Olen aina ollut impulsiivinen ja lievästi räjähdysherkkä ihminen. Lisään tähän vielä, että nimenomaan turhan herkkä reagoimaan maailman epäoikeudenmukaisuuksiin. Työstin sitä monta vuotta ja pääsinkiin kokonaan eroon yhteiskunnallisesta ahdistuksesta. Olen työssäkäyvä yhden pojan äiti. Minulla on puoliso, joka on muuten ihana mutta siitä ei ole mitään apua henkisissä ongelmissani, koska hän ahdistuu aiheesta ja välttelee minua kun on vaikeaa. En ole ajatellut etsiä ”parempaa puolisoa”, koska en tykkää asetella ihmisiä paremmuusjärjestykseen ja rakastan puolisoani. Toivoisin, että saisin ystäviä jotka ymmärtävät paremmin aiheet joista en voi puolisoni kanssa puhua. Nyt ei vain ole ystäviä. Syrjäytyvä luonteeni on yksi syy, sillä kävin vauva-aikoina perhetapahtumissa paikkakunnallani enkä verkostoitunut kenenkään kanssa, kun taas eräs tuttuni sai paljon uusia kavereita samankaltaisesta tapahtumasta. Tämä yksi tuttu tukee minua välillä, mutta on enimmäkseen kiireinen monen muun ystävänsä kanssa. Vanhat kaverini ovat luovuttaneet suhteeni, koska teiniaikoina olin niin ahdistunut etten välittänyt osallistua tapahtumiin joihin mielelläni nyt vanhempana osallistuisin. Tämän takia monet ystäväpariskunnat ovat sulkeneet minut ja puolisoni kokonaan ulkopuolelle; käyvät keskenään ulkona syömässä eikä koskaan pyydä meitä mukaan vaikka oma puolisoni pitää koko ajan aktiivisesti yhteyttä kavereihinsa, mutta heidän puolisonsa eivät taida pitää minusta. Otin kontaktia vanhaan kaveriin, ja hän vaikutti tympeltä kun yhtäkkiä viestittelen, eikä oikein innostunut tapaamisestani yhdessä lasten kanssa. Siitä tietenkin lannistuin ja aloin kuvitella miten kaikki maailman ihmiset vihaavat minua enkä tule koskaan löytämään ystäviä ja olen koko loppuelämäni sidottu kuuntelemaan 24/7 perheeni miespuolisten henkilöiden pelikonsolien piippailua. Kaksi vuorokautta putkeen jumitin tässä ajatuksessa, kunnes otin partaveitsen terän ja löin sillä reiteeni. Se oli iso virhe. Ei helpottanut yhtään oloani, ei tuonut mitään muutosta elämääni, sai vain minut ajattelemaan, että olisinpa lyönyt kaulaan eikä jalkaan ja nyt koitan saada ihonpalat kasvamaan yhteen mahdollisimman lähelle ettei jää isoa arpea. Odotan viikonlopun päättymistä, että pääsen taas tasapainoiseen työyhteisöön, mutta pelkään seuraavaa viikonloppua kun olen taas jumissa kotona. Lapsellani on kaikki perushoidolliset asiat kunnossa, jopa puuhastelen hänen kanssaan lautapelejä ja ulkoilua, hän viettää aikaa myös omien kaveriensa kanssa, jolloin olen yksin kotona masentumassa. Haen välillä ”huomiota” kirjoittelemalla nettiin, ja lannistun kun ei ketään kiinnosta kirjoitella takaisin paitsi sellaisia miespuolisia jotka etsivät naisseuraa joka ei taas ole minun tarpeitani vastaavaa kommunikaatiota. Olen sekaisin ja solmussa. Näytän päällepäin juuri sellaiselta, jonka itsemurha tulisi ”täytenä yllätyksenä”, vaikka itsestäni tuntuu että hätähuutoni on melko läpinäkyviä ja huomionhakuisuuteni vain ärsyttää muita ihmisiä.