Luin viestisi ja olet ajatuksissani! Täysin samat mietteet olen käynyt ja käyn edelleen, nyt kun mieheni on pettänyt minua uudelleen.

Itsetunto,niinpä. Hukassa on ollut jonkin aikaa, mutta jotenkin olen sitä vaan pakosti kaivanut takaisin. Syy hänen kaksoiselämään ei ollut minun eikä sun tapauksessa sinun. Miehet (tässä tapauksessa) ovat ihan itse tehneet ratkaisunsa, vaikka me olemme samalla toimineet oikein ja rakastavasti, eikö?

Ja mitä tulee siihen naikkoseen.. Kosto olisi kyllä niin suloinen. Tunnustan. Mutta koska hän on alentunut nimittelyyn ja uhkailuun, olen päättänyt olla vajoamatta hänen tasolleen. En ole kommentoinut mitään. En ole tehnyt mitään. Olen vain naureskellen seuraillut mitähän tulee seuraavaksi. Hänhän siinä on toinen nainen, kakkonen, en minä! Ja sama on sinulla.

Sinä olet eka. Ykkönen.

Itse teen niin, että annan ajan kulua. Kyselen ja epäilen, se on oikeutemme. Jos mies ei sitä kestä ja jaksa, mielestäni sille ei sitten voi mitään. Sinua on loukattu ja saat olla loukkaantunut. Toisaalta jos tapauksesta on jo aikaa, eikä ns. seitsemäs aisti sano, että kaksoiselämä jatkuu, eikös sitä voisi ajatella vain nauttivansa onnellisista päivistä?😋

Kun ei-onnellisia päiviä on enemmän eikä valoa näy, sitten kissa nostetaan taas pöydälle. Kovasti voimia sinulle! 🌻🙂🌻Et ole yksin. Enkä minä. Valitettavasti.

Saman kokenut minäkin, karseimman kautta. Löysin"ystävän" ja luulin kokevani jatakin erilaista ja ihanaa, samanhenkinen ihminen yms. Mutta ennepitkää huomasin, että kaiken takana olikin ihastuminen mieheeni.. Liekkö minä vain keino päästä lähemmäs miestäni.

Minulle on vaikeaa avautua mistään asioista ja uuden ystävän kanssa oli kiva jutella.. Vaan kun kaikki paljastuikin valheeksi siltä osin, että hän vain käytti minua hyväkseen päästäkseen mieheni lähelle. Itsetuntoni meni tyystin, ja ihmisiin luottaminen.. Tällä hetkellä heillä kai jonkinlainen paussi, meillä ihana 1,5 vuotias pikkumies ja "ystävälläni" kaksoset. Tulee vain mieleen kaikki nämä kieroilut, sovittu kai että eletäänpäs nyt vähän aikaa perhe-elämää ja kokeillaan sitten uudelleen...

Sanon vaan, että ratkaisut on aina vaikeita, mutta jos itsetunto viedään ja jos sinunkin pitää miettiä oletko enää oma itsesi (ja huomaat, ettet ole) niin... Missä on se elämän tarkoitus. Valitettavasti meitä on maailmassa liian monta saman kokeneita, Mutta HÄNTÄ PYSTYYN kaikki samankokeneet, kyllä joku jossain meitä odottaa...

Kosto olisi suloinen, niin olisi, mutta miksi ihmeessä pitäisi alentaa tuollaisen puskavosun tasolle?
Minullakin on itsetunto ollut pohjalukemissa, sitä vaille, ettei lattian alla ja enkä oikein vieläkään osaa ajatella, että minä tässä nyt jotain erinomaisen erikoista olisin kenellekkään. Mutta, minä olen minä ja minunlaistani ei ole toista eikä tule! Siihen on uskottava ja sen varassa mennä viuhtoa vaan eteenpäin, vaikka välillä olisikin nokka turpeessa.
Kyllähän sitä kuka tahansa rakastaa vaikka pirua sunnuntaisin, mutta tavallinen arkielämä tavallisen ihmisen kanssa on jo taidetta ja siihen ei näistä "ihanista kakkosista" voi aina ollakkaan.
Mutta jos teillä on toiseen luottamisen kanssa ongelmia, niin niitä kannattaa pohtia syvemmän jälkeen, sillä jos luottamus loppuu tai horjuu, niin jatkaminen on tuskaa.

