Hyljätty ja särkynyt
Mieheni jätti minut ja kaksi lastamme. Takana yhteistä elämää pian 20 vuotta. Taustalla ei ole alkoholia, väkivaltaa eikä uskottomuutta. Minä omalla ymmärtämättömällä käytökselläni (nalkutusta, syyttelyä, että hänelle työ on tärkeämpi kuin perhe, vihaisuudella) aiheutin miehelleni pakahduttavan pahan olon jota hän ei pystynyt purkamaan muuten kuin tekemällä äärimmäisen keinon, ilmoittamalla, että ero on ainoa vaihtoehto ja että hän muuttaa nyt pois kodistamme. En ollut ikinä osannut kuvitella tätä. Nyt elämäni on särkyneenä edessäni, en tiedä mitä teen, mieheni ei suostu keskustelemaan kanssani. Minun täytyy vain yrittää kahden alle kouluikäisen lapsemme puolesta, mutta totuus on, etten jaksa. Voimat on aivan loppu, sukulaiseni auttavat ja kannattelevat nyt. Minä hukun itsesyytöksiin, mutta sanottua ei saa sanomattomaksi ei tehtyä tekemättömäksi. Olisin valmis muuttumaan, ponnistelemaa ja työskentelemään, jotta voisimme löytää paremman yhdessä olon tavan, jossa kumpikaan ei tuntisi pahaa oloa ja kommunikaatio toimisi. Auttakaa minua, mitä minun pitäisi tehdä? Suvituulia
Hei! Kiitos kaikille vastanneille ja kiitos siitä mielenkiinnosta, mitä olette tilannettani kohtaan osoittaneet. Meillä tilanne ennallaan. Kävimme miehen kanssa yhdessä keskustelemassa yksityisen terapeutin luona. Mieheni vyörytti siellä niskaani saavikaupalla syytöksiä. Kuulemma koko suhteen ajan on ollut minun taholtani ymmärtämättömyyttä hänen työntekoaan kohtaan, on ollut vaatimuksia ja kontrollointia. Hän on vain mukautunut. Nyt sitten kaikki negatiiviset asiat ovat hänen mielessään esissä, ne kaikki, jotka hän on vuosien varrella vain yrittänyt hyväksyä. Terapeutti kysyi, mitä hyvää suhteessamme on ollut. Pitkän harkinnan jälkeen hän totesi että lapset. Tuntui ristiriitaiselta, ettei hän nähnyt muuta hyvää, sillä seurustelimme 7 vuotta ennen naimisiin menoa ja olimme 5 vuotta naimisissa ennen esikoisen syntymistä ja vielä reilut kaksi vuotta sitten saimme kuopuksemme. Olisi luullut hänen laittavan suhteemme poikki jo paljon ennen, jos oli paha olla. Terapeutti kysyikin, halusiko kumpikin meistä näitä lapsia, johon hän myönsi halunneensa. Keskustelussa huomasin, ettei hänellä ollut ollenkaan ymmärtämystä minun tilannettani ja tunteitani kohtaan. Hän ei halua yrittää enää yhdessä. Ihme kyllä, hän lupasi tulla terapeutin luo vielä kerran, jos se on minulle tärkeää. Menemme parin viikon päästä uudelleen. Siskolleen hän oli todennut keskustelusta, ettei siitä ollut mitään hyötyä ja äidilleen, ettei keskustelu mitään asioita muuttanut.
Antakaa te ystävät nyt vinkkejä ja neuvoja tulevaa keskustelua varten. Mitä asioita minun pitäisi tuoda esille, mitkä asiat voisivat vaikuttaa siihen, että hänessä syttyisi edes pieni kipinä ajatuksesta yrittää rakentaa elämää uudestaan kanssani?