Ihan loppu

Ihan loppu

Käyttäjä Yhäiti aloittanut aikaan 15.11.2017 klo 19:49 kohteessa Parisuhde, koti ja perhe
Käyttäjä Yhäiti kirjoittanut 15.11.2017 klo 19:49

Olen ollut yksinhuoltaja kahdelle lapselleni nyt 8 vuotta. Lasten isä ei enää osallistu elämäämme millään tavoin. Myöskään hänen sukunsa ei tapaa lapsia. Omat vanhempani eivät ole jaksaneet auttaa lasten kanssa. Olen siis ollut täysin yksin. Jotenkin olen koko ajan jotain ihmettä, että löytäisin jonkun miehen elämäämme auttamaan, tai että vanhempani alkaisivatkin osallistumaan lasten elämään. Nyt tajuan, että kumpikaan ei tule tapahtumaan. Tuntuu etten vain jaksa tätä arkea yksin: töitä, kodinhoitoa, harrastusrumbaa, lasten asioita. Vanhempi lapsi on murrosiässä ja hakee rajojaan. Koulussa on vaikeuksia. Töissä on rankkaa. Sanotaan että pitäisi hakea apua, mutta en tiedä mistä. Perheneuvolassa kävimme, mutta emme olleet tarpeeksi vaikeassa tilanteessa. Työterveys totesi täysin työkykyiseksi. Olen niin väsynyt että haluaisin vain nukkua. Itsemurhakin käynyt mielessä, mutta lapseni joutuvat laitokseen, jos minä en heitä hoida joten pakko vaan jaksaa.

Käyttäjä Pilvikki kirjoittanut 16.11.2017 klo 19:28

Viestisi kosketti. Vaikka todettu että teillä ei ole kovin paha tilanne, niin uskon että se on.
Onko sinulla naispuolisia ystäviä jotka voisivat olla avuksi ? Oletko ollut yhteydessä yksinhuoltajaliittoon ? Heillä on monipuolista toimintaa eri paikkakunnilla.
Vertaistuki on tärkeää.
Asettaa rajoja, kuunnella, olla mukana lasten harrastuksissa, opiskelussa...eipä siinä juuri aikaa itselle jää. Millä ajalla ehtisi sitä uutta kumppania edes etsiä...
Voimia sinulle, kerro kuulumisiasi.

Käyttäjä Lukossa kirjoittanut 17.11.2017 klo 14:19

Nää on aika hankalia asioita. Mulla ei ole lapsia, enkä lapsia halua. Mulla on ollut valintaani paljon syitä, mutta yksi iso syy oli juuri yksinhuoltajuuden pelko. Olen itsekin yksinhuoltajan lapsi ja olen aikoinaan paljon auttanut yksinhuoltajasiskoani kolmen lapsensa kanssa.

Kun mä olin lapsi, niin vietin aika paljon aikaa äitini vanhempieni luona eli äitini sai heiltä aika paljon hoitoapua. Se kuitenkin päättyi, kun olin 8-vuotias, koska isovanhemmille tuli sairauksia ja he joutuivat muuttamaan isotöisestä talostaan pieneen rivariasuntoon, jossa ei ollut oikein mulle tilaa. Mä harrastin hirveästi asioita, mutta mun äiti ei koskaan mua kuljettanut kuin korkeintaan ekaan tapaamiseen. Hän ei myöskään koskaan käynyt esiintymisiä tai kilpailuita katsomassa. Mä olin reipas penska ja äiti houkuttelikin mut lähtemään monille leireille vuoden aikana ihan 7-vuotiaasta alkaen. Vietin aikaani myös joidenkin muiden sukulaisten luona eli äitini sai kyllä hirveästi omaa aikaa. Lomilla olin siis paljon poissa kotoa ja arki-iltaisin olin harrastuksissa. Äiti ei ollut mikään gurmeekokki ja aika paljon meillä syötiin sekä eineksiä, superhelppoja ruokia että hampurilaisia. Koti oli kyllä aina siisti ja mulla oli kaikkea, mikä oli välttämätöntä. Mun äiti ei harrastanut itse mitään muuta kuin tv:n katsomista ja käsitöitä. Ei hänellä oikein mitään ihmissuhteita ollut sen enempää kavereita kuin miehiäkään. Sukulaisilta ei tullut käytännössä mitään apua. Mun enon vaimokin suoraan sanoi, että he antavat käytetyt lastenvaatteet ja tavaratkin mieluummin hänen sukunsa lapsille. Mulle hankittiin paljon vaatteita mm. Pelastusarmeijan kirpparilta. Mun äiti ei todellakaan kilpaillut missään "kuka on paras äiti" -kilpailussa. Synttärijuhlia meillä ei vietetty. Usein äiti ei edes itse antanut mulle synttärilahjaa. Jouluksi hän kyllä leipoi ja hankki jonkun lahjan. Aika paljon sain äidin itse neulomia sukkia, lapasia ja tumppuja. Teini-iässä otin selkeämmin eroa äitiin. Mulla oli koko ajan ollut jonkinlainen puhelinkontakti isääni, joka alkoi teini-iässä maksaa mulle omaa rahaa. Niillä ostin mm. vähän muotivaatteita ja sellaisia nuorten juttuja, mitä äidiltä ei voinut pyytääkään. Tein myös töitä mm. lastenvahtina ja mansikkamaalla. Meillä ei ollut kovinkaan hyvää eikä avointa keskusteluyhteyttä äidin kanssa. Yleensä me syötiinkin eri aikoina mm. sen takia, että mulla oli niin paljon omia menoja ja erikoinen aikataulu. Nuorena aikuisena en välillä pitänyt äitiin yhteyttä kuin ehkä kerran pari vuodessa. Meidän suhde parani jonkin verran kun olin jo 30-vuotias, mutta silti suhde on jäänyt hieman etäiseksi. Mä kyllä koen, että mun äiti onkin sellainen tietyllä tavalla pidättyväinen ihminen, joka ei puhu henkilökohtaisista asioistaan juuri kenellekään.

