Ihmissuhde kiemuroita
En ole pitkiin aikoihin kirjoittanut tänne, ehkä olisi hyvä että aloittaisin taas. Tuntuu että pää räjähtää joskus yksin kun mietin näitä asioita.
Mieheni ja minä menimme kihloihin 2007 heinäkuussa. Olemme olleet siis jo tovin yhdessä. Parisuhteessamme ei ole väkivaltaa tai alkoholiongelmaa kuten usein näkee tällä pasltalla. Eikä ole mitään pettämisiä. Ongelmia kuitenkin riittää, kun kaksi oman lapsuudenhistorian omaavaa ihmistä pistetään yhteen, tilanne ei olekaan niin helppo. Minua itseäni vainoaa, huono itsetunto, koulukiusaamisen jättämät arvet ja erilaiset pelot ja surut, jotka olen jättänyt käsittelemättä koko elämäni ajalta. Mieheni on lapsena adoptoitu ja tämä hylkääminen hänen biologisilta vanhemmiltaan vaikuttaa vieläkin hänen elämäänsä.
Tässä vuoden sisällä olen oppinut paljon parisuhteesta, rakkaudesta, itsestäni ja miehestäni. Masennus vie ylös ja alas, ja kun mennään alas käydään aina pohjamudissa asti. Olen todella väsynyt tähän aallokkoon ja joskus todella tuntuu että voisin heittäytyä bussin alle. Vuosi on ollut aivan hemmetin raskas kestää varmasti myös miehelleni. Nähdä ja pelätä minun henkeni vuoksi ja tuntea itsensä riittämättömäksi. En tiedä mikä minut on pitänyt kiinni elämän junassa, mutta tässä sitä porskutellaan eteenpäin. Ei missään riemukkaissa tunnelmissa, mutta ainakin olen elossa ja tunnen jo vähän elävänikin. Jokin aika sitten kun joku kysyi minulta mitä kuuluu, olisi tehnyt mieli kysyä, mitä pitäisi kuulua? ”Itseasiassa ei kuulu mitään.”
Elämä on kumma asia. Samana päivänä sain kirjeen jossa kerrottiin, että rakas tätini on kuollut ja tekstiviestin jossa kerrottiin että uusi pieni tyttölapsi on syntynyt maailmaan. Joskus tuntuu, että jos sattuma on vain maailmamme synnyttänyt, silloin minulla ei ole mitään syytä elää, jos olen vain sattuman sanelema oikku. Olen äärimmäisen surullinen tätini vuoksi, enkä tiedä miten päin olla. Varsinkin kun mieheni nähden en saa itkeä… Haluaisin vain huutaa, koska sattuu niin paljon. Haluaisin paiskoa tavarat seinään ja raivota, haluaisin että joku vain.. tulisi ja ottaisi syliin ja lohduttaisi.. Samaan aikaan minusta on kuitenkin tulossa tuon ihanan pienen tytön kummi ja haluaisin iloita asiasta. Tuntuu vain ettei se ilo ja onni kovin pitkälle kanna. Yritän hokea itselleni, että kaikki on vain väliaikaista, minun masennukseni, tämä elämäntilanne, kyllä kaikki järjestyy. En vain aina tiedä, miten jaksan seuraavaan päivään, sillä valitettavasti, ilo ja onnikin ovat vain lyhyt aikaista ja ohimenevää.
Olen ollut sairauksieni takia pitkään sairaslomalla. Nyt olen työtön ja vihdoin löytämässä itselleni työtä, johon todella haluan kouluttautua ja jossa uskon pärjääväni myös masennukseni kanssa. Haaveilen tulevaisuudesta, ainakin yritän. Tahdon opiskella yrittäjyyttä ja ehkä joskus perustaa oman virman. Opiskella virikeohjaajaksi tai käsityönopettajaksi. Nyt kun en anna enää menneisyyden surujen ja murheiden seistä tielläni. Huhuilemassa ja huutamassa pääni sisällä ”Ei kannata yrittää, et osaa kuitenkaan. Ei sinusta ole mihinkään. Olet ruma ja tyhmä. Luuletko että sinusta tulisi jotain?” Tuntuu vain, että tällä kertaa unelmieni tiellä näyttää seisovan mieheni. Nyt kun minä itse yritän uskoa itseeni ja omiin kykyihini hän toteaa kyynisesti. ”Ei sitä kannata opiskella, yritys voi kaatua. Älä sitä opiskele ei sillä elä.”
