Minäkin joskus ihastuin ulkopuoliseen, tulisesti. Avioliittoa oli silloin takana n. 16 vuotta. Kadun tänäkin päivänä sitä, että kerroin ihastumisesta miehelleni. Hänhän joutui kärsimään tuskia sen asian vuoksi ja miten huonoksi hänen onkaan täytynyt itsensä tuntea tuolloin! Olin niin lapsellinen, että jaoin tuon tuskani mieheni kanssa. Voi voi. Olisin voinut pysyä hiljaa ja säästää mieheni moiselta inhottavuudelta. Mutta silloin en osannut mitenkään arvostaa miestäni. Tosin muistan kokeneeni, ettei hän arvostanut minua.

Tuolloin kyllä itse olin täysin ryytynyt avioliittoomme. Meillä meni huonosti, enkä oikein sitä edes ymmärtänyt. Oli vain hirveän paha olla. Ja kuinka ollakaan, tuo ihana mies osui eteeni. Hän erosi ennen minua, mutta oli jo sitten toisessa suhteessa, kun itse erosin. Minulle oli täysin selvää, etten pettäisi, eikä se ollut edes vaikeaa. Näimme kuitenkin lasten jutuissa joka viikko. Keljua aikaa.

Ihastumisia tulee ja menee. Olen itse sitä mieltä ehdottomasti, että niistä ei puhuta toiselle, ne ovat omia iloja ja murheita. Kaikkea ei toisen niskaan kaadeta, vaan vietetään sitten ne mukavat hetket toisen kanssa, mitä voi löytää, jos kerran yhdessä ollaan. Sitten tietysti niitä konsteja, millä suhdetta voisi parantaa, jos se on mahdollista. Itse en usko, että mikään konsti koskaan olisi meillä tepsinyt. Menimme nuorena yhteen ja sitten minä muutuin ja toiselle se oli liian paha paikka ja sitä rataa.

Sekin on vain totuus, että suhteilla on alku ja loppu, mutta ei se sitä tarkoita, etteikö kannata aina yrittää ja tehdä asioita suhteen eteen, pitääkin.

Hei,
nostan tätä keskusteluketjua, koska olen itsekin kiinnostunut tietämään, miten on aloittajan parisuhteen laita näin muutaman vuoden jälkeen.

Olen tosiaan uusi tällä palstalla, olen kahlannut kirjoituksia läpi ja todennut, että ihmisen elämä on todellakin varsin monisäikeistä. Olen (helpotuksekseni) saanut todeta, että ajatukset, joita koen omassa parisuhteessani eivät ole aivan outoja/erikoisia, vaan on näköjään monia ihmisiä, joilla on samankaltaisia kokemuksia, tuntemisia ja ajatuksia elämässään.

Ja edelleen, palatakseni tämän keskusteluketjun asioihin.
Kuten meitä ihmisiä on erilaisia, on myös erilaisia tapoja kokea samankaltaiset asiat. Tällä viittaan siihen, että itse on omalla tavallani helpottunut, kun vaimoni kertoi omasta tilanteestaan työpaikalla. Hän kertoi, että toisen miehen puolelta on ollut aiemmin sanatonta viestintää, eleitä yms. Ja että hän ei itse haluaisi antaa sen kaltaisille ajatuksille tilaa ja haluaisi olla minulle uskollinen. Toin itse esille vanhan sanonnan: "Ihminen ei voi estää lintua lentämästä pään yli, mutta hän voi estää sitä rakentamasta pesää hiuksiinsa". Tässä vaimoni oli samaa mieltä. Hän myös väitti, ettei tämä mies olisi nyt alkuvuoden aikana osoittanut mitään huomioita häntä kohtaan.

Mutta itse keskustelussa näin vaimoni silmistä ja koko olemuksesta, ettei hän kertonut koko totuutta, vaikka niin vannoi. Kysyin hänen omista tunteistaan, jolloin hänen silmissään kävi hätääntynyt häivähdys, lyhyen hetken. Ei myöntänyt, mutta ei kieltänyt omia tunteitaan. Mutta edelleen vannoi rakkauttaan minua kohtaan. Itse haluaisin uskoa rakasta puolisoani, jonka kanssa meillä on kymmenen yhteistä avioliittovuotta takana ja kolme ihanaa lasta. Reilun kymmenen vuoden aikana oppii tuntemaan toista ihmistä hyvin ja lukemaan niitä asioita, joita ei ääneen sanota. Itseasiassa tämä taito on karttunut minulle lapsuudesta saakka. Tietyn fyysisen vamman ja erilaisuuden vuoksi olen koko elämäni ajan oppinut paikkaamaan fyysisiä puutteita ihmisen elekielen ja silmien lukemisella. Ja tässä olen todistetusti ja todetusti ollutkin pelottavan taitava.

