Jaksaako vaiko eikö?
Lähes viisitoista vuotta uusperheellisenä, molempien lapset jo aikuisia ja poissa kotoa. Vaimo työkyvyttömyyseläkkeellä ja minä edelleen töissä.
Äitienpäivän aamuna en ollut ennen yhdeksää aamulla siivoamassa huushollia, vaan torkuin aamiaisen jälkeen pedissä. Vaimolla kipsi kädessä ja siivoamassa vessaa. Tiesin ihan varmasti, että hänen lapsensa eivät ennen puolta päivää tule käymään, eivätkä tosiaan tulleetkaan. Siivousaikaa siis ihan runsaasti ennen tuota. Sainpas taas kerran kuulla olevani kelvoton ja huono aviomies ja että hänen pitää kaikki tehdä itse. Minun harrastukseni vievät kuulemma kaiken ajan ja hän ei niihin halua osallistua. Kilpahuutamiseksihan tuo meni, Molemmat osaamme suuttua nopeasti ja ehkä leppyäkin, mutta täytyy sanoa, että minuun nuo suuttumiset koskevat joka kerta.
En varmasti ole maailman innokkain kotitöiden tekijä, mutta kuitenkin teen jotain, siis imuroin ja siivoan ja tietysti varsinkin nyt, kun hänellä on kipsi kädessä, teen aika paljonkin kotitöitä. Jopa pilkon hänelle tekemäni ruoan, tietysti. Lisäksi istutan hänen kasvejaan ja teen muitakin puutarhatöitä, siis muulloinkin kuin nyt, mutta eritoten nyt kun hän ei kipsin kanssa pysty. Puutarhatyöt ei nyt sinänsä ole minun intohimoni. Remonttejahan ei lasketa kotitöiksi, vaan ne ovat minun harrastukseni.
Valitettavasti näitä sairasjuttuja on hänellä ollut tosi paljon, minullakin jonkin verran. En vain oikein enää jaksa nostaa häntä sieltä kipujen ja sairauden suosta ja joka kerta aloittaa uudelleen. Seksi meiltä on käytännössä kuollut pois, en tunne mitään viehätystä ylillihavaan puolisooni, joka on syömällä syönyt itsensä siihen kuntoon. Itse olen normaalipainoinen painoindeksin mukaan, vaikka ei se minullekaan ilmaiseksi tule. Minua suorastaan etoo ajatus seksistä ylipainoisen vaimoni kanssa, vaikka tiedän, että siellä sisällä vasustaa se sama nainen, johon aikoinaan rakastuin.
Nyt en siis enää saisi käydä edes soutamassa uistinta, jota teen pysyäkseni jonkinlaisessa kunnossa. Koiran kävelyttäminen sentään on sallittua, mutta se ei vain aina ole kovin helppoa minulle, kun jalat ovat välillä tosi kipeät (nivelpsori yms.) Muutenkin kaikki kodin ulkopuoliset harrastukset tuntuvat olevan pannassa. Vaimoani kannustan käymään kansalaisopiston piireissä ja muissa jutuissa. Mutta ilmeisesti työn lisäksi minulla ei saisi olla muuta elämää, vaan pitäisi istua kotona tietsikan ääressä tai television (jota minä en katso juuri ollenkaan). Toki ymmärrän, että koska teen osin matkatyötä, en pysty olemaan kotona kovin paljon. Nyt kun vaimolla on kipsi kädessä, olen perunut kaikki yli yon työmatkat, jotta voisin hänestä huolehtia. Sitä vain ei tunnuta kotona mitenkään arvostettavan.
No joo, nyt siis mietin taas, että jaksanko minä tätä? Olisiko minun helpompi elää ja olla yksikseni? Uutta parisuhdetta en kyllä enää ota tämän jälkeen ristikseni, siis jos tämän päätän lopettaa. Mutta se on toinen juttu. Olen vain niin väsynyt tähän tilanteeseen. En jaksaisi kuunnella huutoa, kestää masennuskohtauksia, kestää masennuslääkkeistä vieroitusta, kelata uudelleen ja uudelleen sitä, miten hoito olisi tässä tapauksessa pitänyt järjestää jne. Olen siis suorastaan väsynyt tähän tilanteeseen, kun kaikki mitä teen, teen väärin, tai liian myöhään tai teen vääriä asioita. Silti ihan oikeasti rakastan vaimoani, mutta en vain tiedä kuinka pitkään jaksan pelkästään rakastaa, haluaisin joskun myös jotain vastakaikua. Eihän hän ole täysin kiittämätön, mutta en vain meinaa jaksaa tätä tilannetta, jossa ensin aina haukutaan, ja sitten vähän kiitetään.
