”Väitös: Läheisen itsemurhan kokeminen lisää itsemurhariskiä
Läheisen itsemurhan kokeneilla on muita suurempi riski tehdä itsemurha. Itsemurhaa sureva omainen voi menettää elämän merkityksen ja saada itsetuhoajatuksia. Hänen suruunsa liittyy usein myös syyllisyys ja katkeruus.
Kasvatustieteiden maisteri Tuula Uusitalo on ensimmäisenä Suomessa tehnyt väitöstutkimuksen itsemurhamenetyksen kokeneista. Hän haastatteli 24:ää miestä ja naista, jotka olivat menettäneet lapsensa, puolisonsa, sisaruksensa tai vanhempansa.
Uusitalo kysyi haasteltavilta, mitä seurauksia läheisen itsemurhalla oli, minkälainen heidän surunsa oli ja millaiset kokemukset tukivat heidän sopeutumistaan ja toipumistaan.
Uusitalo päätyi siihen, että traumaattisen itsemurhakokemuksen läpikäynyt tarvitsee kriisiapua.
”Mitä nopeammin ihmiset saavat tehokasta apua traumaattisissa elämäntilanteissa, sitä helpommaksi ja halvemmaksi trauman jättämien jälkien hoitaminen tulee yhteiskunnalle”, Uusitalo sanoo.
Uusitalo ehdottaa ensiapukurssien rinnalle psyykkisen ensiavun kursseja. Myös oppilaitoksiin ja työpaikoille pitäisi tuottaa materiaalia surusta, masennuksesta ja itsemurhavaarassa olevien auttamisesta.
Itsemurhamyytteihin kuuluu esimerkiksi väite, että masennuksen helpottuessa itsemurhavaara vähenee. Uusitalon mukaan monilla syvästi masentuneilla ei ole voimaa toteuttaa itsemurhaa. Toisaalta masennuksen näennäinen väistyminen voi johtua siitä, että masentunut on jo tehnyt oloansa helpottavan itsemurhapäätöksen.
Tuula Uusitalon väitöskirja tarkastetaan Lapin yliopiston kasvatustieteiden tiedekunnassa lauantaina.”
(STT/ Hesari 13.9.2006, Otsikko Uusi Rovaniemi-lehdestä)
Itselläni oli aivan toinen kokemus eli kieltäydyin kriisiavusta läheisen itsemurhan jälkeen. En suostunut mitään puhumaan kriisiryhmälle, kun he tulivat meille ilmoittamaan kuolemasta. Net-tukeen aloitin kirjoittelut jonkun ajan päästä mutta terapiassa en oikeastaan vieläkään ole puhunut mitään. Ehkä minä olen tullut yhteiskunnalle toiminnalleni kalliiksi mutta olen asian omaan tahtiini omassa rauhassa käsittelyt.
Minusta on aika kauhistuttavaa, kun puhutaan läheisen itsemurhasta ja miten omaisten surua halvemmin hoidettaisiin yhteiskunnan rahoilla. ”Mitä nopeammin ihmiset saavat tehokasta apua traumaattisissa elämäntilanteissa, sitä helpommaksi ja halvemmaksi trauman jättämien jälkien hoitaminen tulee yhteiskunnalle”, Uusitalo sanoo.
Minä en siis tarvinnut kriisiapua mutta monen vuoden jälkeenkin tulee vaikeissa tilanteissa mieleen itsemurha. Itsemurha tuntuu monesti ainoalta keinolta selviintyä ongelmista, laiskuuttani ei ole kai sitä vielä tehnyt.
Tutkimuksen mukaan olen kai väärin käsitellyt suruni, siksi olen ainaisessa itsemurhavaarassa.
Millaisia kokemuksia muilla on läheisin itsemurhasta? Pystyykö siitä selviintymään omin avuin, vaan onko ainut keino selviintyä ammattiauttaja?
Ei vain läheisten vaan myös muiden itsemurha koskettaa.
On silkkaa legendaa väittää, etteivätkö kaikki ihmiset jossain elämänsä vaiheessa ajattelisi itsemurhaa ratkaisuna. Nuorille vastataan että "sinullahan on vielä koko elämä edessä", joka itsemurhaa hautovasta kuulostaa kuin mies kuusta puhuisi maan asukkaalle. Itsemurha-ajatukset syntyvät henkisessä autiomaassa josta eritoten juuri se elämä tuntuu kadonneen. Toinen tavanomainen kysymys kuuluu: "Etkö ole kiinnostunut mitä maailmassa tapahtuu jos kuolet ennen aikojasi?"
Minulla on sellainen näkemys että suurin osa suomalaisista itsemurhista tehdään pikaistuksissa. Yksikään toteutunut itsemurha ei kuitenkaan jää seurauksitta ja ne seuraukset jatkuvat pitkään.
Jos suvussasi on joku itsemurhan tehnyt, katso tarkkaan omaistesi valokuvia ennen ja jälkeen jonkun itsemurhaa. Kaiken järjen mukaan sinun tulisi huomata, miten läheistesi kasvot ovat tavallaan "venyneet" tapahtuman jälkeen.
Me voimme elää juuri niin hyvää elämää kuin kykenemme itsellemme järjestämään mutta elämän aikana saadut iskut näkyvät kasvoillamme ainakin niinä varjeltuina hetkinä, jolloin luulemme olevamme yksin.
Olen kulkenut parinkymmenen itsemurhan tehneen ihmisen elämän sivuitse ja jokainen ennenaikainen kuolema on turhauttanut minua. On järisyttävää havaita, miten monen sadan ihmisen elämään nuo itsemurhat ovat vaikuttaneet. Siitä näkökulmasta pidän itsemurhaa vastuuttomana tekona, mutta ymmärrän että itsemurhan toteuttanut ei olekaan sillä hetkellä vastuussa teoistaan. En voisi tuomita itsemurhaajaa vaikka hän saisi aikaan oikean epidemian itsemurhia.
1950-luvulla Suomessa eräässä maaseutukylässä oli nuorten keskuudessa tällainen epidemia. Nuoria meni toistakymmentä. Muuan nuori, kaunis nainen käytti jopa kasvismyrkkyä elämän lähdettämiseen ja aiheutti itselleen sanoinkuvaamattomat kivut. Olen käynyt kylässä 1990-luvulla. Kaikki kylälle vielä jääneet ovat jonkinlaisia rajatapauksia. Kuin sotainvalideja. Luonnevikaisia kaikki tyynni, mikä luonnehdinta saattaa kyllä olla liian kärkevä, mutta se on minulle ominaista.
Olen tehnyt kookkaan taulun valokuvasta 1940-luvulta. Siinä on vanha mies kumartuneena valokuva-albumin ääreen. Hänen kasvonsa ovat tavattoman venyneet. Hän menetti tapaturmaisesti vaimonsa ja jäi seitsemän lapsen yksinhuoltajaksi kukkeimmassa aikuisuudessaan. Pojanpoika ampui haulikolla itseään suuhun 15-vuotiaana.
Pidän taulusta kovasti. Se todistaa minulle että me emme ole yksin, emme ole saaria. Me olemme kaikki syvästi toisistamme riippuvaisia. Olisi aika se tunnustaa.