Jännittäminen syö elämäniloni!
Hei!
Onko muita jännittäjiä? Tuntuu, että mulla menee välillä mieli nurin tämän jännittämiseni kanssa. Tuntuu, että on kaksi vaihtoehtoa, joko turruttaa tunteensa kokonaan ja masentua tai sitten kestää ajoittain sietämätöntä jännittämistä ja pelkotiloja. Heti jos joku asia tuntuu minusta tärkeältä niin alan jännittämään. En tiedä onko se epäonnistumisenpelkoa vai johtuuko kenties vanhoista traumoista. Isäni satutti minua pahasti useita kertoja lapsena, loukkasi sanoillansa. Nyt mulla on sitten sellainen arvottomuuden tunne, ja pelko etten ole riittävä ja pelko ennenkaikkea siitä että mua satutetaan jos uskallan välittää taas jostakin ihmisestä. Enkö pysty suomaan itselleni rakkaussuhdetta, vaikka en mitään muuta maailmassa toivo kuin että mua rakastettaisiin. Mulle on jäänyt tuosta isän kaltoinkohtelusta sellainen olo, että pelkään esimerkiksi työpaikalla koko ajan, että mulle aletaan huutamaan tai että olen tehnyt jotain väärin ja mut nolataan.
Tuo jännitys alkaa mahasta. Heti aamulla se herättää mut aikaisin ja alkaa jäytämään. Tiedän että se on pelkoa. Sitten mulla alkaa kulkea päässä kaikkia pelottavia ajatuksia, entä jos oksennan sen toisen ihmisen nähden, mitä jos se ei ymmärrä, ettei mulle aina jännittämisen takia maistu ruoka, entä jos tää ei mene koskaan ohi, entä jos mut jätetään tämän takia. Toisaalta tiiän, että kestän mitä paskaa tahansa. Olen tottunut siihen, että elämä potkii päähän niin nousen siitä aina jotenkin. Mutta en haluaisi tuon jännittämisen takia pilata orastavaa suhdetta, jossa mullakin voisi kerrankin olla tunteet pelissä. En haluais että mun vaihtoehdot on tylsä, rakkaudeton suhde jossa ei tartte pelätä, koska enhän edes välitä tai yksinäisyys. Ihmiset auttakaa!
Hei Monica_79!
Ajattelin kirjoitella, kun tuo epäonnistumisen ja jätetyksi tulemisen pelko kuulostivat kovastikin tutuilta.
Varsinainen jännittäjä en ole, mutta myös minulla on pelko, että ihmiset saavat minusta huonon kuvan. Olen siksi usein yrittänyt mielistellä ja hermoillut, että sanon jotain typerää, en ole osannut olla oma itseni.
Parisuhteeni alkumetreillä hermoilin kovasti myös poikaystäväni seurassa. Jokaisen tapaamisen jälkeen analysoin käytöstäni ja pelkäsi antaa mitään negatiivista palautetta hänelle siinä pelossa, että tulen jätetyksi. Yritin koko ajan olla täydellinen tyttöystävä, mikä johti siihen, etten ollut oma itseni ja hermostuneisuuteni vain kasvoi. Meillä tilanne lähti parempaan suuntaan sen jälkeen, kun poikaystäväni sanoi suoraan, että häntä ahdistaa jatkuva pelkoni jätetyksi tulemisesta ja että voin ihan rauhassa tuoda omat mielipiteeni esiin. Omalla suorapuheisuudellaan hän on rohkaissut minuakin luottamaan ja olemaan oma itseni. Ymmärsin, ettei poikaystäväni ole vastuussa asioista, joita minulle on aiemmin tapahtunut, eikä näin ollen ole reilua olettaa heti kättelyssä, että hänkin pettää luottamukseni.
Oletko harkinnut, että kävisit keskustelemassa peloistasi jossakin ja saisit käsiteltyä niitä sitä kautta pois häiritsemästä elämää?
Toivon, että löydät rohkeutta olla oma aito itsesi, koska silloin olet varmasti parhaimmillasi 😉 Voimia!
Hei Monika_79!
Lueskelin kirjoituksesi ja ajattelin vinkata, että tuossa "aikuisen elämää" -osastossa on myöskin jännittämiseen liittyvää juttua. Olen itse kirjoitellut sinne ja onneksi löysin tänne tukinettiin minäkin - jännittäjä. Ja kysymykseesi, onko meitä muita jännittäjiä, vastaan, että joo. 🙂
Ja tarinasi omasta menneisyydestäsi kuulostaa hyvinkin tutulle, näinpä itsekin olen jännittämiseni arvellut saaneen alkunsa. Ja liittyyhän siihen monenlaisia muitakin juttuja. 100%:sta varmuutta siitä, mistä jännittäminen johtuu, ei kai voine tietää. 😐 Joskus ajattelen minäkin, että olen jotensakin liian herkkä ihmiseksi. Vuodet vierii ja osin kovettaakin; kokemus tuo joissakin asioissa varmuuttakin. Mutta yksi on ja pysyy: sosiaalisia tilanteita jännitän minäkin aivan hillittömästi. Ja kyllä, jännittäminen on vaikuttanut elämääni ja valintoihini ja rajoittaa elämääni. Nyt olen hakeutumassa terapiaan ja yritän saada jotain apua ongelmaani. Siitä olen kuitenkin tyytyväinen, että olen kuitenkin sisukkaasti purrut hammasta ja yrittänyt. Sain kuitenkin opiskelut päätökseen, vaikka välillä elämä olikin ihan hel-----ä, kun jännittäminen tuntui olevan kaikessa päällimmäisenä ja kroppa kävi 1500:aa koko ajan. Nyt olen yrittänyt noudattaa hyvää neuvoa ja kertoa jännittämisestä perheenjäsenille ja kavereille. En ole enää ohimennen sanonut, että "...kun jännitän..", vaan olen sanonut, että jännittämiseni on todella kokonaisvaltaista ja rajoittaa elämääni. Koettanut ajatella siten, että puhun ääneen sen, että kyseessä on minulle vakava/tosi juttu.