Sanon aina että ei! EI EII EI, jostain minun on aloitettava ja minä haluan aloittaa tästä. Ja hän tuhahtaa ja sanoo taas jotain sarkastisesti. Minä pyrin itsenäisyyteen, mutta ei se tarkoita että mieheni jää matkasta! Minä haluan olla vain jossain hyvä, minä haluan tehdä jotain, missä viihdyn ja jotain mistä on muille iloa. ONKO SE NIIN VÄÄRIN! Ja minä en saa tätä sanottua hänelle koska hän ei kuuntele. Hän ei halua kuunnella ja koskaan ei ole aikaa kuunnella, huomioida minua.
Minä tiedän että hänen työnsä on raskas. Yövuoroja ja epäinhimillisiä työaikoja. Hän on väsynyt, hänen täytyy nukkua. Minä ymmärrän sen. Minä näen hänestä kuinka hän inhoaa työtään jne.. Miksi hän ei tajua sitä?? Miksi minun pitää aina todistella että välitän ja rakastan häntä? Eikö mikään riitä? Miksi ei voi vain uskoa?
En minä pyydä paljoa.Toivon että se jäljellä oleva aika, minkä hän on valveilla töiltään ja uniltaan, Hän edes halaisi minua. Edes kuuntelisi hetken haaveitani, edes vähän kannustaisi. Mutta ei, minä en kai ole sen arvoinen. 😭
Ehkä kaikki on vain sitä että hänellä on vain niin paljon univelkaa, että hän ei tajua tai ymmärrä. Kaikki ärtyisyys voi johtua siitä ja hänkin voi olla jollain tasolla masentunut vaikka ei sitä myönnäkään. Minä silti rakastan häntä. Siivoan talon, pesen pyykin, laitan ruokaa.. minä yritän jaksaa hänen vuokseen. Hänen vuokseen minä hillitsen itseni ja itken aina kun hän on poissa ja suren suruni kun hän on poissa. Että hänen ei tarvitsisi murehtia… minun masennustani. Mutta se ei riitä. Minä en riitä.
Olen nyt ollut tauolla masennuslääkkeistä, koska lääkärin mukaan voin jatkaa ilman niitä terapiaani. Taidan kuitenkin tarvita sen, jos minun pitää jatkaa tätä turtunutta hymyilyä. Koska valitettavasti, minä en voi olla mieheni seurassa oma itseni. Minun on varottava sanojani, ilmeitäni, itkuani. Ikävistä asioista ei saa puhua. Koska mieheni ei jaksa kuunnella.
Ihmettelen vain. Jos työ on hänestä niin hemmetin inhottavaa, miksi ei vaikka pyydä pelkkiä päivävuoroja tai lähde työpaikasta etsimään sitä mikä on hänen oma juttunsa? Miksi pitää mollata minua ja litata minun haaveitani kyynisellä asenteellaan. Luuleeko hän että minä siksi haluan yrittäjäksi että kuvittelen työn olevan helppoa?? Ei minä haluan tätä siksi koska se on minun unelmani ja olen valmis tekemään töitä sen eteen, raatamaan itseni väsyksiin.
Välillä mietin, että jaksanko olla tässä parisuhteessa, kun se lannistaa minua näin paljon. Ei kai ole tarkoitus että minä yksin pidän tätä suhdetta kasassa? Ei pelkkä rakkaus riittä. Tarvitaan keskustelutaitoa ja kuuntelutaitoa. Ja sitä ei kerta näytä löytyvän. Mieheni istuu mieluumin koneella pelaamassa kuin puhuu minulle. Pitäisikö lähteä pois tai ottaa etäisyyttä ainakin.? Tuntuu vain niin vaikealle. Ellei mies kohta tee päätöksiä ja tekoja minulle jää vain muutamia vaihtoehtoja. Lähteä opiskelemaan jonnekin ilman häntä tai pysyä tässä ja yrittää edistää unelmiani muulla tavoin.
