Huonot perhesuhteet

Huonot perhesuhteet

Käyttäjä lumikko3 aloittanut aikaan 04.01.2015 klo 13:16 kohteessa Parisuhde, koti ja perhe
Käyttäjä lumikko3 kirjoittanut 04.01.2015 klo 13:16

Minua vaivaa ajoittain suuri tyhjyys, joka on tuntunut vaivaavan koko aikuisen elämäni. Tai niin kauan kuin muistan. En myöskään oikein osaa nauttia mistään ja mikään ei oikein tunnu miltään. Olen kolmekymppinen nainen. Uskon itse että yksi syy tyhjyyteeni on huonot perhesuhteet toinen voi olla mm. että minua on kiusattu koulussa. Minulla on kaikki ulkoisesti hyvin, työpaikka, muutama hyvä ystävä, poikaystävä, asunto, ei huolta rahasta. Olen puhunut poikaystävälleni perhesuhteistani joskus, mutta mielestäni ei ole oikein kuormittaa häntä liikaa. En myöskään ole kellenkään kertonut perhetaustoistani, en parhaimmalle ystävällenikään. En juuri halua puhua itsestäni, tai ikävistä asioista, minusta on kiva pitää hauskaa, kun näen kavereita. Äidistäni en ole koskaan puhunut kenellekään paitsi poikaystävälleni.

Vanhempani halusivat erota kun olin 8-vuotias, mutta jatkoivat kuitenkin yhdessä asumista seuraavat 10 vuotta. Siten ilmapiiri kodissamme ei ollut kovin hyvä, vanhempani eivät tehneet mitään kahdestaan emmekä tehneet mitään perheenä. Miksi olisimme vanhempanihan halusivat oikeasti erota. Minulla on myös velipuoli äidin puolelta joka asui kotonamme. Äitini jäi pois työelämästä ollessani ala-asteella. Häpesin häntä jo pienenä kun kaverit kyselivät että miksi sun äiti on kotona aina. Selittelin että oli muka kipeä, mutta aikuisena minulle selvisi että hän oikeasti sai potkut töistä poissa olon takia. Olen ihmetellyt aikuisena miksi isäni antoi tämän tapahtua.

Äitini oli aina kotona, vihasin sitä ja kun vanhempieni parisuhde alkoi entistä huonommin äitini alkoi nukkumaan huoneessani. Yleensä vihasin sitä kun hän tuli nukkumaan lattialle viereeni, ei se ollut normaalia. Meidän perheessä ei koskaan puhuttu mitään,ei myöskään koskaan riidelty!, oltiin vaan hiljaa. Kun velipuoleni muutti kotoamme pois, äitini meni hänen huoneeseen nukkumaan. Kun oli valmistumassa ylioppilaaksi äitini kärsi jo mielenterveysongelmista. Hän myös on juonut. Kaiken tämän ajan. kymmenen vuotta, hän ei tehnyt mitään,ei käynyt töissä, ei nähnyt ketään, hänellä ei ollut ystäviä, on vain tehnyt kotitöitä ja isäni on meitä elättänyt ja ollut kanssani paljon enemmän kuin äitini. Minulla ei ole oikein koskaan ollut erityisen läheisiä välejä äitiini. Olen ollut koko aikuisikäni vihainen äidilleni, ja katkera isälleni, miksi minulla ei ole ollut normaalia perhettä, olen joskus itkenyt paljon tämän asian vuoksi. Päällisin puolin kaikki oli hyvin perheessämme, mutta ei meillä kukaan käynyt ja vanhempieni parisuhde oli todella onnetonta. Äitini myös aina haukkui meitä kaikkia, huusi vain, meistä ei ole mihinkään emmekä tee mitään. Pelkäsin, vihasin, häpesin. Joskus hän myös kulki talossa veitsen kanssa ja huusi jotain, aina silloin kun isäni oli töissä. Isän läsnäollessa hän ei uskaltanut huutaa, odotinkin aina että isä tulee kotiin.