Ja nyt tulen siihen, miksi olen kiitollinen tästä keskustelusta puolisoni kanssa ja siitä, että vaimoni kertoi minulle asiasta.
Viittaan nyt tuohon edellä mainitsemaani "taitoon", olen pitkin viime syksyä nähnyt puolisoni käytöksessä muutoksia, arkielämä on mennyt hyvin kylmäksi ja viileäksi. Seksielämääkin on vain, kun rouvalle se sopii, eli ovulaation aikoihin. Silloinkin hyvin kiihkotonta ja rutiininomaista, hänen puoleltaan. Itse olen koko avioliiton ajan ollut hyvin romanttinen, läheisyyttä kaipaava ja tunteellinen. Tykkään sellaisesta arjen keskellä osoitetusta hellyydestä ohimennen halauksesta yms. Oikeastan luonteeltani olen sellainen.

Nyt kaikki tällainen muuttui syksyllä mahdottomaksi, hän suorastaan työnsi minut aina pois, kun yritin esim. antaa aamuhalin töihin lähtiessä. Kaikki tällainen satutti minua, syvältä. Aloin etsiä syytä itsestäni, muuttaa omaa käytöstäni niin, etten pahoittaisi suotta vaimoni mieltä. Mutta sydämeni pakahtui rakkauden ja hellyyden puutteeseen, senkin puutteeseen etten saanut tunteitani tuoda esille, vastakaiusta puhumattakaan.
Vähitellen aloin miettiä kolmatta pyörää, josko hänellä olisi sellainen. Ja kysyin suoraan, suorapuheinen ja rehellinen kun parisuhteessa haluan olla. Vastaus oli ehdoton ei ja syytöksiä mustasukkaisuudesta. Sitten aloin tutkia netistä tietoja mustasukkaisuudesta ja jälleen etsin itsestäni syitä. Myönsin sittemin hänelle, että olen mustasukkainen siinä suhteessa, etten halua menettää häntä, vaan vaalia rakkausliittoamme, jollainen se tähän asti on ollut.

Kun jossain vaiheessa otin esiin yhden nimen (ainoa mies, jonka nimen tiesin) hänen työkavereistaan, muuttui hänen olemuksensa, silmät hätääntyivät, mutta ilme pysyi peruslukemilla. "En pidä, että syytät minua moisista asioista. Sitä paitsi ei se mies ole sellainen tyrkky, avopuolisokin hänellä on ja tietää minun olevan naimisissa ja lapsiakin on." Tällainen oli vastaus, johon totesin vain ykskantaan, ettei nämä asiat ole monien muidenkaan kohdalla estäneet työpaikkaromanssia ja perheiden hajoamisia. Sain kuulla olevan väärässä, vaikka silmät kertoivat omaa kieltään. Halusin uskoa, mutten osannut. Näitä keskusteluja oli syksyllä ja nyt alkuvuodesta. Ja koko tämän ajan olen pitänyt itseäni sairaana. Mustasukkaisena, vainoharhaisena. Mietin jopa terapiaan menemistä näiden asioiden vuoksi, enhän haluaisi karkottaa vaimoani tieten tahtoen. Päinvastoin, rakastin ja rakastan häntä edelleen yli kaiken. 😍

Viimeisimmän keskustelun ja osittaisen myöntämisen yhteydessä sanoin tuon edellä olevan. Kerroin olevani helpottunut, etten olekaan kuvitellut kaikkea. Vanha taito ei pettänyt minua, vaan luin vaimoani kuin avointa kirjaa. Mutta nyt on aika suunnata katse eteenpäin. En koe katkeruutta, vihaa tai muutakaan sellaista. Ehkä lähinnä riittämättömyyttä. En tiedä mitä voisin muutoin nyt tehdä, koska romatiikkaa ja lahjoja, yhteisiä hyviä hetkiä ei ole ennen syksyä puuttunut, ainakaan minun puoleltani. Nyt etsin kuumeisesti syitä (jälleen) itsestäni, mitä olisin syksyllä voinut tehdä toisin, miten voisin nyt muuttua, jotta kelpaisin edelleen vaimolleni. Painoa on lähtenyt pois joulun jälkeen vajaa kymmenen kiloa. Ruokahalua ei juuri ole, joten suunta on hyvä. Olen alkanut ottaa omaa aikaa, liikkua yksin. Tavoitteena karistaa kolmen lapsen myötä kertyneet isän "raskauskilot". Jäljellä ei ole enää paljon sillä saralla. Mutta tiedän ja koen, ettei se ole ainoa "syy".