Siskoni jäätyä kolmen pienen lapsen yksinhuoltajaksi, autoimme häntä äitini kanssa mielestäni tosi paljonkin. Hoidettiin lapsia, autettiin kotitöissä ja kuunneltiin siskon ajatuksia. Mä hoidin lapsia ehkä noin seitsemän vuoden ajan tosi paljon, minkä lisäksi lapset olivat välillä mun kotona äidin hoidossa. Siskoni kuitenkin antoi alkoholin ja miessuhteiden viedä, jolloin lapset päätyivät isänsä kasvatettavaksi. Silloin mun ja äidin yhteydet melkein katkesivat lapsiin. Jonkinlaista yhteyttä olen pyrkinyt pitömään nyt jo aikuisiin lapsiin kaikki nämä vuodet. Muistan synttärit, joulun ja yleensä nimpparitkin. Välillä lähetän muita terveisiä. Vaikka meillä on koko ajan ollut ihan hyvä suhde lapsen isään, niin hän päätyi uuden puolisonsa kanssa sellaiseen ratkaisuun, ettei mua tai äitiäni koskaan kutsuttu yhdenkään lapsen rippijuhliin tai valmistujaisjuhliin. Vanhimmat lapset kutsuivat äitini koululle valmistujaisjuhlaan ja äitini kertoi kuinka ikävää oli seistä juhlavaatteissa yksin pysäkillä kotiin lähtien, kun muut juhlijat ajoivat autoillaan ohi koteihinsa juhlia viettämään. Mä olen kanssa miettinyt, miksi mä olen ostanut niille kaikille lapsille vuosikausien ajan lahjoja kaikkina merkkipäivinä, kun mä en ole koskaan saanut heiltä kiitosta edes tekstarina. Lasten tultua aikuisiksi en ole enää lahjoja antanut. Lähetön synttäreinä ja jouluksi kortit tai tekstarit. Yhdeltä kolmesta saan jouluna kortin tai tekstarin. Muut eivät vastaa yhtään mitenkään. Olen sentään kaikkien Facebook-kaveri, mutta sielläkään eivät vastaa mulle. Äitini on antanut lapsille aika isojakin rahasummia näiden opiskellessa ja laittaessa omia kotejaan. Äitini on kutenkin sanonut tehneensä testamentin, jossa on toivonut alkoholistityttärensä saavan vain minimiperinnön. Näille hönen kolmelle lapselle ei olisi menossa mitään. Siksi äitini on heille nyt eläessään antanut perintökoruja ja rahaa. Omien lasten puuttumisen vuoksi minäkin olen tehnyt testamentin, jonka mukaan alkoholisoitunut siskoni tai nämä kolme lasta eivät saa minulta mitään. Päätökseni johtuu juuri siitä, etteivät lapset pidä minuun yhteyttä eivätkä edes vastaa viesteihini.

