Ihmettäkö mä odotan tapahtuvan?

Ihmettäkö mä odotan tapahtuvan?

Käyttäjä lohduton aloittanut aikaan 05.04.2013 klo 23:26 kohteessa Parisuhde, koti ja perhe
Käyttäjä lohduton kirjoittanut 05.04.2013 klo 23:26

Täällä kirjoittaa yksi todella loppuun palamassa oleva 41-vuotias vaimo ja äiti. Minä en osaa olla miehelleni hyvä vaimo. Miksikö? Siksi, että en jaksa ymmärtää hänen liiallista työntekoa ja sitä, että hän stressiinsä ja ”vitutukseen” rentoutuu kaljalla tai muulla vastaavalla. Ei ole koskaan osannut olla lomalla, vaan se on turhaa touhua. Minä olen pyytänyt, anonut, nalkuttanut ja HUUTANUT, mutta ei ole auttanut. Olen siis vittumainen akka, näin mieheni sanomana. Kaljoissaan/päissään varsinkin on haukkunut minua milloin miksikin, huora,läski,hullu ja varsinkin vittumaiseksi akaksi. Siis myös lasten kuullen. No kyllähän multakin sanoja on löytynyt, en sitä kiellä.
Matkan varrella on ollut miehellä viearas vakava suhde, lisäksi joku teksiviestitasolla oleva juttu. Ja kaikki mun pitäisi antaa anteeksi ja ymmärtää kun olen se vittumainen akka ja olen vain pilannut hänen elämän. Kuulemma jos tukisin häntä paremmin ja minä rupeaisin elämään kunnolla niin hänen ei silloin tarvitsisi olla niin paljon kaljoissaan. Siis minua syyttää omasta alkoholiriippuvuudestaan. Minun kyllä täytyy olla ja elää nuhteetonta elämää.

En kiellä, ettenkö olisi hankala ihminen minäkin. Puolia olen yrittänyt pitää viimeiseen asti ja huutamiseksi ja nalkuttamiseksi se on mennyt kun toinen ei ymmärrä. Olen vain turhautunut turhiin lupauksiin esimerkiksi viinan käytöstä ja siitä miten hän enemmän aikoo järjestää aikaa perheelleen. Viimeiset neljä vuotta olen sitä ihmettä odottanut tapahtuvan ja usko on todellakin mennyt.

Apua itselleni olen hakenut ja en todellakaan ole vastuussa miehen juomisesta ja liiallisesta työnteosta. Mies ei halua hakea ulkopuolista apua, koska siellä tulee hulluksi kun ne aivopesee. Niin hän on minulle lasten kuullen sanonut, että äiti on seonnut lopullisesti kun on ruvennut jollain psykologilla käymään. Mies ei aio ruveta yhtä hulluksi kuin minä.

Avioeroa olen kyllä varsinkin viimeisen puolen vuoden ajan miettinyt todella vakavasti. Tämän vuoden alussa päätin, että jos ihme ei tapahdu niin tänä vuonna eroan. Helppoa se ei ole kun on kuitenkin 18 vuotta yhteiseloa ja kaksi kouluikäistä lasta. Ja lapsista varsinkin poika on sitä mieltä, että äidin syytä on kaikki. Olisiko tuohon yksi syy se, kun isä julistaa lapsille, että äiti ei ole ihmisiksi ja haluaa meidän perheen hajoittaa.

Vaikka olen saanut ammattiapua itselleni ja tukea, niin tässä sitä ollaan. Olen nyt niin väsynyt, että avioeron järjestäminen ja muutot ja kaikki tuntuu nyt niin ylivoimaiselta. Mistä saisin itselleni voimavaroja, että saisin lopullisen päätöksen tehtyä. Sitä ihmettä mä tässä odotan, että voimia saisin.

Olisi kiva, jos joku vaihtaisi ajatuksia tästä kirjoituksesta. Saisin vähän tsemppiä….

Käyttäjä helemi kirjoittanut 06.04.2013 klo 14:26

Sitäpä ihmettä justiinsa! Eihän se ihme ole, jos jeppe juo, mutta se vasta ihme olisikin jos lopettaisi.
Meitä, toisen elämän pilalle panijoita on paljon. Mistä ihmeestä sellainen joukko, yleensä naisia onkaan syntynyt? Ollaanko me joku geenimutaatio, jolle ei tiedemiehetkään ole löytäneet selitystä, vai ajanoloon, olosuhteiden takia, mukavista ja ihanista naisista on tullut, melkein sarvipäisiä, tulta syökseviä raivotaria. Veikkaisin näin kansakoulupohjalla, että miehet ja elämä on muuttanut meitä.
On meilläkin ollut unelmia, kuinka me elämämme eletään, kuinka se on tasaista ja onnentäyteistä, siihen ei kuulu viina, vieraat naiset eikä väkivalta, lapsetkin ovat älykkäitä ja kauniita. Meidän odotetaan ymmärtävän toista ja huolehtivan toisista, mutta kuka ymmärtää meitä ja huolehtii, mekin olemme elämässä pettyneitä...aletaanko mekin ryyppäämään ja rellestämään, kun menee huonosti, etsitään sellainen lupsakka ymmärtäväinen kakkosmies, kun ei se kotona, sohvalla makaava oikein meitä ymmärrä??? Meidät tuomittaisiin ja ristiin naulittaisiin heti, eikä huomenna, mutta miehillä on omia "oikeuksia" ja sitten niistä sitten, syytetään kuitenkin vaimoa, kun hän ei ymmärrä.😐😑❓

