Jessamine. Mie kyllä tiedän mitä on häpeä hakea apua. Varsinkin, kun on jo pieni lapsi ja odottaa toista. Mie salasin jopa nimettömänä raskauteni tällä palstalla, kerroin asian viikkoa ennen synnytystä. Nettukeen vaan kirjoittelin halustani kuolla, tukihenkilö suositteli lääkitystä. Mie en edes hänelle kehdannut sanoa, että olen raskaana, että ei oikein lääkitys käy.

Häpesin, kun maha kasvoi ja mie vaan halusin kuolla. Pidin ukin valtavan suurta villapaitaa, että ei kukaan huomaisi tilaani. Häpesin itseäni ja häpesin, että äitini teki itsemurhan. Silti hain, jossain vaiheessa, apua tai oikeastaan anoppi minut pakotti. Istuin terapiassa ja anoppi odotti odotushuoneessa ja mie oksensin, kun piti puhua omasta jaksamisesta.

Diiva, kun kysyit, että mistä sain apua, niin mie olen varmaan eri tilanteessa kuin teistä monet muut. Mie sain apua Nuorten Ystävät Ry;ltä. Oli meillä kyllä pari kertaa lastensuojelusta ihminen neuvottelemassa, pari kertaa kävimme perheneuvolassa. Kyllä miekin aluksi pelkäsin, että lapset otetaan huostaan mutta heti aluksi meille sanottiin, että siihen ei ole mitään syytä. Olimme tukitalossa ja lapsi oli mukana. Sitten mulla kävi tukihenkilö joka päivä pari tuntia ja yhdessä suunnittelimme päiväjärjestyksen. Eniten mua auttoi nettuki, hän kanssaan suunniteltiin jo edellisenä päivänä mitä teen huomenna, jopa sen mitä teemme miehen kanssa vapaa-aikana. Aloimme hänen neuvostaan jopa käymään kavereiden kanssa ulkona. Sitten alettiin jo ihan itsekin pärjätä, anopin ja apen avustuksella.

Ja voihan tuota ihan lopuksi sanoa, että ei taas mene ihan salaisuudeksi ja häpeilyksi; olen raskaana, laskettu aika on 23.8 tätä vuotta. Olen aina halunnut suurperheen, että ihan suunniteltua tämäkin raskaus on.

aavaton kirjoitti 10.03.2005 klo 13:05:

Jessamine. Mie kyllä tiedän mitä on häpeä hakea apua.

Siinä tapauksessa ehkä ymmärrät, ettei yksioikoinen "hae apua, kanna vastuusi"-kommentti auta häpeän kanssa kamppailevaa, ahdistunutta äitiä. Kun tähän vielä liitetään pelko tuomitsemisesta ja jopa lapsen menettämisestä, on kynnys hakea apua vieläkin korkeampi.
En tarkoita, etteikö saisi kehoittaa hakemaan apua. Tarkoitan vain, että sävystä joutuu olemaan tarkkana. Itse hyppään vieläkin herkästi takasilleni, jos kuulen tai luen tuomitsevan sävyisiä kommentteja mielenterveytensä kanssa kamppailevista äideistä. Aivan kuin nämä äidit olisivat itse valinneet osansa...

Minä pohdiskelen edelleen sitä, minkälaisten rajojen väliin mahtuu niinsanottu "sallittu kurittaminen". Omiin lapsiini, jotka ovat perineet temperamenttisen luonteen molemmilta vanhemmiltaan, ei tepsi pelkkä rauhallinen puhe. Joskus minun on kertakaikkiaan pakko rauhoittaa tilanne ottamalla lapsesta kiinni jollain tapaa. Pidän esimerkiksi pojan kädet kiinni kyljissä, jottei hän pääse huitomaan ympäriinsä. Tai jos minun on saatava molemmat pysähtymään, tartun kumpaakin niskasta ja seisotan poikia hetken vastakkain. Tietenkään en pidä lapsista kiinni niin kovaa, että se sattuisi. Mutta tiedän, että on ihmisiä joiden mielestä tällainenkin "vapauden rajoittaminen" on fyysistä väkivaltaa ja näinollen laitonta. Riehumisen yltyessä aivan mahdottomaksi joudun joskus tukistamaan tai näpäyttämään. Tämä on väärin, mutta on tilanteita joissa keinoni ovat aivan loppu, jossa mikään muu yrittämäni ei tunnu auttavan.
Tällaisen jälkeen pyydän anteeksi ja selitän lapselle, että tein väärin eikä se johtunut pojasta itsestään. En yritä puolustella tekemisiäni... Mutta näin se vain on. Lapsen fyysinen kurittaminen on paha tapa siinä kuin tupakanpolttokin; siitä on todella vaikea päästä eroon, mutta minä yritän koko ajan. Tupakasta jo pääsin ja varmasti tästäkin.

