Olen hiljattain eronnut ja onnellinen siitä.
Tiedän, että taakse jääneet asiat seuraavat perässä vielä pitkään, mutta nujerrettu sisu nostaa hiljalleen päätään ja jaksan taistella.

Avioliittoa takana lähes kymmenen vuotta, josta lähtöä olen tehnyt useamman kerran, mutta olen aina jaksanut uskoa parempaan ja asioiden muuttumiseen.
Viimeisen vuoden ajan olen nähnyt tulevaisuuteni mustana ja ahdistavana. En kokenut mistään iloa. Työ oli mukava pakopaikka ja kotiin tuleminen oli ahdistavaa. Keksin kaikki maailman verukkeet, jotta sinne voisin palata mahdollisimman myöhään. Koin kovaa ahdistusta pakollisista kodin askareista ja lasten vaatimuksista 😞.
Unohdin asioita ja hukkasin tavaroita, minä joka olin aina ollut järjestelmällinen.
Puolisolta oli turha hakea ymmärrystä tai lohtua, koska hän oli sitä aina enemmän vailla. Se vähäkin energia meni riitelyyn.

Hain apua ja sain masennusdiagnoosin. Näin eroamisen ainoana vaihtoehtona, jotta itse selviäisin ja näkisin tulevaisuuteni valoisana 🙂🌻.

On ollut pakko miettiä elettyä elämää ja syitä, jotka tilanteeseen ajoivat. Olen tutkinut itseäni ja puolisoani ja oli aika lamauttavaa huomata millaisen narsistisen ihmisen kanssa on elänyt. 🙄

Olen nyt yrittänyt saada ystävyyssuhteita aktiivisemmaksi, kun ne eivät enää joudu puolison arvostelun kohteeksi. Hän kun ei koskaan hyväksynyt ystäviäni eikä lähiomaisiani. Olenkin miettinyt, että ehkä he olivat ne ainoat ihmiset, jotka näkivät puolison todellisen minän; sen jolle minä olin pitkään sokea.

Elämisen aloittaminen on ollut vapauttavaa. ☺️