Olen risteyksessä, enkä enää tiedä mihin suuntaan lähtisin. Olen ollut suhteessa mieheni kanssa 7v. Mies on aivan järettömän ihana kun kaikki on hyvin. Mutta jos vähänkin haluan kyseenalaistaa jotakin asiaa, tai haluan sanoa mikä loukkasi minua tai ihan mitä vain mikä liittyy suhteeseen, niin mies raivostuu samantien. Mies ei anna minun puhua, vaan jo yhden lauseeni jälkeen huutaa ja meuhkaa ja vetää omat johtopäätökset. Vaikka koitan sanoa ettei tuollaisesta ollut edes kyse, niin häntä ei enää kiinnosta vaan hän lähtee tilanteesta pois. Useimmiten tästä seuraa useiden päivien mykkäkoulu ja mies kävelee kuulokkeet päässä monta päivää. Jos yritän mennä sanomaan että voisitko kuunnella, hän tokaisee ettei enää kiinnosta. En siis ole saanut juuri koskaan kerrottua hänelle mikä minua suhteessa satuttaa tai vaikka saisin, niin se on uhka hänelle, ei minulle. Joskus pyydän anteeksi käytöstäni ja odotan mieheltä samaa. Sitä anteeksi pyyntöä ei vain ikinä tule. Mies ei juo, ei petä ja kun kaikki on ok, niin hän on todella kiva ja hänen kanssaan synkkaa kaikki. Mutta sitten on tämä toinen puoli. Mies muuttuu kuin päivästä yöksi jos sanon mitä vain negatiivista hänen käytöksestään. Jos hän esim. käyttäytyy liian vaativasti lapsiani kohtaan, niin auta armias jos edes yritän kyseenalaistaa hänen käytöstään. Hän suuttuu samantien ja tosiaankin, oli kyse mistä tahansa mikä liittyy hänen kyseenalaistamiseen tai suhteen ongelmiin joista pitäisi puhua, niin hän raivostuu, aloittaa mykkäkoulun joka johtaa usein siihen että lopulta neljän päivän jälkeen olen henkisesti niin rikki, että saatan korottaa ääntä, jolloin mieheni sanoo ettei täällä voi olla kun sinä huudat ja hän pakkaa ja lähtee mökille, josta hän sitten lähettelee viestejä, joissa ilmoittaa minun olevan narsisti kun en kuulemma koskaan ole missään väärässä. Minä, joka olen se joka pyytää anteeksi ja joka on se joka jää ilman anteeksi pyyntöjä. Minä, joka pyydän useasti että saisinko kertoa mistä oli kyse ja mitä tarkoitin ja jolle sanotaan että asia meni jo, tai ettei kiinnosta enää jne. minä olen se narsisti. No, nyt olen kuitenkin risteyksessä ja punnitsen asioita. Vaaka kun näyttää olevan yhtä painava molemmin puolin. Eli hyväksynkö mieheni hirviömäisen henkisen väkivallan ja sen etten koskaan tule saamaan oikeutta riidellä normaalisti, saati edes tuoda esille asioita jotka koskevat miestäni tai suhdetta. Hyväksynkö tämän siis siksi, että tätä tapahtuu noin kerran kuussa, kun kaikki muut päivät ja viikot mies on enemmän kuin kukaan mies tähän asti. Kuuntelen mielelläni mielipiteitä. Olen aivan yksin ja kaikki keskustelu on tervetullutta.😪
hei vaikea tietysti tyhjentävästi varmaksi mitään sanoa, mutta tulee vaikutelma että miehesi on mahdollisesti vaurioitunut lapsuudessa/myöhemm.elämässään jostain syystä tällä palautteen saamisen alueella. ikäänkuin tunnelukko laukaistuu päälle hänelle aina kun mainitset siis ihan norm. jostain epäkohdasta. sitähän se parisuhde mielestäni on että aina tulee asioita joista tärkeää keskustella/hioutua itsekunkin ja se on ihan tervettä keskustella niistä varsinkin silloin kun se tapahtuu toista kunnioittavasti. kuulostaa hyvältä että on paljon hyvää liitossasi, nyt vain siis tarvitsisit avaimen siihen kuinka miehesi tunnelukkoa voisi lähteä purkamaan niin että hän ei heti reagoidu kieltämällä, pakenemalla.... ja ennenkaikkea että hän itse uskaltaisi tiedostaa oman käytöksensä haitat liiton kannalta...?
Hei,
Tästä keskustelusta on jo aikaa, mutta nyt kun näin kirjoituksen, tunnistin tilanteen heti. Aivan sama, niin sama, etten edes lähde tarkemmin kuvailemaan, täsmää täysin. Mietin mitenköhän teidän kävi?