Olen uusi tällä sivustolla, rohkaisen minäkin mieleni ja kirjoitan joitain tuntemuksiani koskien petetyksi tulemista. Minä sain yli 20 vuoden jälkeen selville, että mieheni on useamman kuukauden ajan pettänyt minua. Hän, jota kaikki ovat pitäneet malli-isänä, malli-aviopuolisona, miehenä, jolle perhe on kaikkein tärkein. Huvittavinta , tai oikeastaan surullisinta tässä on ollut se, että minä olen ollut täysin siinä uskossa, että hän EI ikimaailmassa pettäisi minua, olenhan ollut vuosien aikana se tärkein uskottu ja tuki jota hän on kertonut rakastavansa.

Nyt kun asia tuli selville olen ymmärtänyt toki omankin vastuuni asiasta; olen ollut paljon työssä ja kiinni työhön liittyvissä asioissa. Näistä asioista olemme kuitenkin aina päättäneet yhdessä ennen minun projektien aloittamista. Olen tuonut taloudellisesti tärkeitä euroja yhteisen perheemme hyväksi. Hänen työnsä on taas kovin yksipuolista ja yksinäistä. Viikonloppuisin hän on halunnut mennä ulos, minä taas rauhoittua kotona. Jne. Olen pyytänyt omaa toimintaani anteeksi ja yrittänyt toimia nyt toisin, vastakaikua en tosin juuri ole saanut... Missähän menee sen raja, että itsekunnioitus säilyisi edes hitusen?

Hänen mielestään on outoa kun käytökseni on muuttunut. Minä koen taas asian niin, että olen valmis tekemään kaikkeni, jotta meidän perheen yhteiselämä voisi jatkua. Edellyttää tietenkin sitä, että tämä sivusuhde ei jatku. Hänen mielstään tilanne on taas avoin; hänellä on vaihtoehtoina joko lähteä asumaan vähähksi aikaa muualle, ostaa oma asunto (edellyttää nykyisen kotimme myymistä) tai jäädä tähän meidän kanssa ja jatkaa elämää. Mitään vinkkiä siitä, mille kannalle hän on kallistumassa en ole saanut.

Elämä on näyttänyt minulle nyt sellaista, mitä en olisi ikinä uskonut kokevani. Tunteet heittelehtivät ja koitan epätoivoisesti jäsentää tätä asiaa jotenkin kokonaisuutena- helpottaisi sitä petetyksi tulemisen tunnetta kun voisi jäsentää tilannetta jotenkin edes hieman itseni ulkopuolelle. Sekavaa ajatusta.

Mutta kaiken tämän sekavuudenkin keskellä on lohdullista lukea sitä, kuinka ihmiset ovat selviytyneet vaikeista tilanteista. Minullakin on läheisiä ihmisiä tukenani, lapset ovat suuri voimavara - kyllä minä selviän!