Olen kokeillut esikoiseen - joka on se temperamenttisempi ja vielä kaiken lisäksi pahimmassa uhmaiässään - suosittua "kiinnipitotekniikkaa", jossa pidän raivostunutta lasta tiukasti sylissäni estäen häntä satuttamasta itseään tai minua. Samalla yritän selittää pojalle hänen omia tunteitaan (tyyliin; olet nyt vihainen ja siksi itkettää ja tekee mieli purra ja potkia) ja myös kertoa hänelle, että rakastan häntä vihaisenakin, eikä hänellä ole sylissäni mitään hätää. Tämä ei tepsi. Tunnin kiinnipitelyn jälkeen olemme molemmat uuvuksissa, kuopus on aivan ihmeissään ja vähän peloissaankin ja esikoisen huuto vain jatkuu.
Neuvolasta sitten kuulin, että tekniikka ei sovi kaikille lapsille ja minua kehoitettiin kokeilemaan yksinäisyyttä pojan rauhoittamiseen.
Niinpä minä erään kerran pojan kiukutessa ja pikkuveljeä kiusatessa vein hänet makuuhuoneeseeni, istutin hänet sängylleni ja sanoin, että istuu siinä, kunnes rauhoittuu. Ilmoitin itse meneväni viereiseen huoneeseen ja tulevani heti, kun poika kutsuu minua.
Ja kas kummaa, se toimi. Poika itki ja huusi aikansa, hiljeni sitten ja hetken kuluttua kutsui minua "halimaan ja helpottamaan", joka on hänen sanansa rauhoittamiselle.

Tätä voin suositella kaikille uhmaikäisen vanhemmille, jos muut keinot eivät tunnu tepsivän. Avain tuossa lienee se, että lasta ei saa viedä yksinäiseen huoneeseen jos itse on vihainen ja lapselle pitää tehdä selväksi, että äiti/isä on lähellä ja tulee tarvittaessa, vaikkei olekaan samassa huoneessa.

Ehkäpä ymmärrät Jessamine paremmin minun ”hae apua, kanna vastuusi”, jos sanon, että äitini oli mielisairas joka ei kantanut vastuuta eikä myöskään hakenut apua. Eivät ole äidit itse valinneet sairaan osaansa, mutta silti lapsella pitää olla oikeus samaan elämään kun terveiden äitien lapsilla.
Eivät lapsetkaan ole valinneet osaansa. Moni lapsi esim. mie itse olisin lähtenyt mieluummin 15v lastenkotiin kuin elänyt sairaan äidin kanssa. Äiti ei siihen suostunut vaan halusi mua kotona ”kiduttaa”. Minun piti olla sairaalle äidilleni äitinä.

Minunkin äidilleni annettiin eri nettipalstoilla neuvoja, että olet hyvä äiti, teet parhaasi, se riittää. Mutta, kun se ei riitä lapsille, että äiti, samoin tietenkin isä, tekee vaan parhaansa.
Nykyaikana on niin helppo saada hyvä äiti-titteli, paljon helpompi kuin huono äiti-titteli. Silti perheillä menee huonommin. Kai se sitten on niin, että me nykyajan nuoret ja lapset olemme huonoja, kun hyvät äidit eivät pärjää kanssamme.