Aiemmin ohjasin lapsille partiota ja liikuntakerhoa sekö hoidin toisten lapsia pienen pientä korvausta vastaan. Olin myös kymmenillä lasten leireillä ohjaajana ja aina ilman palkkaa. Olen tänä päivänäkin miettinyt, että minulla olisi resursseja tehdä vapaaehtoistyötä tai ryhtyä vaikka tukiperheeksi kumppanini kanssa. Mikään tuollainen ei kuitenkaan kiinnosta aiempien kokemusten valossa. Aiemmista vuosikausien vapaaehtoistyöstäkään emme saaneet edes sanallisia kiitoksia. No, yksi pariskunta toi kerran ruusun ja kiitteli paneutuneesta partioryhmän ohjaamisesta. Joillain leireillä lapset pahimmillaan haukkuivat ohjaajia, riehuivat, kiroilivat ja söivät itsensä ähkyyn vanhempien mukaan pakkaamia herkkuja. Vanhemmat toivat ja hakivat lapsensa sanomatta sanaakaan vapaaehtoisille ohjaajille. Vanhemmille järjestettyihin iltoihin ei tullut juuri kukaan. Vanhemmat eivät itse osallistuneet vapaaehtoistyöhön eivätkä edes lahjoittaneet tarvikkeita (askartelutarvikkeita kierrätysmateriaaleista lähtien), joita he olisivat ehkä löytäneet kotikaapeistaan turhina tai esimerkiksi saaneet ilmaiseksi työpaikoiltaan tms. Valitettavasti suomalaiseen kulttuuriin ei myöskään kuulu, että lapset olisi opetetu kiittämään. Toki saimme palkinnoiksi lasten iloa sekä saimme olla näkemässä, kun he saivat oppimiskokemuksia ja uusia elämyksiä.

En osaa sanoa, missä on vika. Olisiko suomalaisessa kasvatuskulttuurissa parantamisen varaa? Onko työelämä liian rankkaa? Onko vanhemmilla itsellään liian kovat odotukset ja vaatimukset vanhemmuutta kohtaan? Ovatko suomalaislapset lellittyjä? Ymmärrän kuitenkin erittäin hyvin, että vapaaehtoistöihin lasten ja nuorten pariin ei löydy halukkaita. Sitten taas kun lapsille järjestetään harrastuksia ja leirejä palkkatyönä, niiden hinnat nousevat monien perheiden ulottumattomiin. Kuitenkin esimerkiksi lastenleirit ja tukiperheet toisivat usein helpotusta esimerkiksi yksinhuoltajien tilanteeseen. Jossain paikoissa järjestetään vapaaehtoisten voimin mm. säännöllistä ja ilmaista lapsiparkkia yhtenä arki-iltana viikossa 2-3 tunnin ajan. Sekin olisi pienten lasten yksinhuoltajille hyvä apu. Mutta ei sellaisia pystytä järjestämään, jos ei ole vapaaehtoisia työtä tekemään. Läheisten apukin on eräänlaista vapaaehtoistyötä. Minusta hyvä periaate olisi, että jokainen kynnelle kykenevä auttaisi ihan ensimmäisenä lähipiirinsä apua tarvitsevia. Omien lapsuuden kokemusten ja myöhemmin itse tarjoamani avun kautta uskallan kuitenkin väittää, että joskus sekin on hirveän kiittämätöntä hommaa. Ehkä tällaisten kokemusten vuoksi ihmiset ovat alkaneet vähentää vapaaehtoistyön tekemistä ja läheisten auttamista.
Minäkin käytän vapaa-aikaani mieluummin mm. liikuntaan, opiskeluun ja rentoutumiseen. Viikon päästä minulle on tulossa ystävien koira hoitoon viikonlopuksi. Hoidan kyseistä koiraa usein ja mielelläni. Kyseessä on varakkaan lapsettoman pariskunnan koira. He eivät todellakaan olisi tällaisen vapaaehtoistyön tarpeessa. Yhteistyömme perustuu kuitenkin vastavuoroisuuteen. He tuovat minulle usein jonkun salmiakkipussin palkaksi ja auttavat minua, kun tarvitsen apua vaikka muuton yhteydessä tai sairastuessa. Koira itse antaa minulle kauheasti kiitosta hännän heilutuksellaan, pusuillaan ja vekkuliudellaan.

