Hei kaikille!

Ajattelin kirjoittaa tänne kun olen ollut omien ajatusteni kanssa jonkun verran solmussa, eikä lähipiiristä ole oikein löytynyt ketään jonka kanssa näitä ajatuksia osaisin/uskaltaisin peilata ja miettiä.

Olen todella hyvässä parisuhteessa ihanan miehen kanssa, mutta ongelma olen minä itse. Olemme seurustelleet nyt kaksi vuotta ja tämä aika on ollut todella ihanaa. Sovimme aivan loistavasti kaikin puolin yhteen ja itse suhteessa ei ole mitään valittamista. Olen itse sairastellut psyykkisesti teini-ikäisestä asti. Lähinnä olen kärsinyt masennuksesta ja syömishäiriöstä, joskin nyt on reilun vuoden verran tuntunut siltä, että olen vihdoin terve. Kärsin edelleen kuitenkin heikosta itsetunnosta. Opiskeluissa ja muussa elämässä yritän hallita alemmuuden tunteita mielettömällä suorittamisella, mutta parisuhteessa samat konstit eivät enää toimikaan.

Olemme muuttamassa kuukauden päästä yhteen ja olemme molemmat yhteenmuutosta todella innoissamme ja sitä odotamme. Olen jostain syystä nyt kuitenkin alkanut pelkäämään, että parisuhteeseen liittyvät epävarmuus ja pelkoni alkavat haittaamaan enenevässä määrin kun asumme yhdessä. Yksi osa on mustasukkaisuuteni. Mies ei koskaan (onneksi) anna siihen mitään aihetta, mutta silti kärsin todella pahoista mustasukkaisuuskohtauksista. Tai en tiedä onko mustasukkaisuus edes oikea sana. Ehkä kateus olisi lähempänä sitä mitä se on. Olen aina ollut todella kateellinen ja ahdistun todella paljon esimerkiksi oman ikäisistäni kauniista, lahjakkaista tai hyvin pukeutuvista ihmisistä (tiedän, kuulostaa todella naurettavalta). Yksin ollessa sitä voi vaan ahdistua yksinään, mutta nyt heijastan tuon kateuden myös miehen. Yksi kaunis julkkis telkkarissa tai lehdessä tai kaunis nainen kadulla tai baarissa saa minut aivan pois tolaltani ja puran sitä sitten mieheen. Hän on suhtautunut kaikkeen tähän tosi ymmärtäväisesti ja sanoo ymmärtävänsä, että tämä on osa ongelmiani. Kärsin itse tästä kuitenkin tosi paljon ja ei se varmasti kyllä herkkua ole miehellekään.

Toinen osa ongelmaa on oikeastaan samaa asiaa, mutta vaan eri puoli asiaa. Saan suhteessani todella paljon huomiota ja mies on hellä ja huomioonottava. Silti tuntuu että janoan jatkuvasti huomiota ja hyväksyntää muilta miehiltä. Tämä on ehkä varsinkin viime aikoina pahentunut, kun omassa suhteessa se toisen huomioiminen ei enää tietystikään ole ihan yhtä intensiivistä kun ihan suhteen ensimmäisinä kuukausina kun on vielä kokoajan huumassa ja ihmeissään siitä, että on niin mahtavan tyypin löytänyt. Ja nyt siis olen jotenkin lähes pakonomaisesti alkanut tarvitsemaan flirttailua muiden miesten kanssa esim. baarissa ja sitten kun joku mies osoittaa kiinnostustaan, tulee todella suuri kiusaus viedä juttua eteenpäin. Mitään en ole tehnyt, enkä aiokaan, mutta pelottaa, että kuinka kauan pystyn tätä tilannetta hallitsemaan. Ja varmasti yhdessä asuessa käyttäytymiseni helpommin paljastuisi miehellekin ja häntä loukkaisi.

En missään nimessä haluaisi pettää tai loukata poikaystävääni, mutta tämä tarve saada ihailua ja hyväksyntää muilta miehiltä on jotenkin aivan järjettömän vahva. Ja siis samanaikaisesti myös pelkään aivan suunnattomasti, että oma mieheni alkaa katselemaan muita naisia tai löytää jonkun minua kauniimman ja viehättävämmän. Ja hullua on, että tämä liittyy puhtaasti ulkoisiin asioihin. Jotenkin tämä pelkoni liittyy todella tiiviisti siihen, miten epävarma olen siitä, miten kelpaan naisena. Onko kellään ollenkaan samanlaisia kokemuksia tai ideoita miten päästä eteenpäin tällaisessa tilanteessa? Varsinkin nyt yhteen muuttaessa haluaisin todella, että voisin olla yhtä ihana, luotettava ja hyvä kumppani miehelle kun hän on minulle.