hei, olen lukenut miten ihmiset kirjoittaa, kun heidät on jätety. Olen koettanyt löytää, jotain, joka teki saman ison päätöksen kuin minä. Sanoin vuoden alussa miehelleni, että haluan erota.
Me oltiin yli 11 vuotta naimisissa. Nuorena tavattiin, ja samantien yhteen. Toki opiskeltiin mutta aina yhdessä. Ei oikein muita.. Jäi nuoruuden juoksut juoksematta. Sen perään joskus olen haaveillut. Tuli ihanat lapset, asuntolainaa helvetisti. Ja tämä nainen ei ole tyytyväinen. Minusta alkoi tuntua, että kutistun. Että elän vain muita varten, en itseäni. Teen kaikki miten muut tahtoo (silleen kuin toisten kuvittelen toivovan minun tekevän) En osannut pyytää apua kotihommiin mieheltä, hän teki omiaan ja minä muut. Lapsille sittne tiuskin! Eikö reilu äiti?? Helvetti minua. Kesällä, syksyllä se sittne meni niin, etten enää voinut sanoa rakastavani. Käytiin juttelee kriisikeskuksessa, halusin löytää sen rakkauden vielä. En löytänyt silti. Mielestäni yritin kaikkeni, mieheni ei ollut samaa mieltä. En tahtonut, että minua kosketaan. Sitten taas päätin, kyllä, tämän täytyy onnistua. Mikään ei tuntunut oikealle.
Sitten sanoin sen, haluan erota. Mieheni maailma romahti. Tein kamalan väärin toiselle ihmiselle, joka on ollut se kaikkein tärkein.
Hän muutti pois. Lapset ihmeissään. Mutta minun on nyt ollut kevyempi olla. Olen voinut olla Minä. Tämä nainen, josta löytyy vielä se mahtava nainen! En ole ihan vielä häntä esille saanut, mutta saan vielä. Olen näin päättänyt.
Olen tällä hetkellä yksin kotona. Lapset viettää aikaa isänsä kanssa. Tätä jouto aikaa ihmettelen edelleen. Kukaan ei ole pyytämässä mitään, saan olla yksin. Toisaalta se vähä tuntuu oudolle.
Mutta saanko minä olla sympatiaa vailla puoleeni? Rohkaisijoita löytyy jätetyille ja petetyille. Tässä ei meillä muuten olla kyse. En edes tiedä miten osaisin olla toisen miehen kanssa kun ollut aika vaan yhden ja saman miehen kanssa.
Onko minulle saman kokeneita ihmisiä, joista vois tulla vaikka kavereita? Vai olenko yksin?
Olen vaan päättänyt selvitä. Seura tekisi siitä helpompaa.. Saako tälläseen tilanteenseen olla helpotusta vailla?
-Ei enää niin ”sekaisin” vaan paljon varmempi jo-
Hei Jättäjä
Ymmärrän mistä puhut. Itse jatkan edelleen pitkää parisuhdetta. Meillä on useita lapsia ja appivanhemmat. Alussa oli rakkaus. Sitten halusin palvoa häntä, tein kaiken mitä hän pyysi. Siitä sitten tuli maan tapa. Häntä palveltiin, kai se oli oma mokani. Jätin ystävät, työn ja kaiken. Tavallaan myös itseni.
Hoidin kaikki kotityöt, koska olin "vain" kotona. Hoidin kahta taloutta, myös appivanhempieni, koska minullahan ei mitään muuta ollut kuin aikaa. Jos valitin väsymystä, käskettiin mennä lääkäriin, myötätuntoa tai apua oli turha odottaa. Mieshän kävi päivätyössä ja elätti meidät, joten hänen ei tarvinnut enää iltaisin, öisin ja viikonloppuisin tehdä mitään, vaan hän oli oikeutettu vapaa-aikaan, matkoihin ja oman rahan käyttämiseen. Joskus menin pimeään saunaan hiljaa itkemään, se oli ainoa paikka, mistä kukaan ei älynnyt tulla etsimään ja vaatimaan jotain. Sai olla edes kymmenen minuuttia yksin. Sitten taas jatkettiin.
Nyt 30 vuoden jälkeen olen tajunnut, että en tunne mitään romanttista rakkautta häntä kohtaan. Kaikki on ohi. Minä kuuluin kalustoon ja kalusto omistetaan jo, ei sitä tarvitse enää ansaita.
