Minulla on melkein samanikäiset lapset. Jossakin täällä on otsikko missä kirjoitin olostani synnytyksen jälkeen. Lisäksi olen kirjoittanut otsikon, entä jos äidillä menee hermot. Kun pelkäsin , että mulla voi todella mennä hermot ja teen jotain lapsilleni, en ole kuitenkaan koskaan heitä ruumiillisesti kurittanut. Ja nyt olen jo siinä kunnossa, että enää en edes pelkää kurittavani lapsiani.
Meillä on yksi mummo ja ukki apuna, tietenkin mieheni.

Poika, joka nyt on 11kk, syntyi keskosena, 3kk valvoimme kaikki yöt. Poika huusi suoraan huutoa tai jos se joskus olisi nukkunut, niin sitten piti herättää syömään. Siitä ajasta ei paljon muuta muista kuin sen, että onneksi loppui. Nykyisin poika on ihannelapsi, tosi rauhallinen ja nukkuu pitkä yöunet.
Toinen lapsi sitten tekee mitä sitä nyt huvittaa. Valvoo yöt ja ”lukee” isoon ääneen meille sanomalehtiä. Eli ei meillä kovin hyvin vieläkään nukuta. Käyn osa-aikatöissä ja haaveilen sängystä.

On todella vaikeaa ymmärtää, että joku ottaa pientä lasta tukasta kiinni tai läppää. En tuomitse mutta en ymmärrä. Hae apua, pyydä vaikka kodinhoitaja, että saat nukkua. Soita lastensuojeluun ja puhu rehellisesti ongelmasi. Ei ne sulta ota lapsia pois mutta auttavat sua jaksamaan. Kannattaa hakea nyt heti apua, että ei tapahdu mitään kamalampaa. Jo tuokin, että kirjoitat lapsesi varovan sinua, osoittaa, että lapsesi pelkää sua.
Lopetitko lääkkeiden syönnin ihan itse? Läppäsitkö lääkkeiden syönnin aikana lastasi?

Hei Transparent,

Voin ehkä jotenkin ymmärtää tilannettasi. Meillä neljä lasta syntyneet neljän vuoden sisällä, tosin keskimmäiset on tuplat, joten kaksi vuotta on aina ollut väliä. Kolme ensimmäistä oli koliikkivauvoja, joten itkuisuutta oli vauvana kaikilla muilla paitsi viimeisellä. Toisaalta kannoin neljättä vauvaa ihan käytännön syistä jatkuvasti vauvana kantoliinassa (tytöt olisivat niin mielellään "hoitaneet" vauvaa 🙂), joten hän saattoi siksikin olla tyttöjä rauhallisempi.

Olin jossain vaiheessa, ehkä kun nuorin oli alle vuoden ikäinen, aivan "lopussa", ehkä olin ollut jo pidemmänkin aikaa. Puhuin lapsille "isoilla kirjaimilla" aina. Toinen kaksostytöistämme on erittäin temperamenttinen ja kerran sitten lopetin hänen huutonsa läppäisyllä poskelle. Poski jäi punoittamaan ☹️ Siinä hetkessä ajattelin, että tämä ei voi jatkua. Soitin perheneuvolaan ja kävin lasten kanssa siellä puhumassa, kävin myös yksin. Perheneuvolasta otettiin yhteyttä kunnan lastenvalvojaan ja sain sen perusteella kunnasta kotiavustajan kolmeksi viikoksi, veloituksetta vieläpä. Meillä ei ainakaan kukaan missään vaiheessa puhunut lasten pois ottamisesta vaan yritettiin järjestää tukitoimia niin, että minä jaksan. Tietysti asiat hoidetaan eri kunnissa eri tavalla ja avun saaminen vaatii omaa aktiivisuutta. Ja jos on loppuunpalanut, ei helposti löydy niitä voimia asioiden hoitoon....

Oletko miettinyt sellaista vaihtoehtoa, että lapset olisivat esim. yhden viikonlopun kuukaudessa tukiperheessä ? Itse silloin aikanaan harkitsin ja tilasin hakupaperitkin, mutten niitä loppujen lopuksi laittanut eteenpäin. Nyt kun olen työ- ja muun uupumuksen takia sairaslomalla, olen taas miettinyt tuotakin vaihtoehtoa. Asia on edelleen mietintäasteella 🙂 Tietoja tukiperheestä saa oman kunnan lastenvalvojalta tai esim. Pelastakaa Lapset ry:ltä.

