Olen seurustellut avomieheni kanssa lähes tasan neljä vuotta, josta about vuoden olemme asuneet yhdessä pikkuisessa asunnossa. Olemme ehtineet käydä läpi yhdessä vaikka mitä, mutta oikeastaan vasta tämä avoliitto on tuonut esiin ne molempien pirut ja enkelit.

Suurimpana huolenaiheena on se, että käsitämme yhdessäolon ja läheisyyden ihan eri tavoin. Molemmat uskovat olevansa käsityksensä kanssa oikeassa, ja toisen oma tuntuu ihan käsittämättömältä. Minä pidän halailusta ja konkreettisesti lähekkäin olosta ja saan surullisissa tilanteissa parhaan lohdun hellyydestä. Mies puolestaan tuskastuu, jos pyydän häntä köllimään liian pitkäksi aikaa. Hänen mielestään riittää, että olemme lähekkäin toisiamme tässä pienessä kämpässä omiamme tehden. Onhan siinäkin pointti, mutta emmekös me sitten ole toisillemme pelkkiä kämppiksiä?

Miten voisimme saada ratkaisun tälle ”sä oot ahdistavan takertuva” ”ite oot etäinen ja välinpitämätön” -kiistalle? Olemme muutenkin ihan totaalisen erilaisia, mutta yleensä se aiheuttaa vaan hauskoja tilanteita. Tämä ei kuitenkaan ole enää yhtään kivaa. Olen jatkuvasti hellyydenkipeä, ja miekkonen ahdistunut jos halin häntä kaiken aikaa. Voisiko joku yhteinen leffailta kerran viikossa toimia? Olemme vasta parikymppisiä ja tosiaan asuttu yhdessä suht vähän aikaa, eli kummankaan parisuhdetaidot ei vielä oikein riitä tämmöisten asioiden ratkomiseen. Ei jaksaisi enää joustaakaan. Olen muovautunut jo hänen mielikseen ihan tarpeeksi, haluan olla oma itseni! Kuinka voisin saada häntä hitusen lähemmäs ahdistamatta poikaparkaa kuitenkaan kuoliaaksi?