Tiedättekö tunteen, kun saa kuulla ”En rakasta sinua”. Suhteemme oli huono, kai minä sitä pidin väkisin hengissä. Unelmaa ydinperheestä, onnelliset vanhemmat ja kaksi lasta. Tein kaikkeni ajatellen ensin perheen etua. Unohdin että on myös minä itse. Mieheni taas unohti, että on muitakin kuin hän itse. Pohjimmiltaan hän on kai hyvä mies, mutta hukkasi itsensä jonnekkin. Tai sitten osasi hyvän näytettlä. Joku sanoi minulle ”Kylän ruusu ja kodin piru”, ehkä jotain sellaista. Olin ilmaa, jota ei tarvinnut huomioida, minun kanssani ei voinut kuulemma kulkea missään, eikä kaveritkaan pitäneet minusta. Viimeisen 10 vuoden aikana kävimme 4 kertaa yhdessä pariskuntana jossain. Kaipasin toisen huomiota, kerjäsin sitä, tein toisen unelmien eteen kaikkeni, nielin omat toiveeni… Kuinka paljon kaipasin ohimennen tapahtuvaa kosketusta tai toisen kainalossa olo, kauniita sanoja, kiitosta.
Minulle luvattiin yhteistä aikaa, ”joo hoidan sen”, ”joo joo kyllä mä sen pian teen”. Roskakatosta mies teki 4 vuotta. Toki pyysin että olisi tapetoinut lasten huoneen, mutta innostui roskakatoksesta enemmän. Minä maksoin laskut, kodin, lapset, asiat… Väsyin ja olin yksinäinen parisuhteessa, mutta ajattelin että joku päivä on minun vuoro ja hän taas osoittaa rakkauttaan. Ruuhkavuodet 🙂
Ehei nyt jätettynä, lukuisin loukkauksin, ilkein sanoin, pihalle potkittuna yhteistestä kodista (jossa maksamani laina olikin vuokraa). Olen toisaalta onnellinen etten pety lupauksiin jotka eivät toteudukkaan joita odottaisin. Mutta niin haavoitettuna isoimman lupauksen pettämisestä, minulla ei ole enää sitä perhettä jonka yhdessä rakensimme.
Minun on todella vaikeaa päästää irti ja unohtaa idealistinen ajattelu. Haluaisin keskittyä uuteen elämään ja unohtaa toisen. Mutta huomaan että hukkaan jatkuvasti energiaa häneen.