Moikka kaikille,

Selailin viestejä täällä jo pitkään, ja samankaltaisia keskusteluja tuli vastaan. Haluaisin tuoda esiin oman kokemukseni.

Omaa taustaani; Olen yksinhuoltajan lapsi, 33-vuotias nainen ja elänyt koko lapsuuteni ilman turvallista mieshahmoa. Sisarukseni olivat aikaisemmasta avioliitosta ja asuivat oman isänsä luona, meillä lapsilla ikäeroa n.10 vuotta. Tapasin heitä aina välillä, mutta eivät olleet osana elämääni kovinkaan. Isoäitini oli suurin tukijani koko lapsuuteni ajan. Toisin sanoen sain aika itsenäisen ja hiukan yksinäisen kasvatuksen, äitini ei ole koskaan ollut mitenkään kosketteleva, näin aikuisiällä halaillaan ja suukotellaan kyllä. Tosin minun toimestani, sillä olen halunnut muuttaa näitä kipeitä epäkohtia joita omassa lapsuudessani jouduin kokemaan.

Olen ollut 3 pitemmässä suhteessa elämäni aikana, nyt on neljäs menossa. Ennen tätä suhdetta vietin hyvää sinkkuaikaa n. 4 vuotta jonka aikana kasvoin henkisesti, käsittelin kipeitä asioita kuten nuorempana läpikäymäni validaation hakemisen miehiltä sekä mustasukkaisuuteni aikaisemmissa suhteissa, joka silloin muuttui myös kontrolloimiseksi ja toisten alentamiseksi. Nämähän eivät koskaan täysin katoa, mutta käsittelen niitä edelleen ja terapiaan olen menossa ensi kuussa.

Tämän nykyisen mieheni tapasin samoihin aikoihin kun muutin takaisin Suomeen ja se tuntui raikkaalta sekä mielenkiintoiselta alulta aloittaa uusi luku elämässäni. Hän oli tuolloin vielä suurimmaksi osaksi kuolleessa suhteessaan (nykyisen) exän kanssa, olivat tuolloin olleet yhdessä 10 vuotta. Ei lapsia, yhteinen talo kyllä. Suhteemme alkoi vauhdikkaasti ja tekemistä sekä seksiä ja läheisyyttä riitti. Kommunikointi ei koskaan ollut hänen vahvuutensa, mutta hyvä kuuntelija hän on aina ollut sekä osaa osoittaa teoillaan rakastavansa. 

Alkusuhteemme sai käydä läpi hänen eronsa silloiseen kumppaniin, joka sekin oli hiukan sotkuinen – hän vältteli keskustelemasta asiasta exänsä kanssa ja lakaisi käytännön asioita maton alle tai tuonnemmaksi. Itse halusin edetä meidän suhteessa ja saatoin välillä vähän painostaakkin sillä koin heidän suhteensa olleen jo pelkkää ystävyyttä pidemmän aikaa, tämä siis myös hänen sanojensa mukaan. Olen myös itse sellainen että otan kivuliaatkin asiat puheeksi, joskus vähän liiankin tomerasti. En tykkää viivytellä, vaan ratkaisut ja vastuu tulevat itseltä hyvin helposti ja selkeästi.

Heidän ero hoidettiin sitten lopullisesti viime vuoden jouluna (v. 2019, tässä vaiheessa olimme tapailleet jo 5kk) ja taloa myytiin pitkälle loppukesään asti, elokuussa oli vihdoin muutto pois. Mies asui tämän ajan kanssani, josta sittemmin on tullut meidän yhteinen koti. Oma käsitykseni on, että heidän suhde oli jo siinä jamassa, ettei tehtävää enää ollut ja mies oli halunnut siitä pois jo jonkin aikaa, muttei ollut uskaltanut lähteä. Olivat niin nuorena tavanneet ja tämä oli siis miehen ainoa suhde, vaikka suhteen sisällä olikin sitten ollut avoimia kausia jotka johtivat molemminpuoliseen seksin hakemiseen muualta.

Miehen isä menehtyi muutama vuosi sitten, en usko että on oikeastaan käsitellyt sitä, ja oli kuulemma vaikeaa kun silloinen puoliso ei oikein tukenut häntä siinä raskaassa tilanteessa.

Ero oli kuitenkin hänelle kova paikka mikä nyt on ihan selvääkin, hän oli kuvitellut olevansa tämän yhden kanssa koko elämänsä. Oli itselle vaikeaa seurata vierestä sitä kipua ja hiljaisuutta jonka ero hänessä sai aikaan, sillä en pystynyt paljoa tekemään, mutten myöskään kyennyt kuuntelemaan hänen tuntojaan asiasta, koska naisesta oli tullut itselle jo taakka ja jotenkin halusin tukea mutta samalla aloittaa yhteisen elämän ja keskittymään toisiimme. Oman pitkän sinkkuuteni aikana olin jo käsitellyt omat traumani sekä yksinäisyyden pelon ja alkanut rakastaa itseäni yksilönä, mutta sitten tapasin miehen, joka vasta aloitti kyseisen taipaleen.