Minusta maailma on tässä mielessä hieman nurinkurinen. Kuten aikoinaan ne enoni perheen lastenvaatteet annettiin perheisiin, joissa oli kaksi työssäkäyvää vanhempaa, terveyttä ja varallisuutta. Ehkä näiden perheiden välillä oli toimiva vastavuoroisuus? Ehkä on helpompi kiittää, lähettää joulutekstari tai keittää kahvit silloin, kun itsellä on riittävästi voimavaroja arjen pyörittämiseen ja vakaa elämäntilanne.

En tarkoita, että sinun ja lastesi kohdalla olisi tälläinen tilanne, että avun puutteenne johtuu kiittämättömyystä tai jostain muusta vastaavasta. Tarkastelin tässä lähinnä muutamia yksittäistapauksia ja sitten yleisempiä ilmiöitä. Minusta tässä olisi kuitenkin yhteiskunnallisenkin keskustelun paikka. En siis voi luvata, että saisit apua oikein mistään. Tukiperhehön saattaisi esimerkiksi auttaa jonkin verran, tosin en tiedä suostuisiko teni sellaiseen. Tosiasia kuitenkin on, että tukiperheistä on aivan valtava pula. Parhaiten saattaisitkin saada apua (lähinnä kai henkistä tukea) vertaisilta. Alla on linkki Yhden Vanhemman Perheiden Liiton sivuille. Olen aina välillä ihmetellyt, miksi täällä Tukinetissä ei ole esimerkiksi säännöllistä chattia esim. 1-2 kertaa kuussa yksinhuoltajille tai vaikka totaaliyksinhuoltajille. Sellaistahan voi toivoa tuolta YVPL:lta. Tukinet varmaan tarjoaisi chat-mahdollisuuden teknisesti.

http://www.yvpl.fi/etusivu/

Käyttäjä Pilvikki kirjoittanut 17.11.2017 klo 18:45

Tosiaan tukiperhettä kannattaa kysellä. Lapset viettäisivät esim. yhden viikonlopun tukiperheessä. Sopivampi ehkä pienemmille lapsille, mutta miksei murrosikäiselle jos suostuu sinne menemään. Ehkä kiva harrastus yhdistäisi tukiperheen kanssa ?
Joillakin paikkakunnilla on lisäksi mieskaveri -toimintaa. Tarkoitettu yksinhuoltajille, joiden lähipiirissä ei ole mieshenkilöä joka voisi olla miehen mallina.

Yksinhuoltajaliiton kautta voi hakea myös tuettua lomajaksoa, jolle voi osallistua yksinhuoltajat lapsineen.

Käyttäjä Lukossa kirjoittanut 18.11.2017 klo 00:47

Vielä vähän lisäystä...

Ensinnäkin oli ehkä vähän tylsä jaaritella noita yhteiskunnallisia asioita sinun aloittamassasi ketjussa. Tuollaisia asioita olen kuitenkin omassa päässäni pyöritellyt.

Toisekseen YVPL:n nettisivuilla kerrotaan, että itse asiassa he ovat järjestäneet yksinhuoltajille chatin, joka voimii Perheaikaa.fi-sivustolla. Chat on joka tiistai-ilta muistaakseni klo 19-21.30 tai jotain vastaavaa. Uskoisin että sieltä voisi löytyä vertaistukea. Myös tuetuille lomille voi hakea. YVPL:n kaverivälityksen kautta voi etsiä itselleen yh-kaveria ja varamummo-vaarivälityksen kautta voi etsiä lapsilleen varavanhuksia. Eli onhan sitä jotain avunsaannin mahdollisuuksia kuitenkin. Eräs sukulaisperhe otti luokseen maatilalle ns. lomalapsia. Lapse tulivat heille Pelastakaa Lapset ry:n kautta ja muistaakseni lapset viipyivät perheessä 1-2 viikkoa joka kesä. Myöhemmin heillä oli tukilapsia. Nyt toinen puolisoista on jo kuollut.

Jäin myös miettimään, miksi lastesi isä ja tämän sukulaiset eivät ole missään yhteyksissä lapsiin. Olisiko mahdollista jollain tavalla tuoreuttaa niitä suhteita? Löytyisikö sieltä joku, joka haluaisi ja voisi olla lasten elämässä mukana? Minulla oli aika paljon yksinhuotajien lapsia kavereina, enkä nyt suoraan sanottuna muista ketään, jolla ei olisi ollut mitään yhteyttä isänsä sukuun. Yhdet sisarukset asuivat isänsä kanssa ja heidän osalta en tiedä, oliko yhteyksiä äitiin ja/tai äidin sukuun olemassa. Aina se ei tietenkään ole mahdollista. Nykyään on enemmän ja enemmän naisia, jotka hankkivat lapsia luovutetuilla sukusoluilla. Heidän lapsillaan ei ainakaan ole yhteyttä "isään" tai tämän sukuun. (Laitoin lainausmerkit, koska isyys on ko. tilanteessa niin erikoinen.)