Täytyykö luopua unelmasta? Ei. MInä olen tarpeeksi vahva kestääkseni tämän. Mutta jos mieheni tätä ei kestä niin lähteköön itse lätkimään….
Anteeksi, tällaisin ajatuksin taas. Helpotti kun sai sen purkaa tänne. Ihmissuhteet.. Luoja meitä auttakoon niissä.
Itkuinen
Piipai
Älä ihmeessä luovuta, Piipai. Jos miehesi on hyvä ja häntä rakastat...
Meillä ei ole myöskään alkoholia, väkivaltaa, pettämistä..muttamuttamutta...masennusta ja vetäytymistä.
Itse olen seurustellut/ollut kihloissa suunnilleen yhtä kauan kuin sinä, ja masentuneena osapuolena. Alku oli meillä tosi vaikea, koska minä olin kuin sinun miehesi, koneella tai itkuisena sängyssä enkä kuunnellut tai huomioinut miestäni mitenkään. Meillä oli tosi raskasta ja vaikeaa. Hän oli sitten kuin sinä, tuki ja auttoi ja hoiti asioita. Ja varmsti pelkäsikin minun puolesta paljon...minulla ei vaan ollut mitään tunteita. Vaikka häntä rakastankin. Nyt, kolmen vuoden jälkeen asiat luistaa...olen alkanut puhumaan ja huomioimaan miestäni enemmän. En jotenkin tajunnut, kuinka paljon häneen koskee se, että en puhu asiosita ja ongelmista, vaan pidän ne sisälläni. Jos hän sanoi, että minä autan ja tuen, kerro, en kertonut vaan vetäydyin kuoreeni, koneelle, pelaamiseen tms.
En vaan jotenkin tajunnut sitä...tämän vuoden aikana on auennut se, että jos haluan (ja todella haluan) jatkaa yhdessä, minun PITÄÄ puhua ja oppia jakamaan asioitani ja nyt suhteemme on parempi kuin aikoihin tämän takia.
En vielä tiedä, koska alan elämään, mutta ehkä pikkuhiljaa...
Tsemppiä teille!
Heippa
Joo onhan sulla tuossa monenlaista ongelmaa, Mutta oletteko ajatelleet että teillä on tietynlainen vahvuus kun kummallakin on lapsuuden / nuoruuden traumoja siinä vois kumpikin tukea toinen toista ja silloin kumpikin ymmärtäis toisen ongelmia paremmin.
Mutta ei kannata menneitä murehtia niistä kannattaa ottaa kyllä opiksi, että ei esim tee samoja virheitä esim lapsille ja muille jne mutta täytyy vaan katsella eteenpäin ja tulevaisuuteen.
Aina kannattaa opiskella ja varsingin jos se tuottaa onnellisuutta ja iloa ja jos tulevaisuudessa työpaikka vaikka tulisi.
Minusta sinun kannattas miehellesi sanoa suoraan että nyt jutellaan suoraan asiat ja puhalletaan yhteen hiileen, toinen tukee toista ja itse asiassa se olis todella tärkeätä että parisuhde olisi onnellinen. läheisyys olisi kauheen tärkeä olla vaikka saunassa kahdestaan ja ottaa löylyä jutella kaikkea kivaa ja suunnitella elämää ja tulevaisuutta
antaa toiselle suukko poskelle, halata, kannustaa toista, sanoa kiitos toiselle, kehua toista. täytys sanoa toiselle että minä rakastan sinua, myös ne makuuhuone hommat ovat tosi tärkeitä. noilla asioilla saa paljon jo aikaseksi. Jos miestäsi pelottaa kun suunnittelet omija juttuja niin kannattaa sanoa että ne on sulle tärkeitä ja se vie meitä eteenpäin ja teet yhteistä tulevaisuutta.
Kyllä sitä saa itkeä jos itkettää ja itkeminen helpottaa. Mutta teidän kannattaa jutella, jutella ja jutella yhteisistä asioista ja kummankin kertoa mikä on toiselle tärkeitä asioita ja aina elämässä pitää olla unelmia ja haaveita. kokeilkaapa noita juttuja.
Teille hurjan hyvät loppu talvet.