Olen nyt seurustellut mieheni kanssa 4 vuotta. Ollaan tässä välissä erottu kerran
ja muutettu myöskin erilleen asumaan. Nämä kummatkin asiat tapahtui tässä 2-3 kuukautta sitten minun aloitteestani. Kyllästyin siihen, ettei
lupauksista huolimatta mikään meidän parisuhteessa ikinä muutu parempaan suuntaan.
Jostain syystä kuvittelin sitten kuitenkin etten pärjää elämässä ilman
miestäni ja palattiin heti viikon päästä takaisin yhteen. Erillään asutaan edelleen,
mutta aikomustakaan ei ole takaisin yhteen muuttaa ainakaan hetkeen.

Harmittaa että keräsin kaikki maanpäälliset voimani siihen, että sain
aikaiseksi pakata kimpsut ja kampsut ja erosin miehestä ja nyt sitä taas ollaankin
tässä samassa tilanteessa. Vihaan pettymysten tuottamista ihmisille ja murenin täysin
kun kuulin ja näin miten mies itki kun kerroin että olisi varmaan parempi ettei eron
jälkeen ainakaan hetkeen oltaisi enää yhteydessä mitenkään.
Kai siellä jossain syvällä sisimmässäni edelleen rakastan miestäni kun on niin
vaikea päästää irti, mutta enemmän tuntuu että tämä suhde aiheuttaa minulle pahaa mieltä.

Olen joutunut tekemään niin paljon kompromisseja ja luopunut monista asioista. Uskottelen itselleni, ettei parisuhteessa tarvitse keskustella mistään videopelejä syvällisemmästä, on siis ihan ok että joudun kaikki tämmöiset keskustelut käymään
siskoni kanssa koska mieheni ei ”osaa” vieläkään. Sekin on täysin minun syytäni ja kohtuutonta että toivoisin mieheni osaavan tukea minua edes jotenkin silloin kun minulla on paha mieli, eikä vain naura paskaisesti kun minä olen kuumeessa ja kaikkialle sattuu. Kaikki pitkät keskustelut on sitä, että minä papatan lähes yksikseni ja lopussa pyydän anteeksi kun nyt höpötin vähän liikaa. Mies itse ei uhraudu minun puolesta mitenkään, jos haluaisin että hän tulisi mukaan paikkaan x, hän jättää tulematta vain siksi koska se olisi hänelle tylsää. Jos suutun jostain, mies suuttuu minulle siitä että suutuin.

Mitä tulee läheisyyteen ja seksiin, ei voisi vähempää kiinnostaa kumpikaan. En missään nimessä enää halua että mies halaa minua sängyssä makoillessamme, se ahdistaa ja vituttaa ja haluaisin vain saada nukkua rauhassa. Seksi on uskomattoman tylsää ja koko sen ajan ajattelen vain, voisiko tämä loppua. En pidä miestä enää millään tapaa viehättävänä seksuaalisesti, lähinnä julmasti sanottuna ällöttää miehen kroppa.

Nyt kun olen saanut asua omillani ja käynyt yhdessä ryhmässä, minusta on tullut ihan eri ihminen. Se kyyninen minä on muuttunut iloiseksi ja positiiviseksi, puheliaaksi minäksi vaikkei se positiivisuus ehkä tämän tekstin perusteella ruudun toiselle puolelle tulvi. Harmittaa, että omassa kotona ja kodin ulkopuolella olen täynnä elämäniloa ja heti miehen tavatessani alkaa vituttaa ja masentaa.

Olen aivan uskomattoman tyhmä törppö kun en osaa lähteä tästä suhteesta, olen ihan hukassa. En tiedä mikä tämän keskustelun pääpointti oli, varmaan halusin vain purkaa johonkin.