Pystymme keskustelemaan asiasta kuin asiasta, mutta kun lähestymme näitä asioita, menee vaimo "lukkoon" ja alkaa olla "väsynyt" tai tulee muita kiireitä. En tiedä mitä on oikeasti meneillään, mitä on ollut ja mitä tulee. Olen hyvin yksinäinen asuinpaikallamme, sekä muutoinkin. Minulla ei ole ystäviä, joille voisin kertoa ajatuksistani. Olen perheellinen mies, mutta silti niin yksin kuin ihminen vain voi sisimmässään kokea. Tämä musertava yksinäisyys yhdistettynä parisuhteen ongelmiin on viemässä minua hiljalleen kohti mustaa synkkyyttä, itsetuhoa. Miksi? Koska asioita aina miettiessäni tulen siihen johtopäätökseen, että kaiken syy täytyy olla minussa. Koen olevani varmaankin niin sairas jollain tavalla, että siksi tällaiset epäilykset ja harhaluulot vaivaavat mieltäni. Tästä asiasta minulla ei ole pienintäkään aikomusta vaimolleni kertoa vaikka salaisuuksia minulla ei koskaan ole ollutkaan. Tässä on jo ihan tarpeeksi paljon vaikeita ja selvittämättömiä asioita.

Onneksi löysin tämän foorumin ja sain kirjoittaa tänne. Kiitos sinulle, joka jaksoit lukea, vaikka menikin "hiukan" alkuperäisestä ketjusta, ehkä? 🙂🌻

Auku: voi kun voisitkin olla syyttämättä itseäsi! Kuulostat hyvältä ja välittävältä mieheltä, enkä ainakaan minä keksi, mitä muuta olisit vielä voinut tehdä. Ei ole mikään ihme, että tunnet olosi masentuneeksi, sen vuoksi voisit aivan oikeasti sitä terapiaa miettiäkin.

Ihastuminen/rakastumisen tunne on siitä pirullista, että kun se kunnolla nappaa mukaansa, ihminen on kuin psykoosissa. Jälkeen päin vaimosikin saattaa ihmetellä käytöstään. Voi kunpa hän ajoissa heräisi huomaamaan, mitä on tapahtumassa teille. Miltä tuntuisi ajatus mennä selvittämään ongelmaa jonkun kolmannen osapuolen (ammattilaisen) kanssa? Sitä varmaan vaimosi ei kiellä, että jokin ongelma on olemassa, jos kerran välinne ovat muuttuneet (hänen tahdostaan) "kylmiksi"?

Voimia ja valoa!🙂🌻

Auku, kirjoituksestasi sää käsityksen, että olet tasapainoinen ja hyvä ihminen. Niinkuin nyt ihminen voi hyvä olla.(kaikissa meissä on toki muutakin)

Minut saa kirjoittamaan ajatus rakkaudesta ja se, miten näen, kuinka kidut hitaasti ajatuksissasi ja tuntemuksissasi.

Rakkaus, rakkaus itseäsi kohtaan. Sitä kysyn. Itse uskon luomiskertomukseen ja siksi käytän sanaa "Luotu". Eli meidät on luotu ja tarkoitettu sellaisiksi, kuin olemme. Olemme kukin uniikkeja itsenämme. Meissä on se ainutlaatuisuus, kenessä mitkäkin ominaisuudet. Meidän tuleekin olla niitä, joita olemme. Sinun sinä, minun minä. Rakastaa itseämme sellaisena, kuin olemme. Et sinä voi olla muunlainen, ei se olisi täysi sinä.

Huolimatta siitä, olemmeko parisuhteessa tai yksin, meidän on syytä olla itsenämme. Vain siten pääsee toteutumaan vahvasti se, mikä tulee meistä. Arvostakaamme sitä.

Emme kuitenkaan voi mitään sille, jos toinen, ehkä puolisomme ei juuri sillä hetkellä, sinä aikana meille lämpene. Se tekee kipeää, mutta meidän on syytä silti olla itsenämme. Mikä tärkeintä, älkäämme hyljätkö itseämme. Se ei ole kenellekään hyväksi, eikä palvele ketään.