En ymmärrä, että ensin tukistetaan, sitten pyydetään anteeksi ja selitetään, että tein väärin?
Eikö lapsi nyt sitten opi mallin, että ensin voi kaveria lyödä, sitten selittää, että sorry tein väärin?
Sitten seuraavalla kerralla voi tehdä taas samoin?

Tuo taas, että vie eri huoneeseen kuulostaa ihan hyvältä ratkaisulta. Minulla on todella villi eli eloisa, sanoo neuvola, vanhempi lapsi. Viemme hänet toiseen huoneeseen, kun oikein kiusaa veljeään. Ei kyllä jätetä yksin mutta ollaan hetki rauhassa ja yleensä se auttaa.

Mikä on uhmaikä? Äidin tekosyy olla vihainen lapselle? Meillä neuvolan mukaan on jatkuvasti menossa joku uhmaikä, kun tyttö jotain poikkeavaa tekee. Ensin äidillä on lapsen uhmaiät, sitten voikin jo luontevasti siirtyä murrosikään. Aina löytyy lapselle joku ikä joka ei ole äidille hyväksi.

Jessamine kirjoitti 10.03.2005 klo 15:46:
Siinä tapauksessa ehkä ymmärrät, ettei yksioikoinen "hae apua, kanna vastuusi"-kommentti auta häpeän kanssa kamppailevaa, ahdistunutta äitiä. Kun tähän vielä liitetään pelko tuomitsemisesta ja jopa lapsen menettämisestä, on kynnys hakea apua vieläkin korkeampi.
En tarkoita, etteikö saisi kehoittaa hakemaan apua. Tarkoitan vain, että sävystä joutuu olemaan tarkkana.

Miten sen sävyn tekstistä sitten aina tulkitsee onkin eri juttu. Jos kokee syyllisyyttä jostain asiasta niin "lukee" helposti toisen sanat tuomitsevina. Jo se, että toinen on eri mieltä tai esittää asioita, joita itse ei haluaisi kuulla tai kokeilla, niin se on sitten tuomitsemista. Helposti sitä haluaa kuulla ja lukea vain tiettyjä asioita ja loput on tuomitsemista. Joskus on sellanen olo, että tekisi mieli sanoa itsellekin, että haloo kasva aikuiseksi. Oletteko miettineet mitä tarkoittaa olla aikuinen?

Ja häpeästä. Jos ja kun mies on maanisdepressiivinen (kuten minulla) on kyllä tullut tutuksi häpeän kanssa. Se jos mikä on häpeällistä edelleenkin Suomen maassa, että joutuu mielisairaalaan aina uudestaan ja uudestaan ja toilailee ennen sitä. Siinä tulee häpeää ihan sylin täydeltä koko perheen tarpeiksi. Mutta apua on silti haettu. Ei pidä olla turhan ylpeä jos aikoo jotain muutosta saada elämäänsä. Avun hakeminenhan vaatii tietynlaista nöyrtymistä eli myöntämistä, että ei selvinnytkään yksin eikä olekaan täydellinen. Että itsessä onkin jotain vajavaista.

Ja sinähän Jessamine olet kokeillut vaikka miten hienoja selviytymiskeinoja ja ottanut ohjeista vaarin lasten kasvatuksessa. Ja olet löytänyt toimivia keinoja! Ja jos olet tupakasta päässyt eroon niin se todella kertoo siitä, että selviät monesta muustakin jutusta elämässä 🙂🌻

Aavattomalle: Ajatteletko todella, että äitisi ei päästänyt sinua lastenkotiin, koska halusi pitää sinut kotona kidutettavana ja itseään hoitamassa? En tietenkään tiedä, mikä tilanne kotonanne oli, mutta kuulostaa todella kamalalta. Et ole kyennyt antamaan äidillesi anteeksi sitä, että hän ei ollut sinusta hyvä äiti?
Mitä siihen sanomaasi tulee, ettei vanhemmilta riitä se, että he "tekevät parhaansa", niin mitä meidän sitten on tehtävä? Mitä muuta sitä voi vanhempana tehdä, kuin parhaansa? Jokainen meistä on vanhempana erilainen, eikä vanhemmuuteen voi asettaa rajoja, joiden sisällä on hyvä ja ulkopuolella huono äiti tai isä. Me olemme vain ihmisiä ja ihmiset tekevät virheitä. Kukaan tuskin tekee virheitä tieten tahtoen ja useimmat varmasti haluavat ja yrittävät korjata virheensä. Parhaansa mukaan.