Käyttäjä purppuraenkeli kirjoittanut 06.04.2013 klo 17:09

Hienoa lohduton että olet hakenut itsellesi ammattiauttajan, pidä kiinni auttajastasi niin kauan kuin tunnet tarvitsevasi ja kerta vielä senkin päälle.
Itse olen myös kokenut parisuhteessa, väkivaltaa niin henkisesti kuin fyysisestikin ja syyllistämisen. Se ahdisti ja johti lopulta masennukseen. Kaikki tuo; - huutaminen ym on koettu ja tiedän että se helpottaa sillä hetkellä mutta ei johda hyviin lopputuloksiin.
Ellei miehesi suostu mukaan ammattiauttajalle silloin tilanne ei olletikaan liene helppo. Itseäsi voit kuitenkin vahvistaa ammattiauttaja käynneillä. Nimittelyjähän saa ja leimaamisen kun kertoo käyttävänsä mielenterveyspalveluja. Tuki ja apu ovat kuitenkin siinämäärin hyödyllisempää jatkossakin että huomaat sen kannattavan. Toista Ihmistä ei voine pakottaa terapiaan vaikka tarpeen näkisikin. Puhua aina voi ja ehdottaa yhdeksi vaihtoehdoksi, kannustaa. Kun päätöksen tekee eroasiassa siitä kannattaa pitää kiinni niinkuin muistakin päätöksistä. Soutaminen ja huopaaminen vie voimia ja lopulta huomaakin kuinka yhdentekevää kaikki onkaan kun luovuttaa. Jotkut sanoo että kärsimyksesssä on suuri siunaus. Olen kuitenkin sitä mielipidettä aina itse kertonut että ihmistä ei pidä rääkätä ja kiusata loputtomiin. (ei sinun häntä eikä hänen sinua). Ellei kaunis puhe ja neuvot auta tai sinua ei kuunnella lienee päätöksen tekokin helppo. Kiusaaminen ja rääkkääminen, haukkuminen ja nimittely ja huutaminen on henkistäväkivaltaa se kannattaisi omalta osalta lopettaa ja suunnata ajatukset jalompiin aattteisiin. Mikäli toinen haluaa jatkaa samaa linjaa se suotakoon hänelle.🙂👍

Käyttäjä lohduton kirjoittanut 07.04.2013 klo 00:18

Taas kerran tänä viikonloppuna olen saanut kuulla miten en osaa olla ihmisiksi ja rakastaa miestäni. Eilen illalla viina virtasi miehen kitusiin kun kuulemma mä pilaan kaiken ja sen takia pitää vetää viinaa. Tänään aamupäivällä kun sängystä hortoili ylös, niin kyllä saina taas kuulla kunniani. Tytön kuullen sanoi, että minkähän takia sitä tuommoisen huoran matkaan tuli lähdettyä. Käski samantien lähteä mökistä, kun kuulemma ei enää jaksa ryypätä minun takia. Onneksi pian meni takasi nukkumaan, niin ei tarvinnuta enempää sanasotaa käydä.
Tyttö kyllä siitäkin edestä oli hankala päivällä. Mikään ei kelvannut, sekona kiukutteli. Onneksi poika oli kaverillaan yökylässä ja ei ollut päivällä paikalla.

Iltamassa isäntä yritti saada minua kävelylle ja jopa yritti vongata sänkyhommia. Voi luoja, kun mä en ymmärrä tuota isännän logiikkaa. Päänsä kun oli saanut selväksi, niin sitten minun pitäisi olla normi rouva ja yrittää elää normi avioelämää. Minähän en kykene moiseen. Muka käveltäs kylillä kuin ei mitään olisi tapahtunut ja ehkä vielä olisi sängyn jousia vingutettu. Näinhän tämä asia ei mene ja ilmoitinkin sen hänelle todella napakasti. No mitäpä sain vastaukseksi? Tietenkin, että oon vittumainen akka ja en halua ruveta kunnolla elämään. Säälittävä touhua miehen puolelta, ei taida miehellä olla kaikki muumit laaksossa.

Tämän illan sitten kruunasi pojan käytös. Isä sai pojan taas kerran sekaisin kertomalla, ettei äiti ole ihmisiksi ja ero on tulossa. Siitähän se helvetti irti lähti tässä talossa. Poika ihan sekasin, oli siskonsa ja minun kimpussa raivona. Huusi mulle niitä hävyttömyyksiä mitä isä on opettanut ja kaikkea mahdollista. Pojalla muutenkin on herkkä luonne ja pomottaa mennen tullen koko ajan. Ja tämä ei todellakaan ole eka kerta. Mihinkään ulkopuoliselle puhumaan poikaa ei saa millään. Koulussa pojalla menee hyvin, mutta kotona on sitten aivan raivopää varsinkin minua ja siskoaan kohtaan. Varsinkin viimeisen vuoden ajan on ollut pojan kanssa todella vaikeaa ja tämä perheen tilanne on yksi iso syy siihen. Poika uhkaa itsensä tappamisella ja muulla kauheella tavalla jos meille ero tulee. Ei kuulemma halua asua minun kanssa vaan jää isänsä luo. Isähän on hyvä tyyppi niin kauan kun ostelee mitä poika haluaa, eikä isä patistele kouluasioissa. Poika on 12-vuotias, niin luulisi hänenkin jo ymmärtävän, ettei tämä touhu normaalia ole. Onneksi poika osaa myös minulta anteeksi pyytää tekosiaan ja sanomisiaan, mutta apua tuo poika tarvitsee.