Kun olin muuttamassa pois kotoa 18-vuotiaana, äidiltäni oli lähtenyt hampaat en tiedä oliko hän nähnyt jotain harhoja ja tehnyt jotain vai oliko ne viina vienyt, kukaan ei tähän mitenkään kodissamme reagoinut. Kun vanhempani tajusivat että muutan pois, he vain riitelivät. Olin niin onnellinen kun pääsin pois. En jaksanut sitä elämää kotona, puhumattomuutta, kaikkien pahaa oloa. Lähdin Englantiin, vuodeksi. Se oli minun keino päästä pois. Myöhemmin äitini on ollut suljetulla osastolla mielenterveytensä vuoksi. Tiivistettynä perheemme oli kuin kulissi. Isäni ei pitänyt hirveästi velipuolestani, minä en pitänyt äidistä, äiti ja isä eivät pitäneet toisistaan. Minulla on ihan ok välit velipuoleen, on aina ollut.

Isäni on ollut tärkeä minulle. Hänellä on nyt uusi perhe, vaimo ja vaimon tyttäret. En ole nähnyt isääni 1,5 vuoteen. Hän ei kovin kaukana asu. Äitiäni näen vain pakollisissa sukujuhlissa jos hän sinne ilmestyy. Viimeksi noin 2 vuotta sitten. Joulunakaan hän ei välitä tulla katsomaan minua tai veljeäni, käymme mummolla, eli äitini äidillä. Jotenkin jännitän aina onkohan äitini siellä ja hieman helpotun kun ei olekaan. Olen koittanut antaa äidilleni anteeksi että hän ei ole ollut sellainen vanhempi kuin olisin toivonut. Hän on aiheuttanut minulle paljon negatiivisia tunteita, en oikein muista hyviä hetkiä hänen kanssaan, toki niitäkin oli joskus. Minussa on kai edelleen paljon vihaa. Olen miettinyt joskus että sanoisin hänelle päin naamaa, miltä minusta on tuntunut asua hänen kanssaan miten olen tuntenut vihaa, häpeää ja katkeruutta niin monta vuotta jo ala-asteelta lähtien. Hän on aina ollut etäinen, ei ole tehnyt minun kanssa mitään, emme koskaan ole puhuneet mistään, hän joi ja lopulta sekosi.

Olen ollut katkera siitä miksi vanhempani eivät eronneet kun olin pieni, olisin säästynyt kaikelta tältä ehkä, olisin muuttanut isän luokse kaikki olisi ollut paremmin. Nykyään olen surullinen kun en näe isääni, kai voisin vain soittaa hänelle, mutta minua ärsyttää miksi hän ei soita minulle, ei kutsu jouluna, ei muutenkaan. Sitten kun harvoin nähdään niin sanoo jotain nähdään useammin, mutta ei itse tee mitään asian eteen. Minulla on joskus ihan hirveä ikävä häntä. Ongelma on että haluaisin kahdenkeskistä aikaa isäni kanssa, en aina tavata myös hänen vaimoaan, joka on kyllä mukava ihminen, mutta haluaisin olla vain isäni kanssa. En tiedä mikä tässä on ongelmana. Ehkä olen jotenkin katkera isälleni, vieläkin. Hänelle en koskaan voisi kertoa tuntemuksistani koska en halua tehdä häntä surulliseksi. Äitiäni en välitä nähdäkään. Velipuoltani näen pari kertaa vuodessa.

Tällaista. Tuntui ihan hyvältä kirjoittaa ajatuksia tänne.

Käyttäjä EronnutNainen kirjoittanut 04.01.2015 klo 14:58

Hei! Kirjoitit rehellisesti, niin kuin kävi. Luultavasti sinun pitäisi aloittaa oma terapia, jossa voisit läpikäydä kunnolla ja ajan kanssa menneisyytesi. Se voisi auttaa tervehtymään. Kannattaa ainakin kokeilla. Tsemppiä, 🙂🌻