Kevät meni näitä asioita hoidellessa ja huomasin alkavani kyllästyä naiseen ja siihen kuinka hän haki koko ajan apua mieheltä, ihan yksinkertaisten asioiden hoitamiseen. Oli muutama kertakin kun mies kysyi olisiko minulle ok jos hän menisi aveciksi exänsä kanssa jonnekkin. Kerran kysyi josko voisi mennä heidän yhteisen tuttavansa häihin, joihin heidät oltiin siis molemmat kutsuttu kun olivat vielä yhdessä. Olin loukkaantunut että hän päätti edes kysyä asiasta, ja sanoin ettei se tuntunut minusta hyvältä idealta. Jos teidät on kerta sinne kutsuttu ja ovat sittemmin eronneet niin eikö molemmilla voisi olla uudet kumppanit aveceina. Häihin hän ei koskaan sitten mennyt. Luulen että tämä oli hänen tapansa paikkailla sitä eroa ja sitä tapaa jolla hän oli sen osaltaan hoitanut – jättänyt vastuun ottamisen ja vierastanut keskustelua entisen kumppaninsa kanssa.

Nyt kun tuntuu että exä on siirtynyt eteenpäin, eivätkä he enää kommunikoi, olen itse alkanut havahtumaan omaan olotilaani sekä tuntemuksiin miehestä. Hän on kevään jälkeen ollut ihana mies, koskettelee, nauraa paljon. Suukottelee ja leikittelee. Kotitöitäkin tekee vaikka joskus minun pyytämänäni. Seksiä on kerran viikossa, joka on alkanut itselle tuntumaan liian vähältä. 

Olen itse alkanut kaipaamaan keskustelukumppania ja hellempää seksiä sekä yhdessä tekemistä. Hän on sitä sorttia että tykkää lojua telkkarin ääressä tuntikausia, ja usein nukkumaanmeno tapahtuu erikseen. Itse olen enemmänkin tekijä ja uusien asioiden kokeilija, järjestelmällinen ja ryhtyvä, haluaisin käydä museoissa ja kävelyillä ja melomassa sekä pyöräretkillä. Olen oppinut tekemään näitä asioita yksin suhteessa, sillä en halua jättää kokemuksia väliin vaikkei toista aina saisikaan mukaan. Usein suhteen sisällä tapahtuvat asiat ovat minun järjestämiäni, perheillalliset vanhempien kesken, sekä elokuvat ja ravintolat. On jopa välillä raskasta aina järjestää ja ’kysyä’ josko hän haluaa tulla ja josko aika sopii hänelle. Hän näkee kyllä ystäviään, mutta en oikein osaa olla heidän kanssaan, kun he tunsivat kuitenkin miehen exän hyvin jo nuoruudesta asti. Alussa oli vaikeaa tutustua heihin kun tuntui että olin jotenkin perheenrikkoja. Eivät siis keskustele kovinkaan paljoa ystävien kesken joten en usko että ystävät tietävät mitä suhteen sisällä tuolloin tapahtui ja miksi ero tuli. Näin jälkeenpäin olen satunnaisesti ollut katsomassa heidän futispelejään ja käynyt jossain oluella, mutten tunne yhteyttä hänen ystäviinsä. Meillä siis miehen kanssa ikäeroa 3 vuotta, eli hän on nyt 30v.

Itse olen hyvin sosiaalinen, mutta nautin syvällisistä aiheista ja yhdessäolosta ilman puhelinta. Että voidaan seurassa mietiskellä vaikeitakin aiheita ilman että täytyy olla telkkari päällä. Heidän ystävyytensä perustuu futiksen katsomiselle yhdessä ja satunnaisille kahvitteluille sekä yhteiselle futisharrastukselle.

Kutsuin häntä mukaan muutaman kerran omien ystävieni viinittelyille, mutta hän ei paljoa jutellut ystävilleni vaan töksäytteli asioita, varmaan epävarmuuttaan sillä ystävilläni oli jo tietenkin mielikuva hänestä, kun varattuna aloitti suhteen minuun. Olen sittemmin alkanut nauttia elämästäni ystävieni kanssa, enkä ole liiemmin häntä kutsunut mukaan. Mutta myös ystäväni saapuvat usein yksinään illanviettoihin ilman kumppaneita, joten se on tuntunut luontevalta myös omalta osaltani. Mies mainitsee välillä kuinka hän voisi tulla mukaan mutta sanon vaan usein ettei tällä kertaa ole kutsuttu kumppaneita mukaan. En ole jotenkin oppinut näiden 1,5 vuoden aikana saamaan häntä mukaan ja innostumaan keskusteluista samalla tavalla asioista kuin ystäväporukkani.

Olemme siinä mielessä erilaisia että hän kuvaili itseään tylsäksi perusmieheksi tavatessamme ja itse miellän itseni hyvin taiteelliseksi ja olen usein kiinnostunut ympärillä olevasta maailmasta ja sen tuomista mahdollisuuksista. Olen avoin kokeilemaan kaikkea, seksissäkin olen alkanut olemaan se aktiivisempi osapuoli. Tämä on alkanut myös jollain tapaa vaivaamaan minua; en ole suoranaisesti sanonut että nyt tekisi mieli, mutta koskettelen usein niin että toivoisin sen johtavan seksiin. Koen seksin olevan elintärkeää yhteyden ylläpitämiseen.