Tämän illan perusteella heti maanantaina soitan vaikka koulukuraattorille ja kerron pojan käytöksestä. Tämä peli ei enää vetele. Kun joku päivä minä saan tästä lähdettyä, niin poika sekoaa enemmän. Ei sen kanssa voi asua missään kerros- tai rivitalossa. Häätö saataisiin varmaan viikossa. Ja luulen, ettei asuminen isänsä kanssakaan hyvin luksusta loppupeleissä tule olemaan. Jos minunkaan kanssa ei asuminen onnistu, niin sitten onkin paha tilanne. Miten pojan käy kun en osaa häntä auttaa ja jos isänsäkin vain syyttää minua siitä, että poika sekosi lopullisesti.

Voi kun saisin itseni pysymään järjissään. Nyt varsinkin viime kuukausi on tuntunut, että taidan masentua lopullisesti. Olen aivan turta ja voimaton. Tänään ehkä tuntui jo vähän siltä, että nyt jaksan taas eroa viedä eteenpäin. Jospa ensi viikon lehteen saisin laitettua ilmoituksen, että haluan vuokrata asunnon. Sitten pitäisi saada voimia, että jaksaisin sen muuton tehdä. Kaikki pitää hommata ja millään ei olisi voimia. Ja rahaakin pitäisi saada sitä ennen, että saan huonekalut ja muut tarvittavat. Ja lasten on ehdottomasti saatava apua hinnalla millä hyvänsä. Voi kun näkisin tulevaisuuteen ja näkisin, että minä selvisin siitenkin tästä kaikesta omille jaloilleni.

Käyttäjä purppuraenkeli kirjoittanut 07.04.2013 klo 15:01

Nuo ratkaisut eivät ole varmaankaan yhden illan mietinnän tulos. Uskoisin että asuntotoimisto, sosiaalivirasto mm. olisivat tahoja jonne ottaa yhteyttä silloin kun ei tunne itse jaksavansa ja silloin kun todellakin tarvitsee ratkaisun vaikeaksi kokemaansa tilanteeseen melko pian. Virkailijat ovat koulutettuja ja alansa ammattilaisia ja osaavat työnsä. Itse arvosta ja olen saanut avun kun olen reilusti kertonut asiani ja tarpeeni. Voimia tässä haastavassa päätöksessä mikä sitten päätöksen tulos liekin.🙂👍

Käyttäjä Mantelinkukka kirjoittanut 13.04.2013 klo 13:42

Hei lohduton!
Tartuinpa sinun sanoihin, kun itse on kokenut ex- puolison henkistäväkivaltaa, alkoholismia, kaksisuuntainenmielialahäiriö sekä taloudelliset vaikeudet. Se, mitä olen noista kaikisista saanut itselleni ns. oppina: Löytää itsensä ja päästää ne vapaaksi. Silloin kun vapauttaa itsensä, niin antaa vapauden toiselle.

Tie ei ollut yksinkertainen eikä helppo. Keskusteluja miehen kanssa, kertoa lapsille; mistä asiat juontaa, soittokertoja miehen hoitavaan tahoon ja 'kärsin' itseni uuvuksiin. Vaan yksi kaunis päivä oli todettava itselleen, jos nyt en lähde ja pelasta itseäni tuosta kaameudesta, niin se olisi ollut tuoho itselleni.

Ehkä suurin asia, jotka me naiset parisuhteessa (miksei miehetkin) elää tunteella. Niin minäkin ajattelin, että jos se mies saa ryhtiliikkeen ja näkee asiat oikeissa mittasuhteissa. Se, että ero oli pakko tehdä ja näin jälkikäteen (miehen kanssa puheyhtys pelaa moitteettomasti) ajatellen: Mies on saanut otteen elämästä. Hoitaa ja huolehtii itsestään. Sekä on saanut itse omat taloudelliset sotkunsa selvitetty, ajattelee lasten parasta/ siis huolehtii heidän hyvinvoinnista ja opiskelujen etenemisestä. Se, että mies ei ole koskaan asunut yksin. On ollut aina joku, joka 'päättäää'asiat hänen puolesta. Hän ei ole joutunut antamaan ns. henkistä tukea kenelleekkään selvinpäin. Aina oli alkomahooli mukana jollain tavoin.

Se, mitä näen lasten kautta eron jälkeisenä aikana: Heidän henkin kasvu on noussut. Ystävät pystyvät tulemaan kylään. Osallistuvat kodin askareisiin vapaaehtoisesti ( no joskus pientä painostusta 😎) Hoitavat omat opintonsa ja kun he tarvitsevat tukea, niin uskaltavat sitä pyytää. He tuntuvat vapautuneen turhista jännitteistä. Eli sanoisin, jotta: 'Millaisen mallin annamme lapsille, kun he perustavat oman perheen.'

