Voimia sinulle jaksaa eteenpäin.

Sanovat ja niin olen kokenut itsekin, että vasta vuoden kuluttua alkaa helpottamaan. Jokainen vuodenaika tapahtumineen, perinteineen ja juhlapyhineen tuo mukanaan kaipausta ja kipeitä muistoja poismenneestä ihmisestä, kun hän ei ole enää mukana elämää ja sen iloja jakamassa. Mutta kun vuosi on kulunut, on kertynyt muistoihin jo yksi vuosi ilman häntä ja se auttaa kestämään kaipauksen paremmin. Kaipaus ei koskaan lopu, mutta siihen tottuu ja se muuttuu vuosien varrella kauniiksi muistoiksi.

Koita jaksaa 🙂👍

🙂🌻 azo voimia sinulle. Itselläni on juuri kulunut vuosi menetyksestä ja olen vast alkanut voimistumaan. Selviät kyllä, uskon niin. Itse kirjoittelin ja kuljin läpi kaikki merkkipäivät, juhlapyhät, tapaamiset jne. raskasta mutta kannattavaa läpikulkua. Suru on asia johon eivät voi toiset osaa ottaa, sen voi vaan surija itse tietää miten surunsa kokee.
Niskavuoren vanhaemäntäkin sanoi jotenkin tähän tapaan; "sure mitä suret,- mun suruni".
Mun suruni,- se onkin ainutkertaista ja omaa kokemaa, vain ja ainoastaan omaa ei muiden. 🙂🌻 ja voimia.- pajukukka-

😭 kiitos teille. Minä olen aina ollut se joka jaksaa, mutta nyt tämä menetys on niin valtava, että ei millään ymmärrä miten tästä voi selvitä. Töissä jotenkuten menee, kun pitää ajatella toisten murheita, mutta jo työmatkalla koko tämä kauheus taas tulee mieleen. Sitä vaan jotenkin koittaa hoitaa asiat, mutta sydän on niin tyhjää täynnä. Itsestä tuntuu, ettei pysty puhumaan muiden sisarusten tai äidin kanssa koko asiasta. Siis puhutaan paljonkin veljestämme, mutta tuntuu, ettei kukaan pysty tuomaan sitä suruaan esille. Minä en ainakaan, koska tuntuu, ettei kukaan kestäisi sitä, miten tämä on minut musertanut. Ei tämä ole ensimmäinen menetys suvussamme, viimeisen 20 vuoden aikana olemme haudanneet lukuisia sukulaisia, joukossa nuoria ihan lapsia vielä. Joten tiedän mitä surun kanssa eläminen on. Aina on kuitenkin jaksanut uskoa siihen, että vielä se koittaa parempi päivä, jolloin kipu edes vähän helpottaa. Nyt ei enää jaksa uskoa mihinkään. Hänen yhtäkkinen kuolemansa toi mukanaan myös suuren turvattomuuden, " jos näin voi käydä, voi tapahtua ihan mitä tahansa". 😭

🙂🌻azo, minulla kuoli pikkuveli myös jo vuosia sitten, sen jälkeen toinen veli jne. samaa rataa, täti, veli, täti jne uutaman vuoden aikana monet hautajaiset. Lopultakin sanoin etten jaksa enää surra, kyyneleeni eivät riitä itkemiseen, sitten vaan nyyhkytin ilman kyyneleitä, puhelin yksin, sekoamisen partaalle saakka.

Laitoin koiran jolle juttelin jota kasvatin jonka kanssa vietin aikaani. Puhuin sille kuin hyvälle kaverille ja vain siksi etten saanut ymmärrystä suruuni sisaruksiltani ja vain siksi että koin menetyksen niin raskaaksi. Nyt on koiranikin nukutettu pois.
Hänen menonsa toi turvattomuutta ja pelkoa, mutta sen jälkeen sain taas kokea menetyksiä uudelleen. Olin siis juuri ja juuri toipunut entisestä kun uutta tuli.
Tänään en oikein näe suurtakaan merkitystä elämässäni ja kaikki tuntuu yhdentekevältä ja turhalta.
Aloin kirjoittelemaan ja uuden koiran hankkiminen on ollut jo pitkän aikaa haaveena, mietin millaisen haluaisin sen olevan, minun paras kaverini ja minkä sille nimeksi laittaisin ja kuinka sen kanssa ulkoilen jne.
Tarvitaan haaveita ja unelmia, sieltä ne surusta nousevat parhaimmatkin. Voimia sinulle ja 🙂🌻