Itse tunnen saaneni apua etenkin kuuntelemalla kuvauksia narsismille tyypillisistä toimintatavoista (esim. Dr. Ramani, mm. aihe gaslighting), joiden avulla olen ymmärtänyt, että olen taistellut aivan turhaan ja helpointa itselleni (ja muille) on, että yksinkertaisesti en lähde siihen, en välitä: annan hänen kommentoida omiaan ja yritän itse tehdä omien arvojeni mukaan. Sillä hän ei tule muuttumaan. Kyse ei ole edes minusta, vaan siitä, ettei hän osaa olla muulla tavalla: jokainen vastaansanominen on hänelle henkilökohtainen aggressio (juuri niin päin) ja hänen on vain jotenkin pakko aina kääntää tilanne niin, että hänellä on valta. Oikeaa keskustelua ei synny vaikka mitä tekisi ja nyt kun olen sen ymmärtänyt, voin rauhassa lopettaa yrittämisen, kun tiedän, ettei se johda mihinkään. Hänellä on pakonomainen tarve aina "voittaa" ja siksi hän ei voi myöntyä mihinkään, koska riski olisi hänen päässään liian suuri - voiton tarve siis ajaa taistelumieltä eikä hän edes yritä päästä mihinkään kompromissiin eikä tule jatkossakaan yrittämään, koska silloinhan hän voisi hävitä. Päinvastoin, varsinainen narsisti nimenomaan hakee tilanteita, joissa pääsee kontrolloimaan muita, siksi neuvotaan, ettei heille anna sille aihetta (ettei lisää "polttoainetta"). Joten pitäköön sen vallan tai luulkoon pitävänsä, yritän olla ottamatta sitä henkilökohtaisesti nyt kun tiedän, ettei se hänen väitteistään huolimatta oikeasti johdukaan minusta.
Kyllä tämä vaikuttaa läheisyyteen, mutta tilanne on nyt rauhallisempi ja toivon, että siitä päästään kuitenkin paremmin eteenpäin kuin niin että kaikki kuohuu. Jaksamista!!!
Hei,
kuulostaa täysin minun parisuhteeltani. Aloittaja tuskin tätä enää välttämättä näkee, mutta toivottavasti edes sinä Samaistuva..
Olo on niin hirveä, kun epäilen parisuhteemme tulevaisuutta jatkuvasti. Mietin, tuleeko joskus se päivä, kun en enää jaksa kuunnella miestäni ja kestä hänen kohteluaan. Hän suuttuu todella pienistä ja löytää toiminnastani aina moitteita. Milloin olen jättänyt jonkin asian tekemättä tai olen tehnyt väärin, vaikka kuinka olen parhaani yrittänyt. Elämäntilanteeni on todella stressaava ja hän vaatii minulta mahdottomia. Hän on hetkittäin erittän mukava, huomaavainen ja huolehtivainen, mutta päivittäin mitätöi, syyllistää, vähättelee ja ohjeistaa minua tekemään kuten hän tekee. Olen kasvattanut itselleni kuoren ja olen päättänyt, että minä en nujerru ja minua ei huijata. Henkisesti olen kuitenkin aivan loppu. Vietämme todella paljon aikaa keskenämme ja yhteisen lapsemme kanssa, mutta kaipaisin välillä sitä, että saisin täysin itse päättää päivästäni ja vaikka ihan nukkua aamulla rauhassa pitkään, ilman että minun täytyisi anella mieheltäni lupaa siihen ja perustella puolenpäivää, miksi haluaisin nukkua. Vauvavuotemme oli raskas, mutta selvisimme siitä yhdessä. Olen tästä todella onnellinen ja rakastan perhettäni, mutta tuntuu että hyvinvointini on vaakalaudalla..
Voi kuinka tuttua tekstiä. Välillä rauha maassa ja kuvittelen että hän on muuttunut, mutta sitten jos joku jääkaapissa on laitettu väärään paikkaan tai tiskikone on täytetty epäjärjestykseen niin siitäkös riemu repeää ja minä olen tietysti niin huono kaikessa, liian Lempeä, liiaksi miellyttämisen haluinen... Sitä ja tätä että lista olisi enemmän kuin pitkä. Olen miettinyt ja sanonutkin että miksi hän on näin surkean ihmisen kanssa edes alkanut, en edes muista mikä huuto siitä on syntynyt. Olemme käyneet pariterapiassa muutama vuosi sitten 3 kertaa johon terapeutti totesi, että voitte käydä mutta rahat menevät hukkaan jos kerta toisensa jälkeen kaivetaan menneitä ja jauhetaan niistä. Sielläkään tuskin sain suunvuoroa. Elämä ja minun mieli on aivan mustaa mössöä, onneksi saan työni kautta positiivista palautetta ja minua pidetään jopa ihanana ihmisenä, mikä on kyllä koomista kun kotona kuulee aivan muuta
Voi apua... siis tuo tiskikone ja jääkaappijuttu kuulostaa siltä kuin olis suoraan mun elämästä!! Juuri noista samoista asioista saan kuulla päivittäin. Minua ei nyt vaan kiinnosta onko joku juttu jääkapissa samassa paikassa missä se oli kun otin sen. Mä otan rennosti tuollaisten asioiden suhteen, mutta mieheni on kyllä täysi ääripää. Ja sitten jos haluaisin tehdä jotain arjesta poikkeavaa, vaikka pienen kotimaanloman, niin hän keksii sata syytä miksei meidän tule lähteä mihinkään. Ja sitten hän saattaa suostuttelun ja helvetinmoisen riidan jälkeen suostua, mutta asiasta riidellään ennen lähtöä monesti.. Tänään siivosin koko asunnon sillä väliä kun hän oli töissä ja ajattelin että hän ilahtuu kun kerran tykkää siististä kodista. Ensimmäiset kolme asiaa mitä hän kuitenkin mainitsi kotiin päästyään oli jotain valittamista miten kotona haisee, olenko pessyt likaisella rätillä tms.... sanoin että oli viiminen kerta kun kulutan iltani hiki hatussa siivoten hänen vuokseen. Sitten kyllä tuli pussaamaan ja kiitteli...
Ja siis myös tuo minun mies väittää että haluan miellyttää kaikkia. Eikä asia nyt näin ole, olen vain ystävällinen ja sovitteleva ihminen, josta muut pitävät. En usko että meilläkään tulisi pariterapiasta mitään. Mies kävi kyllä hetken aikaa yksin.