Tukistamisen jälkeinen anteeksipyyntö on vähin, mitä voin tehdä. Kirjoitinkin, etten sillä yritä puolustella tekemääni; en teille, itselleni enkä lapselle. Mutta sekin lienee parempi, kuin se, etten sanoisi mitään? Etten pyytäisi anteeksi ja selittäisi - parhaani mukaan - lapselle, ettei hän ansainnut tukistamista vaan äitinsä teki väärin.
Kirjoitin, että yritän päästä eroon fyysisen kurituksen tavasta. Kuten tupakanpolton lopettamisessakin, se ei ole onnistunut kerralla. Moneen otteeseen tapahtuu luiskahdus vanhoihin huonoihin tapoihin... Mutta luotan siihen, että jonain päivänä voin sanoa itselleni, etten enää rankaise lapsiani fyysisesti.
Siihen päivään asti yritän hillitä itseni niin hyvin kuin kykenen, taistelen pahaa tapaa vastaan ja luiskahduksen sattuessa teen parhaani lapsen hyvittämiseksi.

Uhmaikä on minusta aivan todellinen lapsen kehitysvaihe, aika jolloin lapsi erityisen voimakkaasti testaa vanhempiensa asettamien rajojen pitävyyttä. Uhmaikä on myöskin minulle vanhempana mieltä rauhoittava selitys sille, että lapsi silloin tällöin käyttäytyy aivan käsittämättömällä tavalla, eikä tunnu tottelevan millään.
Toki lapsi koettelee rajojaan läpi lapsuutensa, mutta sekä uhma- että murrosikä ovat kausia, jolloin kapinointi on erityisen voimakasta.
Minulle ainakaan uhmaikä ei ole tekosyy olla huono äiti tai vihainen lapselle. Päinvastoin yritän erityisen tarkkaan olla olematta vihainen uhmaikäiselleni, koska tiedän, ettei hän kapinoi ja koettele ilkeyttään, vaan uhma on tarpeellinen kehitysvaihe kasvussa kohti aikuisuutta.

Atsalea: Olet oikeassa siinä, että syyllisyyttä tunteva ihminen kokee helposti eri mieltä olemisen syyttävänä tai tuomitsevana puheena. Myönnän itsekin sortuvani tähän liian helposti, sillä syyllisyyden taakka ei tunnu ajan myötä helpottavan.
Aikuisuus? Vastuun kantamista. Saitpa minut kiinni siitäkin. 🙂👍 Tarkoitan, että olet aivan oikeassa siinä, että aikuisena minun on kannettava vastuu sekä itsestäni, että lapsistani. Tämän vastuun kantaminen tarkoittaa tietenkin myös sitä, että tarvittaessa on nieltävä ylpeytensä, rohkaistava mielensä ja oman itsensäkin uhraten varmistettava lastensa hyvinvointi ja turvallisuus.
Minäkin, kaikkea muuta kuin nöyränä ihmisenä, kykenin siihen "itseni alentamiseen" ja viimein pyysin apua. Eniten avun pyytäminen kuitenkin oli minulle pelon voittamista. Minut on kasvatettu siihen uskoon, että ongelmistaan on itse selvittävä, eikä kodin sisäisiä asioita levitetä ulkopuolisille. Näistä uskomuksista olen joutunut tietoisesti pyristelemään eroon ja sitä pyristelyä on myös tänne kirjoittaminen. Kirjoittamalla opettelen myöntämään heikkouteni.
Kiitos sinulle erittäin, erittäin paljon rohkaisevista kommenteista selviytymiseni suhteen. En paljoa kuule "kehuja" suorituksestani äitinä, ehkä paljolti sen takia, etten ole kuin hyvin harvalle edes kertonut siitä, millainen tilanne pahimmillaan oli.