No, itse tietysti vielä käyn jälkimaininkia ko. asiasta. Tämä oli niin suuri herätys huomaamaan ne oman lapsuudenkodin tuomat mallit, vaikka olen sanonut, että ne ei vaikuta....se piiloviesti on ollut kuitenkin niin suuri. Niin, nyt sitten puran niitä mitä erilaisilla kiputiloina tai saatan sulkeentua omaan kotiin, kun ei pysty kohtaamaan ihmisiä. Nyt ei ole kyse mistään panikkihäiriöstä. vaan ehkä itsesääli sanana paikallansa. Miksi sitä on sortunut sellaiseen kohteluun ja jäänyt kantamaan itse parisuhteeseen liittyvistä taloudellisita vaikeuksista.

Meillä oli hyvin lähellä viime kesänä, että palaisimme yhteen. Katsoin silloin miehen kasvun olevan kunnossa. Vaan huomasin, että hänen kärsivällisyys palasi kuitenkin siihen egon tuomaan sävyyn. Hyvä näin, koska silläkin oli näköjään tarkoituksensa.

Elämässä on annttava itselle myönnytyksiä ja anteeksi antoa. Ei protestoi omaa elämäänsä vaikka on niitä vaikeita hetkiä. Maailmankaikkeus kyllä antaa Sinulle lohduton, kun muistat pyytää. Ja mitä asioita haluat?
Halirutistus ja elämälle hyvä virtus päätöksiin.☺️❤️

Käyttäjä lohduton kirjoittanut 13.04.2013 klo 17:53

Viikko on vierähtänyt ja olen saanut asioida eteenpäin. Asuntoilmoituksen laitoin lehteen, josta ei ole kyllä tullut kuin yksi soitto ja sekin vasta vapaa syksyllä. Tiistaina tulostin avioerohakemuksen ja suutuspäissään mies jopa allekirjoitti sen, postiin vein sen keskivikkona. Nyt on jotenkin pirteempi olo kun olen edes jotain olen tehny tämän asian eteen, kun ei tästä oravanpyörästä näköjään muuten tolkkua tule.
Mitäpä mies on tästä tuuminut? Tiistaina otti alkomahoolia, mutta ihmeen vähä lapsille mua sätti. Lapset oli ihmeen rauhallisia, luultavasti sen takia kun isä lupasi viedä ne laskettelureissulle viikonloppuna. Mä sanoin miehelle, että jos oot lapsille luvannut, niin saat kyllä kanssa lupaukset pitää. Ikinä ennen mies ei ole ilman minua käynyt lasten kanssa missään pidemmällä ja ajattelin, että saapa nähä lähteekö. Mulle illalla sano huppelissa, että muuta vaikka Helsinkiin, tai jonnekin mahdollisimman kauas ja jätä minut ja lapset rauhaan. Kerta tuhoat meidän perheen, niin lähde lasten elämää sotkemasta, äläkä enää aiheuta meille ongelmia. Jep, jep, mä varmaan jättäsinkin lapset hänelle, kun tuo alkoholi näyttää maistuvan. Sanoin vain, etten muuta osaa sanoa, kuin että mene hoitoon. Mahdollisimman vähän rupean sen kanssa inttämään tyhmistä asioista, kun ei se älyy kuitenkaan vaan syyttä mua.
Loppuviikko on sitten mennytkin miehen aneluista, etteikö voitas sopia ja ruvettais ihmisiksi elämään. Painostaa mua ja sanoo, että jos mä vain rakastaisin enemmän ja näyttäisin hellyyttä, niin hänen ei tarttis niin paljon juoda. Voi luoja, miten mä voin mitään kummempia rakkaudentunnustuksia luritella, kun se turhilla lupauksilla ja haukkumisilla on kaiken rakkauden minusta tappanut. Apua edelleenkään ei aio itselleen hake, koska mitkään "terapeutti-länttänät" ei häntä osaa auttaa, tekevät vaan hulluksi. Vaan minun pitäis kaikki ongelmat häneltä poistaa. Ja minun tehtävä ei ole se, vaan hänen itsensä.
Jos nyt saisin asunnon, niin kyllä lähtisin. On täällä niin painostava asua. Mies on oppinut, että aina oon anteeksi kaiken antanut, jonkin aikaan oon raivonnut, sitten asettunut ja hetken aikaa kaikki on ollut hyvin. Mutta viimeiset 3-4 vuotta varsinkin mun mollaaminen ja viinan käyttö on lisinyt. Puututaan mun harrastuksiin, ulkonäköön, syömiseen ja siihen kun sanotaan vielä, että mun syytä on kaikki hänenkin ongelmat ja varsinkin tuo juonti. Tässä on kyllä jo minusta jotain narsistisia piirtetitä, ainakin henkistä väkivallan merkkejä.
Tämä viikonloppu on mulle kyllä nyt luksusta, ihme tapahtui ja isäntä lähti lasten kanssa reissuun. Saan olla rauhassa ja miettiä asioita, ei tarte kenenkään henkistä painostusta kuunnella. Kenties ystävä tulee illalla kylään. Kyllä sitä osaa olla jo pienistäkin asioista onnellinen. Soitelllut olen lapsille mieten siellä menee. Ihan hyvin vaikka tuollakin isäntä alkomaholia juopi. Onneksi siellä on myös toinen aikuinen mukana ja lapsilla kaverit matkassa. Mies on mulle viestitelly, että joko mulla täällä uusi mies on, kun yksin saat olla. Kyllähän sitä ollaan mustasukkainen kun pelko on miehellä, jos rouvalla on sutinaa vieraitten kanssa kun sillä itselläänkin on ollut.
Nyt kun saisin itteni pidettyä topakkana ja saisin riuhtaistua hänestä eroon. Sääliä joskus tunnen miestä kohtaan, muut tunteet jo ovat kuolleet. Ja rakastaakaan en häntä enää osaa, niin onko tässä enää mitään järkeä pitkittää. Maljani on tullut täyteen ja tulvinut yli ja tulvasta ei näytä tulevan loppua, niin paljon sinne on pettymyksiä ja halventamista tullut.