Olin nuori kolmekymppinen kahden lapsen yksinhuoltaja. Erosin mieheni rajun alkoholinkäytön vuoksi, siinä oli kyllä pettämisiäkin, mutten niitä edes ajatellut, ne olisivat varmaan unohtuneet jos mieheni olisi lopettanut viinan käytön ja osallistunut perheen elatukseen, enkä olisi eronnut jos avioliitto olis toiminut, mutta siihen tuli vielä väkivaltakin kuvioon, joten erosin. Miehelläni oli ystävätär jonk jouduin haastamaan oikeuteen että oli maannut mieheni kanssa, muutoin emme kait olisi eroa saaneet, silloin piti olla jokin syy, enkä halunnut sitä väkivaltaa ja juoppoutta vetää syyksi, menettelinkö oikein, jotenkin tuntuu etten. Olis vain pitänyt erota muutoin, kun emme sopineet yhteen.
Tapasin sitten työn merkeissä miehen. Ensin vastustin, sanoin jyrkästi ei, ja ei. Mutta yksinäisyyskö voitti ja miehen hellyys ja rakkaus jota hän minulle osoitti, vaikka oli naimisissa ja pienen tytön isä. En pystynyt vastustamaan vaan viimein annoin luvan muuttaa luokseni. Rakkautta sain, intohimoa jota en ollut koskaan ennen kokenut. Hän erosi, siihen aikaa pitä olla todistamassa että oli avionrikkoja, joten jouduin oikeuteen että hän sai eron. Menimme naimisiin ja 13v. olime yhdessä, mikä meidät eroitti, alkoholi.
Kumpikaan meistä ei ole sen jälkeen mennyt uudelleen naimisiin, soittelemme edelleen toisinaan mutta emme varmaan koskaan enää ole yhdessä.
kun luin tätä kejtua tuo aika elämässäni tuli mieleeni. Häpesinkö silloin kun annoin miehen tulla luokseni? En muista. Mutta nykyisinkin edelleen on näitä naimisissa olevia miehiä jotka yrittävät päästä suosioon, no enää en ala enkä suostu. Sanon vain ettei enää kukaan mies tee minusta avionrikkojaa ja huoraa, ja olen sanonut ettei ole reilua saattaa nainen muiden ihmisten revittäväksi ja vielä väittää että rakastaa naista. Jos rakastaa niin silloin suojelee ja varjelee kaikelta pahalta. Se pätee myös toisinpäin..

Hei!

Kerron Lyhyesti oman tarinani, toivottavasti joku saa tästä jotain apua tms...

Aloimme seurustelemaan 17 vuotiaina, nyt 34 vuotiaina erosimme. Monien hurmioiden ja taistojen jälkeen.

Vaimoni (pian ex...) on "pettänyt" minua useasti. Pari-kolme pitää suhdettakin on ollut viimevuosina.
Vaimoni lapsuus oli kamala, samoin nuoruus. Tiedän että siitä johtuu paljon nuo " reissut ". Ainaista hyväksynnän hakemista ja sitten sen saamista.... Ja suhteemme ongelmat juontuvat myös nuoruudesta, meidän alkuajoistamme.

Ite oon ollu jotenkin niin sinisilmäinen, etten ole ulkopuolisiin houkutuksiin langennut...

Vaimoni hakee jotain menneisyydestä, toivon että hän sen löytää.

Sanoin itse, että nyt saa tämä avioliitto loppua. Siitä on jo aikaa, kohta kai päästään muuttaan erilleen. Monta mutkaa välissä.
Lapset säälittää... ☹️

Itellä itsetunto parani, kun ymmärsi vaimon tekojen pohjimmaiset syyt ym. Sekä se parantaa myös kun näkee kauniiden naisten katseet... Ja vielä se, että vaimoni kaipaa seksiämme! Ei vissiin hyvin mene sillä rintamalla uudessa suhteessa...

Pitää yrittää nauttia kaikesta mistä vähänkin mahdollista! Ei oo helppoa, mutta pitää yrittää...

Olen samaa mieltä sen suhteen, että itsekunnioitus pitää säilyttää! Mitä muuta voimavaraa meillä on ? Itse olen pyrkinyt jäsentämään tätä mieheni pettämiskuviota eräänlaisena kokonaisuutena; mistä olen itse vastuussa, mistä hän ja mikä on vain elämään kuuluvaa... Jotenkin sen hahmottaminen on ollut tärkeää, ainakin yrittää hahmottaa asioita myös itseni ulkopuolelta helpottaa näkemään kokonaisuutta.

Olin viikonloppuna mieheni kanssa juhlissa. Laitoin kauniit vaatteet päälle ja lähdin juhliin iloisin mielin vaikka elämä on ollut yhtä helvettiä muutaman viikon. Itsetuntoni nousi ainakin hieman kun sain juhlissa useammalta mieheltä myönteistä palautetta ja pieniä huomionosoituksia ja lähestymisiä. Nämä herrat eivät ehkä ymmärtäneet kuinka suuri merkitys heidän pienillä teoillaan oli! Se mikä oli hauskaa ja hiveli itsetuntoani ja pientä kostonhimoani oli se, että myös mieheni huomasi näiden miesten tekemiset ja sanomiset, ei ollut onneksi kanttia suuttua tms.
Tunnit kuluvat, elämä kantaa, ratkaisutkin jossain vaiheessa selkiytyvät.