kertonut exän lyöneen ja mm. hajottaneen tavaroitani, syytän siitäkin itseäni enkä todellakaan halua että kukaan ajattelee pahaa exästäni. Sydämeni pohjasta toivon, että vielä joskus voitaisiin saada se ystävyys ja sielunkumppanuus takaisin mikä meillä oli ennen seurustelua. Nyt tavallaan tiedostan, että olisi parempi olla niin vähän tekemisissä kuin suinkin mahdollista, koska muuten sitä jää pähkäilemään ja jahkailemaan oliko päätös oikea ja kaipaa takaisin vanhaan "hyvään" suhteeseen.

Ja vaikka senkin tiedostaa, että kyllä tästä joskus selviää, ei se tieto tällä hetkellä auta yhtään, valitettavasti...

Tsemppiä meille kaikille eronneille, ilmoitellaanhan jatkossa miten on selvitty.

Tapasimme puolisoni kanssa netissä ja keskustelimme useita kuukausia kaikenlaisesta ennen kuin tapasimme. Kerroin hänelle omasta elämästäni, miten näen maailman ja hän vaikutti omaavan samanlaisen maailmankatsomuksen ja asenteen. Olin jo ehtinyt kehittämään puolisoani kohtaan voimakkaita tunteita ennen kuin hän kertoi mielenterveysongelmistaan. Olin aikaisemmin seurustellut vakavasti masentuneen kanssa ja eroaminen siitä suhteesta oli yhtä helvettiä. Silloin eroa siivittivät toisen osapuolen uhkailut itsemurhalla, 6kk eron jälkeen jatkuvat tekstivietit ja keskiöiset känniset puhelinsoitit ja välillä hän jopa eksyi uuden kotini ikkunan alle huutelemaan, että päästä sisään. Kun olin päässyt tuosta suhteesta eroon, lupasin itselleni, etten enää koskaan sorkeudu yhteenhkään ihmiseen, jolla on mielenterveysongelmia.

Toisin kuitenkin kävi. Ihastuin aluksi ihmiseen, joka vaikutti juuri samalta kuin minä ja sitten kuin salama kirkkaalta taivaalta tämä ihminen kertookin, että hänellä epäillään bipolaarista mielialahäiriötä ja persoonallisuushäiriötä, mutta häntä ei olla varmasti diagnosoitu, eikä tulla diagnosoimaan. Järkeni sanoi jo tässä vaiheessa, että lähde pois, mutta sydämeni oli toista mieltä, joten jäin.

Aluksi tuntui siltä, että miksi ihmeessä olin pelännyt niin paljon tähän suhteeseen ryhtymistä. Kumppani tuntui ihanalta, huomaavaiselta ja kaikelta siltä, mitä olin toivonut...kunnes kuvaan astuivat kumppanini epävarmuus. Usein kun lähdin aamuisin töihin hän saattoi mököttää ilman mitään syytä. Kun kysyin, miksi mökötät, niin hän vastasi, ettei tahdo minun menevän töihin, vaan jäävän hänen kanssaan. Kun sanoin hänelle tiukasti, että työ on minulle tärkeä ja että sinne on mentävä hän saattoi huutaa minulle, että mene vaan sinne rakkaalle työpaikalle, tässä taas nähdään, että sekin on sulle tärkeämpää kuin minä. Kerran jopa tein sen virheen, että soitin töihin olevani kipeä ja jäin hänen kanssaan, jotta välttäysin koko työpäivän jatkuvilta syyttäviltä tekstiviesteiltä ja puhelinsoitoilta. Sama käytös jatkui, jos halusin nähdä ystäviäni, enkä häntä. Tai jos halusin lähtemään mieluummin liikkumaan kuin olla sohvalla nyhjäämässä hänen kanssaan.

Aluksi hyssyttelin tätä käytöstä. Ajattelin, että jos rakastan häntä tarpeeksi ja ymmärrän kaiken, niin hän ymmärtää, ettei hänen tarvitse olla kanssani epävarma. Käytös kuitenkin vain jatkui ja jossain vaiheessa huomasin itseni tekeväni kaiken hänen pillinsä mukaan ja silti hän mökötti milloin mistäkin...mikään ei koskaan ollut tarpeeksi. Ihmittelin itse itseänikin. Miten ihmeessä minusta oli tullut tällainen tossu? Päätin ei enää. Aloin pistämään vastaan ja tein tasan tarkkaan niin kuin itse halusin. Jos hän rupesi syyllistämään minua salille menemisestä niin menin silti jne. Tämän jälkeen kännykkäni täyttyi jälleen syyllistävistä tekstiviesteistä. Kun en vastannut niihin, niin viestien äänensävy muuttui ja hän sanoi "anteeksi kulta, taisin olla vähän ehdoton. tottakai saat käydä treenaamassa".