On annettava toisen tehdä matkansa. Tottakai voimme itsemme vuoksi tehdä sen, minkä pystymme ja rakkaudesta toiseen. Mutta muistaa aina se, ettemme hylkäisi itseämme. Sen ajatuksen tulisi olla vahva ja aina mukana kulkeva.

Auku kirjoitti 13.4.2014 12:4

Hei,
…
Mutta itse keskustelussa näin vaimoni silmistä ja koko olemuksesta, ettei hän kertonut koko totuutta, vaikka niin vannoi. Kysyin hänen omista tunteistaan, jolloin hänen silmissään kävi hätääntynyt häivähdys, lyhyen hetken. Ei myöntänyt, mutta ei kieltänyt omia tunteitaan. Mutta edelleen vannoi rakkauttaan minua kohtaan. Itse haluaisin uskoa rakasta puolisoani, jonka kanssa meillä on kymmenen yhteistä avioliittovuotta takana ja kolme ihanaa lasta. Reilun kymmenen vuoden aikana oppii tuntemaan toista ihmistä hyvin ja lukemaan niitä asioita, joita ei ääneen sanota. Itseasiassa tämä taito on karttunut minulle lapsuudesta saakka. Tietyn fyysisen vamman ja erilaisuuden vuoksi olen koko elämäni ajan oppinut paikkaamaan fyysisiä puutteita ihmisen elekielen ja silmien lukemisella. Ja tässä olen todistetusti ja todetusti ollutkin pelottavan taitava.

Ja nyt tulen siihen, miksi olen kiitollinen tästä keskustelusta puolisoni kanssa ja siitä, että vaimoni kertoi minulle asiasta.
Viittaan nyt tuohon edellä mainitsemaani "taitoon", olen pitkin viime syksyä nähnyt puolisoni käytöksessä muutoksia, arkielämä on mennyt hyvin kylmäksi ja viileäksi. Seksielämääkin on vain, kun rouvalle se sopii, eli ovulaation aikoihin. Silloinkin hyvin kiihkotonta ja rutiininomaista, hänen puoleltaan. Itse olen koko avioliiton ajan ollut hyvin romanttinen, läheisyyttä kaipaava ja tunteellinen. Tykkään sellaisesta arjen keskellä osoitetusta hellyydestä ohimennen halauksesta yms. Oikeastan luonteeltani olen sellainen.

Nyt kaikki tällainen muuttui syksyllä mahdottomaksi, hän suorastaan työnsi minut aina pois, kun yritin esim. antaa aamuhalin töihin lähtiessä. Kaikki tällainen satutti minua, syvältä. Aloin etsiä syytä itsestäni, muuttaa omaa käytöstäni niin, etten pahoittaisi suotta vaimoni mieltä. Mutta sydämeni pakahtui rakkauden ja hellyyden puutteeseen, senkin puutteeseen etten saanut tunteitani tuoda esille, vastakaiusta puhumattakaan.
Vähitellen aloin miettiä kolmatta pyörää, josko hänellä olisi sellainen. Ja kysyin suoraan, suorapuheinen ja rehellinen kun parisuhteessa haluan olla. Vastaus oli ehdoton ei ja syytöksiä mustasukkaisuudesta. Sitten aloin tutkia netistä tietoja mustasukkaisuudesta ja jälleen etsin itsestäni syitä. Myönsin sittemin hänelle, että olen mustasukkainen siinä suhteessa, etten halua menettää häntä, vaan vaalia rakkausliittoamme, jollainen se tähän asti on ollut.

Kun jossain vaiheessa otin esiin yhden nimen (ainoa mies, jonka nimen tiesin) hänen työkavereistaan, muuttui hänen olemuksensa, silmät hätääntyivät, mutta ilme pysyi peruslukemilla. "En pidä, että syytät minua moisista asioista. Sitä paitsi ei se mies ole sellainen tyrkky, avopuolisokin hänellä on ja tietää minun olevan naimisissa ja lapsiakin on." Tällainen oli vastaus, johon totesin vain ykskantaan, ettei nämä asiat ole monien muidenkaan kohdalla estäneet työpaikkaromanssia ja perheiden hajoamisia. Sain kuulla olevan väärässä, vaikka silmät kertoivat omaa kieltään. Halusin uskoa, mutten osannut. Näitä keskusteluja oli syksyllä ja nyt alkuvuodesta. Ja koko tämän ajan olen pitänyt itseäni sairaana. Mustasukkaisena, vainoharhaisena. Mietin jopa terapiaan menemistä näiden asioiden vuoksi, enhän haluaisi karkottaa vaimoani tieten tahtoen. Päinvastoin, rakastin ja rakastan häntä edelleen yli kaiken. 😍