Yksi mahdollisuus yrittää helpottaa elämää on eri asioista ja omista tavoitteista tinkiminen. Eräässä tuttavaperheessä ei ole mattoja lattialla, koska niitä ei jakseta siivota. He eivät myöskään ole pesseet ikkunoita yhdeksään vuoteen. Meidän äiti syötti minulle paljon valmisruokaa. Joissain kavereideni perheissä lapset tekivät tosi paljon kotitöitä.

Lopuksi vielä sanon, että kyllähän sinä melkoiselta sissiltä vaikutat, kun käyt yksinhuoltajuutesi rinnalla töissä ja olet apuakin perheellenne yrittänyt hakea. Minä mietin sellaista, että pitäisikö sinun yrittää hakea apua ihan vain itsellesi. Siis jotain psykiatrista keskusteluapua tai jopa lääkitystä, jos selviääkin, että olet masentunut. Mainitsit nimittäin miettineesi itsemurhaakin, eikä se kuulosta hyvältä 😞 Seurakuntien diakoniatyöstä voit myös yrittää hakea apua esim. keskustelutukea, eikä tarvitse olla seurakunnan jäsenkään. Et maininnut mitään taloudellisista asioista, mutta taloudellinen stressikin on yleinen yksinhuoltajien väsymyksen syy. On olemassa kolmannenkin sektorin tukitahoja, joista voi saada taloudellista tukea tiukoissa tilanteissa.

Voimia ja uskoa tulevaisuuteen! 🙂🌻

Käyttäjä Yhäiti kirjoittanut 19.11.2017 klo 20:36

Pilvikki kirjoitti 16.11.2017 19:28

Viestisi kosketti. Vaikka todettu että teillä ei ole kovin paha tilanne, niin uskon että se on.
Onko sinulla naispuolisia ystäviä jotka voisivat olla avuksi ? Oletko ollut yhteydessä yksinhuoltajaliittoon ? Heillä on monipuolista toimintaa eri paikkakunnilla.
Vertaistuki on tärkeää.
Asettaa rajoja, kuunnella, olla mukana lasten harrastuksissa, opiskelussa...eipä siinä juuri aikaa itselle jää. Millä ajalla ehtisi sitä uutta kumppania edes etsiä...
Voimia sinulle, kerro kuulumisiasi.

Täällä päin oli ennen vertaistukiryhmä yksinhuoltajille, olin siinä vetäjänä. Kun en enää jaksanut niin toiminta loppui. Lasten harrastukset vievät niin paljon aikaa, etten oikein ehdi mihinkään tapahtumiin vaikka niitä on. Toisaalta hävettää mennä ja kertoa että olen ollut niin kauan yksin, kaikki tuntuvat löytävän uuden partnerin nopeasti.

Käyttäjä Yhäiti kirjoittanut 19.11.2017 klo 21:16

Lukossa kirjoitti 18.11.2017 0:47

Vielä vähän lisäystä...

Ensinnäkin oli ehkä vähän tylsä jaaritella noita yhteiskunnallisia asioita sinun aloittamassasi ketjussa. Tuollaisia asioita olen kuitenkin omassa päässäni pyöritellyt.

Toisekseen YVPL:n nettisivuilla kerrotaan, että itse asiassa he ovat järjestäneet yksinhuoltajille chatin, joka voimii Perheaikaa.fi-sivustolla. Chat on joka tiistai-ilta muistaakseni klo 19-21.30 tai jotain vastaavaa. Uskoisin että sieltä voisi löytyä vertaistukea. Myös tuetuille lomille voi hakea. YVPL:n kaverivälityksen kautta voi etsiä itselleen yh-kaveria ja varamummo-vaarivälityksen kautta voi etsiä lapsilleen varavanhuksia. Eli onhan sitä jotain avunsaannin mahdollisuuksia kuitenkin. Eräs sukulaisperhe otti luokseen maatilalle ns. lomalapsia. Lapse tulivat heille Pelastakaa Lapset ry:n kautta ja muistaakseni lapset viipyivät perheessä 1-2 viikkoa joka kesä. Myöhemmin heillä oli tukilapsia. Nyt toinen puolisoista on jo kuollut.