Käyttäjä lohduton kirjoittanut 22.04.2013 klo 17:46

Tänään tuli kirje käräjäoikeudelta, että harkinta-aika on alkanut avioerossa. Jotenkin tuli niin paha mieli, miksi kaiken piti mennä näin meidän perheessä. Mikään ei ole muuttunut meidän perheessä parempaan suuntaan, vaan viikko viikolta tämä ratkaisu on minun osalta vahvistunut. Mies vaan minua syyttelee meidän perheen hajoittamisesta ja alkoholia käyttää pahaan oloonsa. Ja ei ole ollut sellaista viikkoa, ettei olisi huoritellut ja muutenkin haukkunut minua lasten kuullen😞. Viime viikolla yritti olla juomatta, mutta viikonloppuna sitten otti kuitenkin. Arkena yritti teksiviestein töihin mulle lirkutella ja vaati, että minun pitäis kaikki taas anteeksi antaa ja olla "normaali". Mutta kun minulle ei enää nuo lirkuttelut uppoa ja kun olen sanonut, etten luota enää hänen sanoihin, niin haukkuu mua vittumaiseksi akaksi.
Miten olisin voinut viime viikolla muutamassa päivässä ruveta luottamaan ja elämään normaalia avioelämää, kun olen vuosien saatossa nähnyt, miten hänen lupaukset eivät ole pitäneet.

Mä olen niin surullinen lasteni puolesta ja suorastaan pelkään, miten saan lapset selviytymään tästä erosta. Asiaa ei yhtään helpota isän asenne minua kohtaan. Mä olen niin vihainen, miksi isä ei ymmärrä hakea apua itselleen, vaan löytää kaikki syyt minusta. Kauhea huoli lapsista on, tulevaisuus taas näyttäytyy mun mielessä kauheana MÖRKÖNÄ ja pelko on ettei lapset tästä selviä. Mutta selvää on, ettei näin meidän perhe voi jatkaa, joku muutos on tultava. Ja tiedän, että varmasti mies osaa olla todella hankala mua ja lapsia kohtaan eronkin jälkeen.

Tänään olen syytellyt taas itseäni. Jos olisin voinut sittenkin olla helpompi tapaus tai muuten erilainen, niin tässä ei olisi käynyt näin. Tunteet menee vuoristorataa, itku tulee yllättäin. Varmaan tämä on normaalia, mutta milloin tämä kaikki on ohi? Toivottavast huomenna on mulla jo parempi mieli, nyt tuntuu kaikki taas niin raskaalta ja toivottomalta☹️

Käyttäjä purppuraenkeli kirjoittanut 23.04.2013 klo 14:35

Ihmisellä on aina mahdollisuus myös sisäiseen muutokseen. - Terapia vastaanotot myös silloin kun kokee olevansa syytön tapaus ovat vain ja ainoastaan eduksi ja vahvistukseksi.
- Mielestäni silloinkun on päätöksen tehnyt - alkaa toimimaan - tarvitsee tukea.
Usko, rukous ja hengellinen elämä tuo muutoksen elämään ja hyvä tekee kehoitus toistakin kohtaan pyytää mukaan ja alkaa yhdessä miettimään millaisella muutoksella etenee. -
- On toinen valinta se lähteekö ilman halua muutokseen eri teille ja eroon.
Voimia ja rakkautta - 🙂👍

Käyttäjä Revontuli kirjoittanut 29.04.2013 klo 20:50

Hei,

Täällä yksi, joka odotti ihmettä liian kauan..kuunteli jatkuvaa mollausta ulkonäöstä, sukulaisista, talouden hoidosta ja ties mistä. Kaikki ongelmat puolisollani kiteytyi minuun. Ja, ilkesi vielä tulla anelemaan lakanoiden väliin kaiken mollaamisen ja kaljan kittaamisen jälkeen. No, seuraavaksi haettiin lohtua toisista naisista, kun v...nen akka ei antanut, juu. Tähän asetelmaan kun lisätään sairaaloisen läheinen suhde omiin vanhempiinsa. Ja perheterapia oli hänen mielestään vaan hulluja varten, vika kun ei ollut koskaan hänessä.

Valitettavasti tuo ihmistyyppi ei muutu. Kävin vuoristorataa ja 'kauppaa' itseni kanssa uskallanko - uskalsin ja otin hirvittävät riskit kahden asunnon loukossa ja syyllisyyden taakan viemällä tyttäreltäni isän ja perinteisen perheen. Emme ole missään väleissä enää puolisoni kanssa. Mutta tyttäreni on nyt tasapainoisempi ja elämänlaatu paranee päivä päivältä. Olen löytänyt uuden miehen aivan sattumalta, joka hyvyydellään ja huolehtivaisuudellaan on antanut uskoa siihen, että vihasta voi parantua. Tie on pitkä parisuhteeseen ja omat neuvottelelut on vaatinut jo tämäkin suhde. Mutta tiedän etten suostu enää mihin tahansa - ylitseni ei kävellä, ei totta vie. Asun vielä pitkään lapseni kanssa kaksin ja nautin seesteisestä elämästäni, johon ei kuulu alkoholi. Kotini on linnani ja minä olen se linnanneito, joka huiskuttelee ikkunasta iloisesti.