Viimeisimmän keskustelun ja osittaisen myöntämisen yhteydessä sanoin tuon edellä olevan. Kerroin olevani helpottunut, etten olekaan kuvitellut kaikkea. Vanha taito ei pettänyt minua, vaan luin vaimoani kuin avointa kirjaa. Mutta nyt on aika suunnata katse eteenpäin. En koe katkeruutta, vihaa tai muutakaan sellaista. Ehkä lähinnä riittämättömyyttä. En tiedä mitä voisin muutoin nyt tehdä, koska romatiikkaa ja lahjoja, yhteisiä hyviä hetkiä ei ole ennen syksyä puuttunut, ainakaan minun puoleltani. Nyt etsin kuumeisesti syitä (jälleen) itsestäni, mitä olisin syksyllä voinut tehdä toisin, miten voisin nyt muuttua, jotta kelpaisin edelleen vaimolleni. Painoa on lähtenyt pois joulun jälkeen vajaa kymmenen kiloa. Ruokahalua ei juuri ole, joten suunta on hyvä. Olen alkanut ottaa omaa aikaa, liikkua yksin. Tavoitteena karistaa kolmen lapsen myötä kertyneet isän "raskauskilot". Jäljellä ei ole enää paljon sillä saralla. Mutta tiedän ja koen, ettei se ole ainoa "syy".

Pystymme keskustelemaan asiasta kuin asiasta, mutta kun lähestymme näitä asioita, menee vaimo "lukkoon" ja alkaa olla "väsynyt" tai tulee muita kiireitä. En tiedä mitä on oikeasti meneillään, mitä on ollut ja mitä tulee. Olen hyvin yksinäinen asuinpaikallamme, sekä muutoinkin. Minulla ei ole ystäviä, joille voisin kertoa ajatuksistani. Olen perheellinen mies, mutta silti niin yksin kuin ihminen vain voi sisimmässään kokea. Tämä musertava yksinäisyys yhdistettynä parisuhteen ongelmiin on viemässä minua hiljalleen kohti mustaa synkkyyttä, itsetuhoa. Miksi? Koska asioita aina miettiessäni tulen siihen johtopäätökseen, että kaiken syy täytyy olla minussa. Koen olevani varmaankin niin sairas jollain tavalla, että siksi tällaiset epäilykset ja harhaluulot vaivaavat mieltäni. Tästä asiasta minulla ei ole pienintäkään aikomusta vaimolleni kertoa vaikka salaisuuksia minulla ei koskaan ole ollutkaan. Tässä on jo ihan tarpeeksi paljon vaikeita ja selvittämättömiä asioita.…

Moi Auku,
Harmillista, mutta tilanteesi tuo minulle mieleen tämän löydöksen, minkä tein Fisherin jälleenrakennuskirjasta. Löydätkö näitä asioita kumppanisi käytöksestä? Jos löydät, voi olla avain asian ymmärtämiseen tuo kapinan ymmärtäminen. Kopioin osan aiemmasta tekstistäni tähän lainauksiin, ja jos kolahtaa, niin etsi Fisherin kirja käsiisi.

"… jos näitä ilmenee, niin siinä voi olla tiedostamattomasta kumppaniin heijastetusta kapinasta kyse: (suurinpiirtein lainattu, hieman tiivistetty)
1. ihminen kokee itsensä onnettomaksi, stressaantuneeksi, tukahdutetuksi ja vangituksei, uskoo kumppanin olevan vastuussa onnettomuudestaan ja projisoi heihin onnettomuutensa.
2. tekevät mielellään asioita joista eivät aiemmin pitäneet, alkavat pitää hauskaa, eivätkä ymmärrä, miksi ihmiset eivät arvosta heidän tekemiään asioita. Kumppanit sanovat, että tämä ei ole sama ihminen jonka kanssa menin naimisiin
3. Haluavat usein olla alivastuullisia, oltuaan mielestään koko elämänsä niin ylivastuullisia. Vaihtavat esim vähemmän vastuulliseen työhön tai lopettavat työnteon jos mahdollista.
4. Löytävät jonkun jonka kanssa voivat keskustella, tavallisesti nuoremman, näyttää kuin kapinoivalla olisi suhde tähän keskustelukumppaniin, mutta tavallisesti he kieltävät sellaisen olemassaolon. Usein muut kuvittelevat että kyseessä on seksisuhde, mutta usein suhde on platoninen.
5. Ulkoisen kapinan sanasto: "välitän sinusta, mutta en rakasta sinua, luulin tietäväni mitä rakkaus on, mutta nyt ene tiedäkään", minun täytyy saada emotionaalista tilaa päästä kauemmas sinusta, löytää oma maailmani, enkä halua että jatkan siten, että imet minut omaan maailmaasi... muistutat minua vanhemmastani, enkä tahdo olla kenenkään vanhempani kaltaisen seurassa..."