Puhuttiin vuosi sitten miltä minusta tuntuu kaikki se vähättely ja työtaakka mikä minulla oli. Että en pysty löytämään sitä rakastumisen tunnetta enää. Hän alkoi muuttua, osti lahjoja, vei lomalle yms. Samaan aikaan hän alkoi rajoittaa kanssakäymistäni muiden ihmisten kanssa. Edes naapurin rouvan kanssa en saanut käydä lenkillä. Minä ihmettelin käyttäytymisen muuttumista, mutta edelleen en tunne sitä mitä pitäisi. Olen hukassa itseni kanssa. Seksi on vastenmielistä, vaikka tiedän, että hän on loistava sänkypuuhissa. Luovuttaisin hänet mielihyvin muille. Saisi sitten hänkin sitä oikeaa rakkautta.
Tilanne on vaan, etten pysty sanomaan sitä. Hän ilmeisesti vielä rakastaa, tai ainakin haluaa omistaa ja saada seksiä säännöllisesti. Hän laskee montako kertaa saa ja minä montako päivää saan olla rauhassa sen jälkeen.
Tilanne on vastenmielinen ja vaikea.
Ymmärrän vapaudenkaipuusi. Ettei tarvitsisi jatkuvasti selittää minne menee, kenen kanssa ja minkä vuoksi. Että voisi itse päättää omasta tilastaan, tarpeistaan ja ruumistaan. Ettei koko ajan joku pyydä jotain, etkä itse saa mitää. Että on kuin nurkassa seisova pyykkikone, jonka tarpeellisuus huomataan kun se on rikki.
Sinä olet ollut rohkea ja seurannut tunteitasi. Ja ennen kaikkea ollut rehellinen. Minä olen vielä päättänyt yrittää. Toivon, että tämä tunne menisi ohi, eikä tarvitsisi loukata enää ketään. Olen jopa ehdottanut, että ei erottaisi, vaan muutettaisiin omiin asuntoihin ja katsottaisiin, jos se siitä vielä viriäisi.
Hyvä Erehtynyt rakastamaan. Kiitos sinulle kun kerroit kokemuksesi minulle. Kiitos kun sanoit, että olen ollut rohkea. Täällä tippalinssissä istun ja mietin, että joku ymmärtää miltä minusta tuntuu. Minä toivon niin kovasti, että sinäkin saisit olla Sinä. Se upea Nainen joka siellä jossain kotitöiden alla on. Tee sinä mikä oikeaksi tuntuu, mutta älä unohda itseäsi..
Minulle neuvottiin lukemaan kirja "Kiltteydestä kipeät" Se on kirjoittanut Anna- Liisa Valtavaara. Lämpimästi sinä suosittelen.
Hei jättäjä..
Minulla on hyvinkin samalainen tilanne tällä hetkellä kuin sinulla. Olemme useamman vuoden taistelleet liittomme eteen, olimme molemmat halunneet yrittää, uudestaan ja uudestaan. Mutta eräs päivä heräsin ja tajusin etten mä enää halunnut yrittää.. kaikki tämä 11vuotta yhteistä elämää. nyt olin vain niin väsynyt ja voimaton tarpomaan ongelmiemme kanssa. en enää rakastanut miestäni niin paljon kuin mielestäni suhteessa pitäisi rakastaa. kerroin miehelleni etten halunnut enää jatkaa.. hänen maailmansa romahti. itse en tiedä mistä tämän voiman olen saanut jotta olen tätä asiaa saanut hoidettua eteenpäin.. helppoa tämä ei ole, lapsille selittää miksi tilanne on tämä mitä se on. ettei tämä johdu heistä millään tavalla jne.. ovat ottaneet mielestäni tilanteen ihan hyvin. nyt erostamma on kulunut jokunen kuukausi, lapset ovat olleet isällä muutaman viikonloppun.. mulla on ollut itselleni aikaa kokonainen viikonloppu, joka toinen viikonloppu! se on uskomatonta, aivan älyttömän ihanaa ettei tarvitse kuin ajatella itseään, saan tehdä niinkuin itse haluan, nukkua niin pitkää kuin nukuttaa.. tällaista oman ajan mahdollisuutta mulla ei ole ollut ikinä. aluksi pelkäsin että miten selviäisin koko viikonlopusta ilman lapsia, nyt viikonloppu menee niin nopeasti etten ehdi edes juuri ikävöimään lapsiani kunnes ne ovat taas luonani.