Mieti miksi sinun elämänjana tässä maailmankaikkeudessa pitää olla yhtä kärsimystä? Mitä pahaa sinä muka olet tehnyt ansaitaksesi moisen kohtelun? Vain tomua meistä jää lopulta jäljelle...iloitse ja naura nyt - sinun elämä on tässä ja tänään. Pakkaa tavarasi ja juokse! Usko, että se kannattaa! Kuullostat niin järkinaiselta, ettet jää sormi suussa tuleen makaamaan. Et tottavie 🙂👍

Käyttäjä lohduton kirjoittanut 30.04.2013 klo 10:44

Kiitos kaikille, jotka ovat minulle vastailleet. Paljon olen näistä kirjoituksista apua saannut omaan jaksamiseen. Kohtalotovereita on paljon ja tiedän, että joku päivä asiat ovat paremmilla raiteilla. Onneksi en ole jäänyt tuleen makamaan, vaan olen hakenut itselleni apua kaikista mahdollisista tahoilta.
Nyt olo on ihmeen seesteinen tosin väsynyt. Kotona on painostavaa asua, koska asuntoasiat ovat niin kesken. Mies henkisesti painostaa minua varsinkin jos on juonut. Kaikkensa mies edelleen tekee, että saisi varsinkin pojan äitiään vastaan. Miehen juominen ja minun haukkuminen on vaan lisääntynyt ja surku on, että lapset kuulee kaiken. Voi kun saisi miehen tästä pois siksi aikaa kun asuntoasiat järjestyy. Mies vaan sekoittaa lopullisesti meidän arjen, jota yritän epätoivoisesti normaalisti lasten kanssa elää.

Onneksi poika pikkuhiljaa alkaa jotain ymmärtämään, ettei isän käytös ole normaalia. Olen jopa asiallisesti ja rauhallisesti saanut lasten kanssa puhuttua asiasta, ettei näin meidän perhe voi jatkaa. Olen sanonut lapsille, että isä on nyt sairastunut liikaan juomiseen ja hänen on itsensä haettava itselleen apua, aikuinen mies. Pojalle sanoin, etten isän liiallisen juomisen ja liiallisen työnteon takia voi antaa sinun jäädä asumaan isän luokse. Minun tehtävä äitinä on huolehtia sinusta ja eikä myöskään viranomaiset antaisi asua isän luona. Ehkä jotain poikakin ymmärsi. Kyllä poikakin pettyi isäänsä, koska viime viikonloppu isältä meni kosteissa merkeissä.

Viikonloppuna kuulin taas kunniani ja aivan kauheaa mollaamista humalassa. Nyt salaa äänitin kännykällä miten paatoksella minua sätti ja haukkui myös kaikki ihmiset jotka ovat minua auttaneet. Miehelle en ole sanonut, että äänitin, joskus ehkä voin hänen antaa kuunnella sen. Ei kuulemma itse muista mitään haukkumista eikä muutakaan. Onpahan nyt mulla jotain todisteita tästä henkisestä alistamisesta. Oli se sen verran rankkaa tekstiä, että voin ainakin itse välillä sitä kuunnella, jos tuntuu, että mietin ja kadun joku päivä, että teinkö oikean ratkaisun kun erosin miehestäni.

Päivä kerrallaan mennään ja toivottavasti pika pikaa asunto järjestyy. Helppoa ei tule olemaan eron jälkeenkään, koska tiedän,että mies on erittäin hankala senkin jälkeen. Ja lasten takia pitää tekemisissä olla. Mutta omanlainen elämä minun pitää saada. Olen nyt niin rikki, että minun täytyy saada itseni taas ehyeksi. Olen itsekin toiminut väärin tässä parisuhteessa ja haluan oppia niistä vääristä tavoista pois. Kukaan ei ole täydellinen ja opittavaa itseni kanssa on paljon.

Mukavaa vappua kaikille ihanille ihmisille, jotka tänne kirjoittelevat🌻🙂🌻

Käyttäjä lohduton kirjoittanut 20.05.2013 klo 23:57

En tosiaan enää tiedä, miten tässä kaikessa lopulta käy. Tilanne perheessämme ei ole parantunut, vaan pahentunut. Mies on alkanut enemmän juomaan, kun kuulemma tämä erotilanne on päällä. Ei kuulemma tarvitsisi juoda, jos vaan päätän jäädä ja peruisin eron. Minä vaan en usko noihin hänen höpinöihin. Edelleen hän vaan odottaa, että minä alkaisin ihmisittäin olemaan ja häntä rakastamaan ja tukemaan. Syyttelee ja painostaa joka ikinen päivä, olipa sitten ottanut viinaa tai ei. Täällä kotona on niin painostava olla, ei mitään normaalia jos mies vaan kotona on. Minä olen kertakaikkiaan LOPUSSA😭

Nyt olen tehnyt sen päätöksen ja olen hommannut kaupungilta asunnon kun en muutakaan ole saanut. Asunto itse on suht siisti vaikka talo itse on aivan ikäloppu ja ulkoapäin aivan hirveä. Ajattelen, että se on vain tilapäinen asunto, koko ajan etsin parempaa, mutta kertakaikkiaan en jaksa enää samankaton alla asua. Muuttamaan pääsisin kesäkuun alussa. Nyt vaan pitää alkaa haalimaan jostain huonekaluja ym. sinne.