Ja kumppani usein ottaa henkilökohtaisesti toisen kapinan ja yrittää tehdä kaikkensa joustaakseen , sen sijaan että hänen tulisi istua taka-alalla esitystä seuraten ja huomata kuinka kumppani voi kasvaa ja muuttua. on tajuttava että kyseessä on kapinoivan sisäinen prosessi...

Fisher sanoo myös että kapina on välttämättömyys, ja että lopulta kapinoitsija saavuttaa yksilöllisen identiteetin... Minä sanon vaan että on siinä myllyssä kestämistä kumppanilla - pitää olla todella hyvä itsetunto, jos on tommonen kapina toisella menossa, että kestää siinä "taaksepäin nojaillen ja näytöstä seuraten" !!! Kapinoitsija myös tarvitsee sen tyypin, johon kohdistaa nuoruuden käsittelemätön kapina ja kasvaa aikuiseksi sen "varjon" kanssa, todennäköisesti ylivastuullisen kumppanin, josta ottaa eron tiedostamattaan kun haluaakin eriytyä omista vanhemmistaan tai muusta kahlehtivasta "varjosta".

Jokaisella on ihan oma tilanne...mistä en tämän taivaallista tiedä. pohdi ite onko noita merkkejä suhteessanne., Mä löysin nuo kaikki entisestä suhteestani ja tajusin aika paljon, valitettavasti liian myöhään ja valitettavasti, tai ehkä onneksi, eksäni ei tajunnut niitä mielestäni. Hänellä on todennäköisesti aivan eri mielipide 😀 😀 😀 ja saapi ollakkin. " Terkuin BöllöHuuhkaja 🙂👍

Hei taas kaikki.
Pitkä tovi vierähti, ennen kuin pääsin tänne kirjoittelemaan uudelleen. Tosin ihan hyväkin, aika antaa usein vastauksia ja vie eteenpäin, tai sitten takapakkia.

Tuhannesti kiitoksia teille, jotka vastasitte. Olen lukenut kerta toisensa jälkeen noita kirjoituksianne sekä seurannut keskusteluja toisissakin ketjuissa. Paljon näistä saa ajateltavaa, ehkä liikaakin. Toisinaan tulee mietittyä, alkaako sitä itse kuvitella liian paljon asioita omassa parisuhteessa, kuvitella siitä eteenpäin, mihin tieto loppuu. Olisiko parempi vain sulkea foorumit, kirjat ja lehdet tältä aihealueelta omalla kohdalla. Kysymys, johon ei ole yhtä ainoaa, oikeaa vastausta. 😎

Olen purkanut keskustelussa vaimoni kanssa tuota ihastumisasiaa. Vaimo kiisti suhteen olemassa olon, ihastumisen ohi menneeksi ja niin edelleen. Ja sain sen ohjeen häneltä, ettei tästä asiasta tarvitse keskustella enää. Olen kuulemma vain liian mustasukkainen ja kuvittelen. En ole enää siitä hänelle puhunut. Keskustelun jälkeen oli viikon verran ihanaa yhdessäoloa ja rakkauttakin ilmassa, tai ainakin niin minä uskoin sen olleen.

Kun aikaa on kulunut, on arjen elämässä taas se sama viileys. Seksielämää on silloin kun vaimolla tekee mieli. Ja kun itse ehdotan jotain, tai vain silitän ja halaan ohimennen, saan tuhahduksen vastaukseksi ja kysymyksen, miksi sinusta on tullut tuollainen. "Siis millainen?", kysyn ja vastaus kuuluu: "Himokas ja hipelöin aina." Tiedättekö, se sattuu kovasti. Erityisesti kun aina olen tosiaan ollut "romanttinen hupsu" ja ajatellut puolisoni parasta. Sängyssäkään en varmasti ole luovuttanut itse, ennen kuin tiedän, että toinenkin on saanut "tarpeeksi".
Olen myös saanut kuulla olevani todella mustasukkainen, ja kyttääväni häntä. Myönnän, vaimoni on mielestäni todella kaunis ja mukava ihmisenä. Pientä mustasukkaisuutta toisinaan tunnenkin, mutta tuota kyttäämisväitettä en hyväksy ja käsitä. Se tulee siitä, että vaikka vain ihan ohimennen kysyn kuulumisia tai kävelylenkin kokemuksia ("oliko mukava ulkoilla?/oliko hieno ilma käydä kävelyllä?/kävitkö kaukanakin?/oliko hyvä reitti, voisin itsekin käydä sielläpäin.") Siis parempi lienee olla kysymättä mitään. Tai sitten todella ruveta kyttäämään? Ei, ei. Se tie ei ole rauhan tie. Näin ajattelen.