Olen mielenkiinnolla lukenut viestejä, voin vain todeta seuraavaa; jokaisella on oikeus hakea apua itselleen, se on oikeastaan velvollisuus tilanteessa missä tämän kirjoituksen aloittaja on (anteeksi että en nyt muista nimeä). Ja se lasten kuritus, kerronpa teille esimerkin siitä, mitä voi pahimmillaan seurata kurituksesta, fyysisestä. Haluan sanoa, ja toivon että kukaan ei kurita lastaan fyysisesti, ei koskaan. Tuttavani lapsi on toisella luokalla, hän on vallaton ja kuritonkin. Valehtelee, syyttää kanssaihmisiä pahasta olostaan koulussa, kostaa, lyö, tönii, ilkkuu, painostaa. Mutta mistä johtuu ? Lapsi on kokenut kuritusta, kovaakin, ja pelkää vanhempiaan. Hän kostaa muille lapsille pahaa oloaan, kotona pitää valehdella, koska jos kertoo totuuden kolttosistaan, saa selkään niin että remmi viuhuu. Tämä on totta ! Olen puuttunut asiaan, se lapsi kärsii ja voi huonosti. Sama lapsi kiusaa lapsiamme, olen tehnyt asialle stopin, olen käyttänyt kaikki keinot siihen. Mutta pahinta tässä on se ketju, joka seuraa lapsen hakkaamisesta. Lapsi tekee väärin --> isä antaa selkään. Seuraavalla kerralla lapsi muuntaa totuuden --> ei saa selkään. No niin, siinä ollaan, että valehtelu on pakokeino estää selkäsauna, ja holtiton käytös mm koulussa jatkuu. Lapsista joita kohdellaan fyysisesti ja psyykkisesti huonosti, voi kasvaa tällaisia omintakeisia ihmisiä, jotka pakenevat asioita koko ajan. Uskon että rankaisukeinoja on hellävaraisempiakin, itse olen joskus joutunut ottamaan rangaistuskäytännöt. Meillä myös toiminut on hyvin se, että toiseen huoneeseen yksin olemaan, ja kun raivokohtaus tai muu sellainen puuska on ohi, voi tulla huoneesta ulos. Radio ei saa olla päällä, eikä tv:kään, ja lehtiä ei saa lukea. Olen kehottanut miettimään tekosiaan/sanomisiaan, ja pohtimaan keinoja niiden välttämiseksi sekä syytä. Sitten meillä on käytössä "kriisikokous" 😉, eli koko perhe istumme pöydän ääreen pohtimaan jonkun lapsistamme käytöstä. Jokainen antaa mielipiteensä, ja kommentit. Selvitämme miksi näin tapahtuu, ja mitä voisi tehdä parannusehdotuksia, hyvin toimii tämä kikka. Jos lapsi on ollut tuhmä tai ilkeä päivällä, lupaan että illalla on kriisikokouksen paikka ja miehelle ilmoitus töihin myös, että tulehan ajoissa kotio, on kokouksen aika. Joskus lähtee viikkorahat, tai ei saa luvattua vaatetta esim. tai ei mennä jonnekin minne on sovittu. Keinoja löytyy, ja koskaan en ole juputusta vastaan kuullut. Meillä ei lyödä lasta, eikä tulla lyömään. Olen sanonut että jos lapset haukkuvat toisiaan, niin haukku ei haavaa tee,mutta lyödä ei saa ketään eikä koskaan. Se voi johtaa yhä suurempiin vaikeuksiin, ja sama pätee meihin aikuisiin. Jos on paha olla aikuisella, pitää mennä vaikka potkimaan kiviä ulos, tai hikiselle lenkille. Ymmärrän kyllä että syvästi mielenterveysongelmainen sanoo tässä että helppo sanoa. Niin - sekin on totta. Mutta jokainen meistä joskus varmasti kokee elämässään syviä hetkiä, kuolemalta tuntuvia, mutta uskon että elämä kantaa, ei ole pelättävää. Elämä on meille annettu, ja sitä pitäisi vaan hyväksyä itsensä sellaisena kuin on ja uskoa elämään. Kaikesta voi selvitä, elämällä on tarkoitus. En usko että elämän tarkoitus on saada ihminen niin surulliseksi että elämän tuli sammuu. Jos vain jaksaisi ajatella huonollakin hetkellä niitä hyviä aikoja, sitä mitä voi elämässä vielä saada. Uskon että jos kovasti tavoittelet sitä mitä haluat, saat sen. Masennuksenkin voi voittaa, mutta jos siihen jää ajatuksineen, koko olemuksineen, se ei tiedä hyvää. Jos vain jaksaisit ne vuodet jolloin lapsi on pieni, ja tuntuu vaikealta, huomaat vuosien saatossa että kaikki kannatti. Elämä on hyvä sinulle kuitenkin, ja lapsi vaan kasvaa rinnallasi ja voit kokea siitä ilon hetkiä. Minä toivon että elämääsi saisit uutta potkua, hakeudu ihmisten pariin, äitien pariin (esim äiti-lapsi kerhot), vaihda kokemuksia toisten äitien ja naisten kanssa, uskon että huomaat ettet ole yksin. Voimia ja jaksamista Sinulle toivon koko sydämestäni, parempaa elämää lapsillesi ja Sinulle. Huomisessa on vielä toivoa, usko pois !