Hän on sanonut että kaikki on ok, välillä kuulemma raha-asiat stressaa, eikä ole pystynyt osoittamaan haluaan minulle samalla tavalla, mutta sanonut sitten että kyllä se menee ohi. Itse uskon, että asioista tulisi keskustella rakentavasti ja oppia näkemään mitä olisi tehtävissä vielä kun on kykyä pitää suhde elinvoimaisena. Vähentyneen seksin takia, olen kääntynyt välillä sisäänpäin ja jotenkin hetkellisesti luovuttanut, ajatellen etten pysty antamaan minkäänlaista huomiota toiselle, jossei toinen todella koe minua viehättäväksi, vaikka olen erittäin urheilullinen, fiksu ja ajan hermoilla oleva nainen. Pystyn tekemään itsenäisesti asioita ja kantamaan raskastakin kuormaa, sekä henkistä että fyysistä.

On ollut tilanteita, joissa hän keittää aamukahvia ja olen mennyt hänen luokseen ja kyykistynyt eteen antaakseni hänelle suuseksiä. Hän on aina ollut iloinen huomiosta, mutta sitten jatkaakin kahvin keittelyä ja itse jään ihmettelemään, miksei aika ollutkaan sopiva seksille. Olen itkenyt hänelle tätä usein, sillä se alkaa heijastelemaan omaan kuvaani itsestäni, kun asun miehen kanssa jolle kerta viikkoon on riittävästi. Tiedostan kyllä että monille kerta viikkoon olisi siunaus, mutta olen itse paljon seksuaalisempi ja siksi alan kuihtumaan tähän pikkuhiljaa. Tiedostan myös että aikani yritettyäni, saatan kysyä suoraan onko hänellä joku toinen ja miksei seksiä ole taas ollut. Hän tokaisee usein, että onhan meillä seksiä eikä hänellä ole ketään toista.

Muutoin suhde on mielestäni hyvä ja perheemme tulevat hyvin toimeen. Suhteessa ei ole ongelmaa alkoholismista (emme kumpikaan oikein juo tai polta), ei ole ollut pettämistä vaikka riidat ovatkin välillä tulisia. Olemme molemmat urheilullisia ja työ-orientoituneita. Hän vain nauttii vapaa-ajastaan arkisemmilla tavoilla kuin itse sekä tyytyy vähempään. Ehkä jopa ajattelee, että kun on kerta lupautunut minulle niin näin se sitten on, ilman sen kummempaa panostusta.

Itse mietin aina olenko ollut töykeä ystävä / tytär/ puoliso ja voisinko parantaa tapaani olla ihmisten kanssa, haluan kehittyä ihmisenä ja koen elämän haasteet rakentavina. En epäile itseäni muuta kun nyt tätä viehättävyyttäni mieheni silmissä. Olen näyttävä ja hyvin itsevarma nainen ja käännän päitä kun menen salille treenaamaan. Olen siinä iässä jo, että haluaisin perheen ja lapsiakin olemme miettineet, mutta pelkään tilanteen huonontumista jos tilanteeseen tulisi lapsi. Mieheni haluaa lasta palavasti, muttei enää kysele asiasta, koska olen viime kuukausina sanonut etten pysty olemaan suhteessa jossa seksiä ei ole riittävästi. Olen välillä tuonut avoimen suhteen kortinkin esiin, vaikkei itsellä ole mitään mielenkiintoa muihin miehiin.

Oma arvioni tilanteesta on tämä:

En tukenut häntä suhteen alussa hänen erossaan tarpeeksi ja kohtelin hänen tilaansa alentavasti oman kärsimättömyyteni takia. Hän ei välttämättä päässyt käsittelemään eroa kunnolla. Tämän jälkeen olen antanut ymmärtää että suhde voidaan päättää jos ongelmia ilmenee, hän taas varmaan näkee että kaikesta selvitään ja asiat ratkaistaan jos niiden annetaan vain olla. Hän on varmasti kehittänyt tietynlaisen suojan itselleen minulta; etten väheksyisi häntä näissä tilanteissa joka sitten on osiltaan johtanut vähäiseen seksiin, sillä hän kokee varmasti epätasa-arvoa suhteessamme jossa minä olen hyvin voimakas persoona. Siksi seksi on myös hänen suunnaltaan hyvin dominoivaa, koska ei varmaan pysty antamaan minulle ohjaksia makuuhuoneen puolellakin.

Mitä mieltä olette, olisi mielenkiintoista saada miesten näkökulmia tilanteeseen?

Olen ajatellut että terapian aloittaessani haluan antaa myös tilaa miehelle olla oma itsensä, vaikka se olisi omaan silmääni laiskaa olemista. En ota seksikeskustelua enää esille ja koitan nauttia siitä yhteydestä joka meillä on.