Minua voi syyttää heikoksi ja huonoksi aviomieheksi, mutta tosiasia on, että en oikein jaksa tätä tilannetta. Tämä on jo jos kuinka mones kerta, kun ollaan samassa tilanteessa.
Viestini on ehkä sekava, mutta niin olen minäkin tänä iltana, joten puran vain tunteitani ja toivon, että joku jossain osaisi edes vähän liennyttää huonoa oloani. En hirveästi kaipaa sellaisia neuvoja, että teidän pitäisi keskustella jne. Ei toimi. Menee aina tappeluksi tai v..luksi. Molemmin puolin. Parisuhdekurssilla käytiin joskus ja olihan siitä apua, pari kuukautta. Siitäkös sen niminkin niille kursseille tulee?
Moi Vanha mies.
Kyllähän sulla on täysi oikeus omiin tunteisiisi ja kuulostaa että olet tehnyt töitä yhteisen hyvänne eteen ja toisen hyvän eteen. Se on luonnollista ja normaalia kun on suhteessa toisen kanssa josta välittää ja jota rakastaa.
Jos hänellä on diagnosoitu masennus, niin se on sitten sitä vastamäessä nilkuttamista varmaankin, mutta se näyttää masennuttavan sinutkin jos suhde alkaa kahlita niin, ettei kotityöt tehtyäänkään pääse uistinta uittamaan.
Miksi suostut noihin rajoitteisiin, mitä puolisosi sinulle "määrää".?
Jos tilanteelle ei saada jotain tehtyä, niin veikkaan, että sulle tulee mieluinen mukava hyväntahtoinen ihminen vastaan ja naps syttyy romanssi. Se on aivan normaalia tuollaisessa tilanteessa ja parastahan sun olisi ehkä puhua suusi puhtaaksi, siis tulla näkyväksi ja puhua tunteistasi, niin hyvistä kuin huonoista, ja silmästä silmään puolisosi kanssa. Keho puhuu sitä, mitä mieli ei tule ääneen sanoneeksi tai sitä ei olla kuultu ja keho muistaa yhtäkkiä hyviä asioita ihan vaikka vaan tuntemattoman kädenpuristuksesta, jos se on lempeä.
Se on helpommin sanottu kuin tehty mutta lienee ainoa konsti tulla itse näkyväksi omasta ahdistuksestaan ulos ja samalla antaa arvo omille tunteille, omalle elämälle, omille mielenkiinnon kohteille ja itselleen.
Olet ehkä liian kiltti ihminen, kuten monet meistä, mua helpotti alkuun itseni arvostamisessa, hyväksymisessä ja rakastamisessa Valtavaaran kirjoittama Kiltteydestä Kipeät -kirja. Sitä saa kirjastoista ja muitakin aiheeseen liittyviä on tarjolla.
Jos jatkat olemalla liian kiltti, nujertamalla vähitellen itsesi, ja antamalla itsestäsi sellaisen kuvan, että puolisosi sinulle "määräämä" sosiaalinen rajoittaminen on hyväksyttyä, annat itsestäsi väärän kuvan ja hän olettaa että hänen käytöksensä on ihan ok. Me liian kiltit emme usein tule änäkyviin omine tunteinemme, koska usein on syynä se että emme itse ole oppineet arvostamaan omia tunteitamme, tarpeitamme ja rakastamaan itseämme. Sellainen kokemus minulla on.
Näkyväksi tuleminen omine tunteineen ei ole toisen jyräämistä, vaan ihan normaalia sallittua omien tunteiden ilmaisua, toiveiden sanottamiseta ja konkretisoimista ja enemmän kuin sallittua. Kompromissit ja yhteiset jutut on sen jälkeen helpompia, jos vaan molemmat haluaa sitä.
Niin, sinä et ole syyllinen puolisosi masennukseen. Siitä ajatuksesta kannattaa lähteä liikkeelle. Mutta et ole myöskään hänen alaisensa tai itsestäänselvä palvelijansa, vaikka jonkinlainen kotonahoitaja oletkin. Jokainen meistä haluaa kumppaniaan auttaa. Se on päivänselvää, mutta jos vastavuoroinen suhde kääntyy vain toispuoleiseksi ja sinusta tulee ylivastuullinen niin on luonnollista ettei siinä viihdy. Ei viihdy myöskään toinen osapuoli, muttei osaa ehkä yksin tehdä asialle mitään.