Tänään ilmoitin miehelle asunnosta ja sanoin, että ositusta pitää alkaa tosissaan miettimään. Mikä ilta tästä tulikaan, oon aivan lopussa. Mies ei kertakaikkiaan ymmärrä tätä minun päätöstä. Luulee, että kaiken takana on vieras mies. Enhän minä muuten voisi tuhota neljän ihmisen elämän. Sitten mies otti viinaa ja alkoi itkemään, ettei tästä erosta ikinä selviä. Firmalle tulee kuulemma konkurssi, kun joutuu ottamaan velkaa, että saa minut maksettua ulos. Ja kuulemma ei ikinä selviä kun minut menettää. Rakastaa kuulemma minua niin kauheasti ja ei enää ikinä aio haukkua minua, vaan pitää minua kuin kukkaa kämmenellä.
En tosiaan enää pysty uskomaan hänen juttuihin, enkä tosiaan enää anteeksi antamaan niitä älyttömiä haukkumisia joita olen saanut kuulla vuosien saatossa.

Lopulta hän jo uhkali, että hän ei hengissä tästä selviä, ei sitten mitenkään. Mä olen niin kertakaikkiaan lopussa tästä kaikesta henkisetä painostuksesta ja pelko on mulla siitä, että jos hän todellakin itselle jotain tekee. Sanoin, että hommaan hänet hakemaan apua, mutta ei aio lähteä, koska minä lähden. Yrittää saada jäädä minut sillä, että sitten hän hakee apua jos perun eron. En kykene en jäämään, vaikka poikakin on uhkaillut sanomalla, että päivääkään ei aio minun luona asua jos ero tulee. Kuitenkin poika illat kyöhnää minun kainalossa ja suree miksi isi taas on juonut. Pojalla on niin huoli isästää, että hän luulee, että saa isän olemaan juomatta, jos jää isän luo. Tyttö ottaa kaiken paljon rauhallisemmin.

En kertakaikkiaan tiedä mitä tästä kaikesta seuraa. Mies on haukkunut minua kylmäksi empatiakyvyttömäksi akaksi, koska en anna hänelle enää mahdollisuutta ja hajoitan perheen. Niin ja narsisti olen myös ja sosiopaatti. En enää tiedä mikä olen, varmaan olen tullut hulluksi kun en enää näe muuta vaihtoehtoa kuin ero. Ja mietin, että tuhoanko tosiaan neljän ihmisen elämän. Milloin tämä kaikki helpottaa😑❓

Käyttäjä Kartastrofiina kirjoittanut 21.05.2013 klo 22:08

Sama juttu täällä. Ihmeitä on enää turha odottaa, tää on selviytymistaistelua nyt. Ja olen päättänyt selviytyä.

Meillä kuvio on kulkenut myös käsikädessä viinan kanssa, siitä se erkaantuminen tässä liitossa alkoi. Ensin itkin ja rukoilin ja vaadin ja vannotin, annoin anteeksi pahoja asioita; lyöntejä, haukkumista, .. vaikkei niitä tosin anteeksi pyydettykään. Uskoin, että jotenkin kaikki vielä muuttuu ja tutun kaavan mukaan, halusin uskoa valeetkin tosiksi, syytin itseäni, koska toinen väitti syyn kaikkeen paskaan olevan minussa ja uskoin sen..

Mutta sitten tuli sietokyvyn raja vastaan monella tapaa. Kun päätin viime syksynä, että nyt riittää tämä helvetti, en tosiaankaan voi suojella pienintä lasta tältä, me haavoitumme kaikki tästä. Uusi aloittaminen uudella paikalla alkoi hahmottua ja prosessi alkoi. Nyt olemme siinä pisteessä, että muutto on vajaan kahden viikon päästä.

Pettymyksiä pettymysten perään edelleen. Tilaa ei jaeta, lähden vain velan, lapsen ja eläinten kanssa. Oikeus omaisuuden = hänen omaisuutensa puolittamiseen on muuttunut rikokseksi, moraalittomaksi ahneudeksi,tahalliseksi tapoksi, jota mulla ei ole oikeutta hänelle tehdä. Alan olla niin rikki ja loppu, että pitäköön kaiken, mulle jää kuitenkin ne asiat, jotka on mulle tärkeintä. Ja saan jättää tän helvetin taakseni, ei tarvii enää pettyä, en pysty enää pettymään. Tiedän, että mua odottaa siis parempi aika.

Olen niin väsynyt tähän. Kesä lohduttaa, aurinko lohduttaa, kauniisti järjestyneet asiat muuttamisen suhteen tuovat uutta uskoa. Me onnistumme ja pärjäämme kyllä, saan taas elämästä kiinni. En pelkää käytännön ongelmia, en työntekoa, en yksinäistä vastuuta lapsesta. Lapsi juuri onkin se ilon lähde ja pieni sydämen muotoinen moottori, joka tuo mulle iloa ja syytä tietoisestikin pyrkiä parempaan.