Jäin myös miettimään, miksi lastesi isä ja tämän sukulaiset eivät ole missään yhteyksissä lapsiin. Olisiko mahdollista jollain tavalla tuoreuttaa niitä suhteita? Löytyisikö sieltä joku, joka haluaisi ja voisi olla lasten elämässä mukana? Minulla oli aika paljon yksinhuotajien lapsia kavereina, enkä nyt suoraan sanottuna muista ketään, jolla ei olisi ollut mitään yhteyttä isänsä sukuun. Yhdet sisarukset asuivat isänsä kanssa ja heidän osalta en tiedä, oliko yhteyksiä äitiin ja/tai äidin sukuun olemassa. Aina se ei tietenkään ole mahdollista. Nykyään on enemmän ja enemmän naisia, jotka hankkivat lapsia luovutetuilla sukusoluilla. Heidän lapsillaan ei ainakaan ole yhteyttä "isään" tai tämän sukuun. (Laitoin lainausmerkit, koska isyys on ko. tilanteessa niin erikoinen.)

Yksi mahdollisuus yrittää helpottaa elämää on eri asioista ja omista tavoitteista tinkiminen. Eräässä tuttavaperheessä ei ole mattoja lattialla, koska niitä ei jakseta siivota. He eivät myöskään ole pesseet ikkunoita yhdeksään vuoteen. Meidän äiti syötti minulle paljon valmisruokaa. Joissain kavereideni perheissä lapset tekivät tosi paljon kotitöitä.

Lopuksi vielä sanon, että kyllähän sinä melkoiselta sissiltä vaikutat, kun käyt yksinhuoltajuutesi rinnalla töissä ja olet apuakin perheellenne yrittänyt hakea. Minä mietin sellaista, että pitäisikö sinun yrittää hakea apua ihan vain itsellesi. Siis jotain psykiatrista keskusteluapua tai jopa lääkitystä, jos selviääkin, että olet masentunut. Mainitsit nimittäin miettineesi itsemurhaakin, eikä se kuulosta hyvältä 😞 Seurakuntien diakoniatyöstä voit myös yrittää hakea apua esim. keskustelutukea, eikä tarvitse olla seurakunnan jäsenkään. Et maininnut mitään taloudellisista asioista, mutta taloudellinen stressikin on yleinen yksinhuoltajien väsymyksen syy. On olemassa kolmannenkin sektorin tukitahoja, joista voi saada taloudellista tukea tiukoissa tilanteissa.

Voimia ja uskoa tulevaisuuteen! 🙂🌻

Lasteni isän perhe ei asu Suomessa. Siksi yhteydenpito on jäänyt. Isä perusti uuden perheen eikä nämä lapset kiinnosta häntä enää. Tämä on asia jota suren paljon. Lapseni eivät tunnu kärsivän eivätkä kaipaavan isää. Joskus suren sitä että en voi koskaan muistella lasteni lapsuutta kenenkään kanssa. Ja välillä tämä vastuu tuntuu ylivoimaiselta. Haluisin pystyä jakamaan huolia ja murheita jonkun kanssa ja tietenkin iloja myös.

Perheneuvolan psykologi ehdotti jo vuosia sitten psykoterapiaa minulle, eroon liittyvien asioiden ja lapsuuden kokemusten takia. En ole mennyt, koska ei ole ollut rahaa tai aikaa. Nyt ehkä olisi, mutta kynnysnon korkea. Yritin työterveydessä tuoda kokonaistilannettani esille, jos sieltä olisin saanut apua. Lopputulos oli kuitenkin että minun pitää puhua esimiehelle. Tiedän olevani vahva ja varmaan annan sen vahvuuden näkyä liikaa. En osaa näyttää todellisia tunteitani, koska minulla on kova tarve olla pärjäävä. Sitten itken hiljaa öisin kun lapset nukkuu.

Meillä on tingitty jo ihan kaikesta. Teen ison määrän ruokaa muutaman kerran viikossa (tai vanhempi lapsi tekee) ja samaa syödään useampi päivä. Taloudelliset asiat painavat toki myös, lasten harrastukset ovat melko kalliita eikä palkka ole kummoinen. mutta ollaan pärjätty.