🙂👍 Kiitos kun jaoit.
Tuo on varmaankin sikäli tavallinen tarina, että usein, kun ei jakseta, niin kaadetaan toisen päälle ne omat keljut tuntemukset.
Eli masentuneella oma jaksaminen ja kiinnostus asioihin on niin vähissä, että se lähimmäinen sitten kärsii niistä lentävistä lauseista.
Ei varmaan kukaan halua sellaista tilannetta suhteessa, että toinen pääosin valittaa toisen huonoudesta. Sikäli se onkin hiukan hölmöläisen puuhaa, koska tekijä ei useinkaan näe, että sillä on päinvastainen vaikutus, kuin hän haluaisi. Valittajahan haluaa, että toinen muuttaa toimintaansa sellaiseksi, mikä on valittajan mieleen. Tuskin kukaan kuitenkaan ensinnäkään motivoituu tekemään asioita enemmän tai toisin kuin ennen, jonkin valituksen voimasta. Ei kai valituksen ja haukkumisen kohteena oleva useinkaan kiitä valittajaa, että :"Kiitos antamastasi palautteesta, olen hyvin iloinen, kun saan kuulla äänesi ja mielipiteesi.tms."? Tosin saattaisihan tuo toimiakin...voisi valittaja ainakin katsoa kahteen kertaan. Olen usein ihmetellyt sitä, miksi me ihmiset niin mieluusti teemme saman virheen aina vain uudelleen, emmekä huomaa tai tarkkaile, onko käytöksellämme toivottuja vaikutuksia.
Valittaja haluaa kontrolloida. Hän ei ymmärrä, että toisenlaisella tyylillä hän vetäisi toista puoleensa. Positiivisia asioita löytyy, jos niitä haluaa nähdä. Ja useinkin tarvitaan vain aika vähäisiä lauseita, jotta se tuntuu toiselta kannustavalta ja siitä käy ilmi, että hänen olemistaan ja tekemisiään arvostetaan. Myös se, että parisuhteessa on aina kaksi ja jos asutaan yhdessä, ei toisella ole mitään valtuuksia määrätä kaikkea siellä kämpässä, miten mikäkn homma tulee hoitaa, millä aikavälillä ja kuinka nopeasti. Mutta toki ne asiat ovat varmastikin sovittavia asioita, siis kotihommatkin. Ja jos toinen ei hoida osuuttaan, niin sitten "vaatteet jäävät pesemättä, kävellään muruissa jne. ja silloin voi tietysti tuoda omaa harmitustaan ilmi, että harmittavaa,ja muuten ihan ok, mutta kun nuo muruset jalkojen alla satuttavat ikävästi...vaikka toisaalta saahan tässä ilmaisen jalkapohjahieronnan..."
Tiedän, että se toisen arvostaminen ja positiivisten asioiden sanominen hänelle on joskus vaikeaa. Varsinkin silloin se sitä on, jos on vuosikausia kasvattanut katkeruutta toista kohtaan, eikä ehkä olla suoraan puhuttu tuntemuksiaan asioista.
On vaikeaa, jos tarpeet eivät kohtaa ja kenties molemmat ovat samaan aikaan niin tarvitsevia, että on vaikeaa antaa itsestään mitään toiselle. Ihminen ei myöskään ole mikään kone, niin että kaiken suorittaisi. Usein työelämä on väsyttävää ja jos ei ole onnistunut järjestämään arkeaan niin, että kaikki kohdat ovat balanssissa, repeään homma helposti viettävän puolelle. Silloin ei tarvitsisi enää kotona sitä stressiä itselleen, että toinen nalkuttaa, jos vapaapäivänä vähän makaa sohvalla tai nukkuu pidempään. Niin, ehkä toisellakaan ei sitten ole voimia sanoa, että nuku vaan pidempää, minä hoidan tämän, ansaitset unta ja lepoa. Mutta miten ihanaa se olisikin.
Me ihmiset voimme olla toisillemme susia, mutta on myöskin olemassa sellaisia ihmisiä, jotka osaavat ajatella toisen parasta. Tuskin voi kuitenkaan olettaa, että näin parisuhteessa aina vuosien kuluessa olisi, kun ihmisiä ollaan. On myös järkevää olla itsekäs oikeissa tilanteissa. Vaikkakaan käsittääkseni tuo ei sulje pois muiden parasta, vaan ainakin joskus päinvastoin.