diiva kyseli 10.03.2005 klo 10:08:

Miten eppuliina sulla menee?

Kiitos kysymästä, toipumassa olen 🙂 Kaksi kuukautta pois työpaikalta, lepo ja lääkitys (Seroxat) ovat auttaneet saamaan voimia takaisin. Vasta nyt olen oikeasti alkanut tajuta, kuinka väsynyt olenkaan ollut. Ja että en ole ollut enkä ole vieläkään kunnossa. Tuntuu kuin olisi pääsemässä ulos päivänvaloon pitkästä pimeästä putkesta. Se tuntuu mukavalta.

Olen myös tajunnut sen, että minun väsymykseni ja paha oloni aiheutti meille kotiin ärtyneen ilmapiirin. Usein kyselin, miksi kaikki ovat niin huonolla tuulella, heti aamusta. Enkä voinut kuvitellakaan, että oma käytökseni oli suuri syy kaikkien äksyilemiseen. Meillä oli ainainen räjähdysvaara. Varmasti koko perhe kärsi siitä, ainakin minä itse. Mutta vaikka kuinka päätin, en voinut olla hyvällä tuulella. On ollut ihanaa huomata muutos lapsissa sitä mukaa kun oma jaksamiseni on lisääntynyt. Huomaan miltei päivittäin olevani onnellinen, ja ihan ilman mitään erityistä syytä. Ehkä se perustyytyväisyys tai -onnellisuus alkaa pikkuhiljaa näyttäytyä 😀. En vuoden alussa kuvitellut, että voisin olla onnellinen saamistani paniikkikohtauksista ja burn out-diagnoosista. Mutta uupumukseni ei onneksi päässyt pahemmaksi ja oloni oli kuitenkin niin huono, että oli pakko hakeutua hoitoon.

Toinen työviikko sairasloman jälkeen on lopuillaan. Täytyy sanoa, että työn tehokkuus on ollut todella pitkään hukassa. Nyt sen huomaa, kun saa jotain päivän aikana tehtyäkin. Huomaan vaan väsyväni helposti, joten olen antanut itselleni luvan ottaa sekä työ-työt että kotityöt niin, että teen minkä hyvin jaksan. Miehelleni hatunnosto siitä, ettei hän ole kertaakaan huomautanut sohvalla makailustani. Eikä sairaslomani aikana puhunut työasioista. Tunteeni häntä kohtaan eivät ihan kunnossa ole, mutta olen ajatellut antaa asioille aikaa.

Joten, parempaan suuntaan ollaan menossa. Toivottavasti suunta pysyy samana. Toivon teille muille samanlaisten ongelmien kanssa painiskeleville voimia ja aurinkoista keväänodotusta 🙂🌻