Nyt kun jäin työttömäksi, ja odottelen uuden työsuhteen alkua (selvä tapaus), olen siis kotona. Siivoan, laitan ruuat ja hoidan lapset taipaleelle aamulla. Eväät rouvalle töihin. Teen kaiken sen, minkä vain osaan, kykenen ja ehdin. Olen toki aina ennenkin osallistunut näihin siinä missä puolisonikin. Pyrin täyttämään arkeani kaikenlaisella puuhalla, helpottaakseni omaa tuskaa.

Eli heikkoa (todella heikkoa) itsetuntoani psyykkaan sillä, että yritän ainakin jotain. Ettei vain tule sitä tunnetta itselle, että makaan vain sohvalla ja märisen.

No, tuon pöllöhuuhkajan mainostaman kirjan aion lainata kirjastosta, heti kun sellaisen saan käsiini. Aion tutustua aiheeseen, mutta lienee paras pitää se kirja piilossa vaimoltani. Syytökset minua kohtaan ovat melkoiset, kun olen kysynyt suoraa ja rehellistä vastausta siihen, haluaako hän erota. Haluan kuulemma itse erota ja yritän vierittää vastuuta asiasta toiselle. Siis ei helppo tie sekään. Vaikka jossain sydämeni sopukassa tunnen (siis kaiketi kuvittelen) raskaan, mustan möykyn, joka kertoo, ettei kysymykseni ja epäilykseni rakkauden viilenemisestä ja erohalukkuudesta ole aivan tuulesta temmattuja. Ongelmamme ovat sillä saralla lapset. Onko tämä parisuhde enää muulla pohjalla, kuin velvollisuudentunto lapsia kohtaan. Kunniakysymys lapsuudenkotia ja perheväkeä kohtaan. Näihinkään kysymyksiin en vastausta saa. Enkä uskalla itse asiassa edes kysyä. 😞

Niin, "uskalla". Siinä on mainio sana kuvaamaan tunteitani näinä aikoina. Jollain tasolla olen alkanut pelätä vaimoani. Mitään fyysistä ei ole ollut, ei siinä. Mutta sanan säilä viuhuu toisinaan kohti melkoisen lujasti, en enää aina uskalla sanoa ääneen omia ajatuksiani mitättömistäkään asioista. Olen siis hiljaa, jos haistan ilmassa alkavaa eripuraa.

Siis katse kohti uudenlaisia ajatuksia ja tuon pöllöhuuhkajan kirjan hankintaan. Josko siitä saisin, jos ei nyt muuta, niin ajateltavaa (lisää) myös vastauksia kysymyksiini. Nuo lainaamasi ja muistelemasi kohdat kirjasta kuulostavat mielenkiintoisilta. Itse olen opiskeluajoista lähtien ollut kiinnostunut psykologiasta ja sitä kautta ihmismielen arvoituksista, joten työlästä se kirjan lukeminen ei liene ole. 🙂👍

Kuten Eveny kirjoitti tuosta itsensä rakastamisesta. Siitä sain muistikuvan, liekö jostain uskonnollisluonteisesta tilaisuudesta tai ehkä joistain häistä jäänyt mieleen.
Jotta voisi toista rakastaa ja kunnioittaa sellaisena kuin hän on, on osattava rakastaa ja kunnioittaa ensin itseään.
Siinäpä on ollut minulle savottaa koko kymmenvuotisen avioliittomme ajan, heikko itsetunto kun ei aina ole antanut periksi tälle ajatusmallille. 😳 Mutta tuota Evenyn kirjoitusta lukiessani ajattelin, että meidän elämämme on aina asioiden opettelua ja harjoittelua. Ihmisinä emme tule koskaan valmiiksi. Siinä on oltava niin itselleen kuin myös läheisilleen armollinen.