Puhu sinäkin jännittämisestäsi ystäville ja perheellesi. Ei kai tietty kannata ihan ventovieraille jutella😉, mutta lähipiirillesi aluksi. Joku sanoi, että me jännittäjät tekisimme itsellemme suuren palveluksen kertomalla jännittämisestämme avoimesti julkisesti. Niinpä. Kai se helpottaisi, ja sitä tässä pienesti olen ajatellut tehdä. Isommassa mittakaavassa jännittämisestä julkisesti puhuivat tv2:sen ohjelmassa Inhimillinen tekijä mm. näyttelijä Ria Kataja. Katsoitko? Ohjelma oli tässä muutama viikko sitten. Myös minä (ohjelman vieraan tapaan) vietin lukiossa välitunnit vessassa, kun ahdistus ja jännittäminen luokkatilanteissa oli niin kovaa. Itkin vessassa ja tunsin itseni ihan hylkiöksi. Nyt opiskeluaikana en enää löytänyt itseäni niin monesti vessasta itkemästä😀 -mistä nostan itselleni hattua! No, vitsit vitsinä, mutta tosissaan: kai jotain kehitystä on tapahtunut. Vaikkakaan en tiedä, onko kyse kehityksestä. Ehkä jännittämiseeni reagointi on muuttanut muotoaan; olen vain entistä ahdistuneempi entistä pidempään sosiaalisissa tilanteissa ja niiden jälkeen.
Kuitenkin; koeta kaikesta huolimatta ajatella positiivisesti, älä missään nimessä luovuta taistelutta ja hae itsellesi apua. Kunnan terveyspalvelut, yths (jos opiskelet) tai psykoterapiaa esim. yksityisen kautta (kela tukee). Minä kävin aiemmin masennuksen takia psykoterapiassa, mutta nyt ajattelin nostaa jännittämiseni pöydälle (em. asiat liittynevät toisiinsakin).
Voimia🙂🌻
Kiitos vastauksestasi.. Kyllä helpottaa kuulla että muitakin hermostuttaa suhteen alussa. Aina sitä luulee olevansa ainoa outo jännittäjä. Kyllä mä puhun tästä asiasta mun läheisille ja oon käynyt pitkän terapia jakson niin sikäli en usko että ammatiapu tähän auttaisi. Osaan kyllä olla oma itseni, ja yleensä mua aidoksi ja mukavaksi kehutaan. Auttaa jonkun verran ku omat läheiset kehuu mua sillon ku on alemmuus komplekseja itsestä ja niistähän tää panikointi enimmäkseen johtuu. Ja siitä että jos joku asia tuntuu musta tärkeältä niin jännitän sen vuoksi, jos se ois ihan sama niin en paljoa jännittäisi. Elikkä jos jotain positiivista niin kerrankin joku mies tuntuu jossain!! 🙂🌻
Juups, entiiä... Taas vie tää järjen tää jännittäminen. Uusissa ihmissuhteissa on mahdottoman vaikeeta tietään millon kannattais kertoa mitäkin, ku tää asia on niin arka, ettei kestäis jos toinen ei hyväksy sitä... Onkohan se minkä verran tekosyy, ettei mun tarttis ikinä tehä niitä pelottavia asioita, kun kerta tuun niin sairaaksi. Väsyttää ku en pysty syömään kunnolla. Aamut ihan kauhua, pystyn vasta puolenpvän jälkeen laittamaan jotain suuhuni, ja sitten illalla seuraavan kerran, maha kuralla ja oksettaa. Onneksi tätä ei nyt oo kestänyt ku viikon verran, mutta todellakin pelottaa että millon tää hellittää. Luultavasti sitten ku oisin pistänyt paskaksi koko homman ettei mun tartte näyttää toiselle omaa sisintäni. Tai sit ehkä ajan kanssa, toivottavasti. Tuntuu vaan niin vaikealta, ku en mä voi kuvitellakaan että lähtisin sen kanssa syömään ja pelkään että se kysyy mua jonnekin syömään, ja mä en pysty menemään tai kertomaan että miksi. 😟
Haluaisin tietää onko täällä ketään muuta, jota rakastuminen pelottaa niin paljon, että ruoka ei pysy sisällä? Että oisko kellään mitään neuvoja, vinkkejä tai rohkaisua, että tietäisin että tästä selviää hengissä? Kun tuntuu, että heti jos jotain "positiivisia" tunteita herää niin mulla menee maha niin ympäri, että joudun hengittelemään rauhallisesti etten oksenna (ja välillä oksennankin)! Tottuuko tähän tai näihin tunteisiin koskaan? Pelottaa...😭