mä en ole miettinyt juurikaan sitä mitä muut ajattelevat asiasta tai en voi sanoa ettenkö olis ajatellut mutta mulle tärkeintä on se että mä haluan olla onnellinen, mä elän täällä vain kerran. haluan oppia taas iloitsemaan niistä elämän pienistä asioista jotka olen unohtanut vuosiksi ongelmieni keskellä. haluan nähdä oikeasti kuinka lapseni kasvavat isoksi.. mä haluan löytää miehen joka oikeasti arvostaa ja kunnioittaa mua ja rakastaa mua sellaisena kuin olen.
se et kun mä voin hyvin, mä jaksan kasvattaa/hoitaa lapsiani paremmin.
mä en ole katunut tätä hetkeäkään, olen iloinen että sain vihdoin tehtyä päätökseni jatkaa elämääni omaan suuntaan..
mä toivon kaikille ihmisille voimia, oppia ajattelemaan myös itseään ja tekemään sen myötä elämän suuria ratkaisuja.. -niinkuin minäkin.
alku aina vaikeaa mutta uskon paremman elämän olevan edessäni vielä..
🙂
-päivä kerrallaan...-
Täällä on muitakin kuin minä tälläisen asian kanssa!! En ole ainut joka tekee tuollasen päätöksen. Hienoa, että jaatte sen kanssasi. Teidänlaisia ihmisiä tarvitsen nyt, sekin riittää, että tiedän teidän olevan olemassa.. Hienoa, jos jotenkin voisi vielä yhteyttä pitää.
Meilläkin 11 aviovuotta takana ja kaikki mahdolliset konstit liiton pelastamiseksi. Ei se pelittänyt, tällä viikolla ilmeisesti allekirjoitetaan eropaperit. Asuserossa ollaan.. Kaipaan, että pääsen sen oman kodin laittamaan minun näköiseksi. Jossa sanon minä miten tavarat on ja mitkä tavarat! Hulluja pieniä asioita. Mutta minun asioita.
Eikun vaan rinta rottingille, vaikka se meinaa väliin vaikeeta olla.
se on hieno tunne kun saa oman kodin, laittaa se aivan oman näköiseksi.. kaikki ne tavaratkin ovat vain sinun.. kukaan ei tule sanomaan et toi telkkari on väärässä paikas, mihin mun pleikkari mahtuu ku noi kukat on tossa jne.. =) kerrassaan hienoo.. en mä sitä väitä että tää kaikki olis helppoa, ehei.. tässä on ylä- ja alamäkee enemmän tai vähemmän mutta kaikki korjaantuu ajan kanssa.. pitää vain muistaa antaa aikaa itselleen.. sen minäkin olen yrittänyt iskostaa päähäni.
päivääkään en ole päätöstäni katunut. on mukavaa kun ihmiset ympärilläni tiedätkö sanoo kuinka mä nykyään säteilen, olen iloinen oikeasti.. nii.. niin mä olen.. =)
voimia kaikille, jatketaan elämää rinta rottingilla!!
Hello pitkästä aikaa tähänkin ketjuun.
Tutun kuuloista juttua tässä otsikossa,se vaan pisti noissa silmään että ensin on rakastuminen,rakkaus ja viimeisenä kumppanuus...
Ei ole ikuista onnen tilaa olemassa ja huomaan että on yleistä että erotaan kun tuntuu ettei enää rakasta.
Minne ihmiset ovat unohtaneet kumppanuuden? Ei pitkissä liitoissa oltaisi ellei tuota asiaa huomaisi ja sitä kunniottaisi.
Sama arki se tulee muissakin suhteissa vastaan kun alun huumat menee ohi ja tulee nuo vaiheet.
Taasko juostaan ongelmia pakoon ja luovutetaan sen sijaan että tutkisi itseään ja ihmisen sekä parisuhteen normaaleja vaiheita ymmärtäisi nämä.
Toki on paljon suhteita myös jossä ero on ainut vaihtoehto. En toki teitä mitenkään tuomitse. Jokainen tavallaan. =))