Olen ollut tässä suhteessa nyt kohta 2 vuotta ja olen täysin loppu, vihainen ja pettynyt sekä itselleni että puolisolleni. Kolme kertaa hän on minua kosinut, olen aina vastannut ei. Olen sanonut, että en ole hänen kanssaan niin onnellinen, että haluaisin häneen sitoutua. Asumme nyt yhdessä...minä olen päävuokralainen, koska hänellä ei ole luottotietoja. Aina kun otan eron puheeksi, hän rupeaa ääneen miettimään elämäänsä..."joudun taas kadulle, viet minulta kodin, mitä järkeä on elää, miksi edes yrittää mitään..." Viimeisimmän ja merkittävimmän erokeskustelun aikana hän sulkeutui vessaan ja viilteli itseään reiteen. Tiedän, että hän on menneisyydessä ollut kaksi kertaa osastolla itsemurhayritysten takia, joten pelästyin todella kun hän sulkeutui vessaan ja laittoi veden valumaan peittääkseen äänet.

Olen täysin loppu ja ahdistunut. Haluan tästä tilanteesta pois, mutta pelkään lähteä, koska en tiedä mitä kumppanini tekee itselleen. Samalla olen itselleni todella vihainen...miten helvetissä olen taas tieten tahtoen pistänyt itseni tällaiseen ahdinkoon!!! En voi käsittää! Pyöritän näitä asioita mielessäni koko ajan...miten erota, miten estää toisen itsensävahingoittaminen...

Edelleenkään hän ei tunnu ymmärtämän, miksi yhteiselo, naimisiin meneminen, lapsien hankkiminen ym. tuntuu minusta hänen kanssaan täysin mahdottomalta. Lapsen kanssa on rankkaa, on yövalvomiset, rahan meno, kaikki....tämän ihmisen kanssa koen, että kaikki velvollisuudet olisivat vain minun niskassani ja elämä tuntuisi samalta kuin nyt...kestämiseltä.

Luojan kiitos minulla on ystäviä ja paljon muutakin sosiaalista elämää kuin vain tämä suhde. Muuten olisin varmasti jo seonnut. Onko kellään nyt tai ollut joskus sama tilanne...olisi ihana saada vertaistukea.

Floria2, sinä et voi päättää, miten miehesi elää. Tai miten hänen pitäs elää. Samoten sinä et voi päättää siitä, tappaako hän itsensä, niinkuin uhkailee. Itte tiän työn puolesta, että monet itsarilla uhkailevat hakevat sitä huomiota ja eivät kumminkaan sorru tekemään mitään, ainakaan tappamaan itseään. Hyvä niin, mutta huono sitä henkilöä (kuten sinua) kohtaan, joka nyt sattuu tuntemaan vastuuta tämmösestä "reppanasta".

Sulla on kliseisesti sanottuna edelleenkin vain tämä yksi elämä! Minä viheltäsin pelin poikki ja ottasin ainakin hengähdystauon - eri kämppä, taukoa suhteesta etc. Sais molemmat koota ajatuksiaan kasaan. Jos homma tuntus kuihtuvan kasaan, niin sitten kuihtuu.

Yksi rakkaimmista ystävistäni asui 8 vuotta miehen kanssa, joka oli suoraan sanottuna paskiainen pahimmasta päästä. Joi, haukkui ja nollasi mun kaveria ja silti tää kaveri halusi jaksaa ja ymmärtää. Asuivat saman katon allaki monta vuotta. Kunnes sitten ystäväni - pitkällisten keskustelujen ja mun tuen avulla - päätti laittaa lusikat jakoon. Ei vastannut tän miehen perään läheteltyihin viesteihin (vaihtelivat sopivasti "tapan itteni", "rakastan sinua" ja "h* huora!" välillä.

Lopputulema? Ystäväni muutti vasta omakotitaloon uuden rakkautensa (ja tämä on ihana mies!) kanssa. Ex-mies taitaa paiskia duunia jossain E-Ruotsissa, muttei kumminkaan tappanut itteään, vaikka viinan kans paljon lotrasiki.

Tsemppiä! 🌻🙂🌻

Hei Erosin pitkästä liitosta n.3v sitten ja se oli vaikeeta ja rankkaa aikaa.Tunteet ja mieliala vaihtelivat laidasta laitaan ja,kun viha astui mukaan niin pääsin paranemaan ja voimaan paremmin😉.sitten tapasin uuden miehen ja yritettiin olla yhdessä pari kertaa.Eihän siitä mitään tullut.Ei voitu olla yhdessä eikä erossakaan,en tiedä oikein,että mikä siinä vetää puoleensa.Ikävä on kova ja näen unia.Tunnen myös jonkinlaista syyllisyyttä.Vaikeata päästä eroon,kun ei ole minkäänlaisia vihantunteita.Pelkkiä hyviä ajatuksia vain ja muistoja.Mutta halusimme niin erinlaisia asioita,vaikka ajattelimmekin samoin ja samanlaiset ajatukset olivat asioista.Kyllä tämänkin yli pääsee se vie vaan aikaa🙂👍.En ole soitellut ja koitan myös välttää tapaamisia.En käy samoissa paikoissa joissa kävimme.Lähetän rakkautta,hymyjä ja hyviä ajatuksia ja jonakin päivänä kenties voimme vielä kohdata satuttamatta toisiamme🙂.kaikkea hyvää ja voimia erokriisistä kamppailleille.