Unohda ihmeet, niitä ei ole. On vain arkipäivät haasteineen, onneksi aina edessä on vain yksi päivä kerrallaan. Usko itseesi. Pahoja päiviä tulee, mutta ole itsellesi armollinen, itkukin vapauttaa, vaikka uuvuttaa tietty myös - hetkellisesti.

Mä en koe olevani mikään vahva ihminen, mutta haluan elää. Haluan rauhallista, turvallista arkea, nauttia näistä omista hyvistä asioistani ilman ahdistusta, pettymyksiä ja pelkoa. Tulevaisuutta en halua ajatella pidemmälle, tämän muuton merkitys on se, että pääsemme pois tästä entisestä. Sen kynnyksen ylittäminen on se rankimman prosessin vaatinut juttu.

Onnea ja voimaa ja myötätuulta sinulle ja minulle.

Käyttäjä lohduton kirjoittanut 24.06.2013 klo 13:31

Reilu kuukausi on vierähtänyt, kun olen tänne viimeksi kirjoitellut. Raskasta aikaa henkisesti on ollut. Olen muuttanut vuokra-asuntoon. Reilun viikon olen täällä asunut. Tyttö on ollut koko ajan täällä, mutta poikaa en ole yösi tänne saanut. Onneksi poika on suostunut kuitenkin täällä käymään syömässä.

Olen niin rikki kun poika edelleen vastustaa ja ei halua olla täällä enempää. Olen katkera miehelle, kun sai pojan sekopuheillaan ja muullakin käytöksellään pojan puolelleen. Järkyttävä huoli on pojasta, miten vielä isä saa hänet manipuloitua. Toisaalta olen todella helpottunut, koska olen saanut nyt oman kodin, jossa saan vaikka ajatella rauhassa, eikä tarvitse miehen juomista ja henkistä painostusta koko ajan sietää.

Mies edelleen syyllistää minua kaikesta. Joutuu kuulemma nyt juomaan sen takia, koska tuhosin perheen. Viimeiset päivät entisessä kodissa olivat todella raskaita. Mies yritti väkisin etsiä merkkejä vieraasta miehestä. Tutki tietokonetta, jos sieltä löytyisi merkkejä vieraasta. Muuta syytä minun lähtöön ei keksinyt. Sekoitti lapsien päät totaalisesti puhumalla aivan höpön höpön juttuja. Sitten mies löysi netistä minun kirjoituksia Päihdelinkin sivuille. Siitäkö mies meni aivan pois tolaltaan. Kuulemma vain sekopäät sinne kirjoittelee ja minun kirjoitukset ovat täyttä soopaa.

Nyt miehellä on hätä, jos menen lastenvalvojalle kertomaan hänen juonnistaan ja sanomistaan. Pelkää, että lasten huoltajuus otetaan häneltä pois. Sanoo mulle, että vieläkö sekoitat enemmän lasten elämää, varsinkin pojan, jos isä heiltä viedään. Jos poika ei suostu äidin luona asumaan, niin poika joutuu huostaan. Sitten mies silmät kirkkaana lupaa, ettei juo enää lasten nähden ja lopettaa sekopuheet äidistä. Ei halua lapsiaan menettää vaan nyt lupaa tsempata lasten vuoksi. En kyllä juuri usko hänen lupauksiin tai tuskin hyvin kauaa pystyy itseään tsemppaamaan. Mies tarvitsisi ulkopuolista apua ammatti-ihmisiltä, mutta ei hän vielä ainakaan ole nöyrtynyt hakemaan. Miksi hakisi, koska edelleen syyttää juomisestaan ja kaikesta muusta minua. Kuulemma jos olisin ollut parempi akka, ei hänen olisi tarvinnut ruveta liikaa juomaan.

Juhannuksena olin lasten kanssa sukulaisen mökillä. Myös poika innolla lähti mukaan. Olin niin tyytyväinen kun sain lasten kanssa olla yhdessä. Mies sai rauhassa vetää viinaa 3-4 päivää. Eilen kun tultiin reissusta, niin poika ei suostunut tulemaan yöksi luokseni. Vein isälle ja ahdisti nähdä mies. Näki, että viinaa oli juotu koko juhannus. Eilenkin haisi viinalta, oli jotain ottanut, vaikka väitti ettei ole. Kyllä ahdisti poika jättää sinne, mutta kun mies oli tolkuissaan jätin. En voi väkisin 12-vuotiasta poikaa raahata luokseni.

Huomenna mennän miehen kanssa lastenvalvojan luo sopimaan lasten asioista ja elatusmaksuista. Saa nähdä miten siellä menee ja miten mies esittää niin vastuuntuntoista isää. Lapsista minulla on iso huoli ja jos isä ei oikeasti ala vastuuta ottamaan, on minun puututtava miehen tekemisiin.

Näissä merkeissä kesäkuu on mennyt. Lomalla olen ollut, vielä tämä viikko lomaa. Tosin ei tämä loma rentouttavalta ole tuntunut. On tämä ollut kuitenkin niin raskasta. Etsiä tavaroita uuteen kotiin ja kestää tätä huolta, miten lapset tästä selviää. Tänään olen ollut itkuinen ja surullinen. Kyselen vaan itseltäni, miksi minulle on tullut näin raskas elämä elettäväksi😭.