Sappe, itselleni terapia ja ammattiapu voisi tuoda paljonkin. Se todella on harkinnassa, kuinka sen toteutan. Mutta tuo vaimon ajatus tästä meidän "ongelmasta" on se, että ongelma on minun päässäni. Alan vähitellen uskoa siihen itsekin. 😞

Masennus ottaa hiljalleen enempi ja enempi jalansijaa ja olenpa todella miettinyt siisteintä tapaa ottaa oma henki. Siisteimmällä tavalla tarkoitan sitä, että en aiheuttaisi traumoja rekka/junakuskille, sitä, että henki todella lähtee, ettei pelastushenkilöstön resursseja valuisi hukkaan jne. Jep, tiedän. Todella hirveitä ajatuksia. En olisi koskaan uskonut päästäväni moista linnunpesää rakenteille pääni päälle. 😭
Tällä hetkellä omat vanhemmat ja rakkaat lapset ovat syyt, miksi haluan hätistellä moiset ajatuksen pois. Vaimolle näistä ajatuksista en puhu, sillä pieni viaton (ihan oikeasti viaton väsymystyyppinen) viittaus aiheeseen nosti sellaisen myrskyn että karvat nousee pystyyn vieläkin. Sain niskaani melkoisen liudan syytöksiä itsekeskeisyydestä ym. Sinänsä ihan todenperäisiäkin olivat. Ei siis asiasta enempää keskusteluja hänen kanssaan, koska seuraava syytös olisi kiristys vakavalla asialla. Ja sitä en todellakaan halua tehdä, kiristää. Se ei palvele minua eikä ketään muutakaan millään tavoin.
Liikunta ja ulkoilu vievät ajatuksia ja antavat voimaa arkeen. Vielä on laihdutettavaa muutama kilo, joten siinä on oman elämäni "sisältö" tällä hetkellä. ☺️❤️

Toisinaan mietin sitä, että tätäkö elämä sitten on. Haluan toista ihmistä rakastaa ja pitää hyvänä. Mutta luonnollisesti samoja tunteita toivoisin itseänikin kohtaan. Mutta eniten saan itse siitä, että saan antaa toiselle rakkautta ja hellyyttä. Tämä kaikki tuntuu vain niin vaikealta hyväksyä. Vaikeaa "nojata taaksepäin näytöstä seuraten".
En koe olevani vielä edes kovin vanha, 30 kolkuttelee ovella vuoden kuluttua. Vaimokin on parhaaseen ikäänsä tulossa, 5 vuotta minua vanhempi. 😍 Hän on se rakkain ja kallein minulle. Mutta pelkään omia tunteitani. Milloin ne loppuvat, sitä pelolla odottelen. Niille ajatuksille en halua sijaa antaa, mutta sen tiedän, että lohtua ja tukea kaipaan. Olkapäätä johon nojata. 😞

Kiitos jälleen ajastanne, ja vaivannäöstä. 🙂🌻 Tekstistä tuli pitkä ja sekava, mutta toivottavasti jollain tavoin luettavissa.

moi Auku,
no jotakinhan siellä jossain hänellä kaihertaa. mielikuvituksen kanssa kun antaa laukata niin tulee mieleen, joko se pettäminen tai vähän luvaton suhde, tai sitten tyytymättömyys omaan elämään tai sitten jokin trauma, joka on aktualisoitunut joko lasten tullessa samaan ikään, kuin mitä hän on ollut jos jotain on tapahtunut.

Läheisyyden karttaminen tuo näitä asioita mieleen, toki peilaan mennyttä omaa suhdettani, jossa sen puolen hämminki paljasti sitten lopunviimein käsittelemättömiä isoja asioita, jotka heijastuu ihan väkisin siihen lähimpään ihmiseen eli puolisoon.

Jos puolisosi ei halua puhua, niin hae itse sinä itsellesi apua. Ja toki ehdota puhumaan menemistä jonkun luotettavan ammattimaisen tahon kanssa, mutta jos ei toinen lähde, niin mene sinä toki hakemaan itsellesi apua. Mun olisi pitänyt, kun eka kriisi tuli, mutten tajunnut vaan mennä. Itsensä väheksyminen ja ihan turhien synkkien ajatusten syherö siinä on muuten käsillä ittelle. Ja itsestä on lupa pitää myös huolta, ensisijaisesti itsestä.

Puhua jos asioista vois, niin olis moni tulppa pois. ja pääsis vesi virtaamaan...
🙂👍