Meillä muuten sitten loppujen lopuksi tämän edellämainitun tytön huutojen osasyyksi paljastui puolitoista vuotta sitten laaja suolisto-oireinen allergia. Tempperamenttihan ei tytöllä tietenkään ole muuttunut, mutta ei sellaisia huutokohtauksia ole enää ollut, kunhan ruokavalio on kohdallaan.

Toivon sinulle voimia hankkia apua 🙂🌻 Lapsia voi rakastaa myös niin, että antaa toisen hoitaa heitä silloin, kun ei itse jaksa, jotta saa voimia jaksaa itse.

Eppuliina kirjoitti hyvän vastauksen. Itse olin vaikeasti masentunut, kun nuorin lapseni oli ihan pieni ja yritin hakea apuakin, mutta sukulaiset ympärilläni mies mukaan lukien estivät minua todistellen, että kyllä sinä jaksat ja kas kun sinä et jaksa kun toiset ovat hoitaneet 12 lastakin ja ovat jaksaneet. En lyönyt lastani mutta laiminlöin häntä, en jaksanut olla läsnä, laitoin beibisitteriin tai leikkikehään, en ollut läsnä. Olisimpa kertonut neuvolassa tai soittanut perheneuvolaan tai lastensuojeluun tai minne vaan. Nyt murrosikäiseni on taistellut masennuksen ja murrosiän vaikean kriisin kanssa eikä loppua näy. Siispä hae apua, et kadu.

Hei Transparent,

Olisi kiva kuulla, mitä teille kuuluu ? Saitko mitään vinkkejä muiden kokemuksista ? Olen usein miettinyt tilannettasi ja muistellut omaani ...terapeuttista on ollut 🙂

Toivon, että olet löytänyt perheellenne sopivan apumuodon. Voimia 🙂👍

Täällä myös yksi huonohermoinen äiti, joka on pelännyt kertoa ongelmastaan.Lasten kurittaminen on raaka asia itsellekin, ja erityisen vaikea siksi, kun siitä potee huonoa omaatuntoa,mutta avun hakeminen on todella vaikeaa juuri sosiaaliviranomaisten pelossa.Lapsilleni ei koskaan ole jäänyt mitään jälkiä läppäisyistä, ja tukistamista en ole tehnyt kuin kerran.Muistan ikuisuuden hiustukon kädessäni, ja se loppui siihen.Mutta huutaa kyllä 'osaan', ja joskus tulee talutettua kiukutteleva lapsi turhan rajusti sohvalle rauhoittumaan.

Mulla on pitkä jakso yksin olemista lasteni kanssa, kun mieheni päätti lähteä muualle töihin.Olin viikot, toisinaan parikin putkeen yksin pienen vauvan, ja kaksivuotiaan kanssa.Vauva sairasti puolivuotiaasta lähtien korvatulehduksia, silmätulehduksia, jne.Yöt oli siis yhtä huutoa, ja minä väsynyt ja loppuun ajettu.Vanhempi lapsi oli, ja on edelleen todella temperamenttinen, ja vaativa.Apua ei kunnalta herunut, kodinhoitajaa pyysin.Vanhempi lapseni pääsi lopulta puolipäiväisesti perhepäivähoitoon kaksi kertaa viikossa.Se auttoi hiukan.Isovanhempia ei meillä paljoa ole näkynyt erittäin pitkien välimatkojen vuoksi.MLL:n hoitajatyttöjä käytin joskus.Silti uuvuin täysin loppuun, ja sillä tiellä olen vieläkin.Hihna on jäänyt päälle, kun väsymyksestä ei ole saanut toipua kunnolla, ja olen kyllä lapsilleni surkea esimerkki.Ja se harmittaa hirveästi, mutta kun rahkeet eivät riitä tän parempaan, ja jotenkin sitä opittua tapaa (lapsille huutamista) on tosi vaikea saada loppumaan, vaikka aina itselleen vannoo, etten tee sitä ikinä.Tai läppäisyä.Olin niin uupunut, etten osannut hakea apua itselleni, enkä toisaalta uskaltanut.Lopulta eroa jo harkitessani, sain itseni raahattua neuvolapsykologille, ja homeopaatille, ja näistä on ollut merkittävästi apua.

Mun tilanne on myös siksi toisaalta parempi,että mies on sentään illat ja yöt kotona, ja saan nyt harrastaa omiakin asioita.Mutta toipuminen uupumisesta tuntuu kestävän todella kauan.Ja kyllä mun pinna palaa edelleen helposti.Toi tukiperheen käyttö olisi mulle oikein kiinnostava vaihtoehto, sillä etenkin vanhimman lapseni kanssa meinaa hyvä tahto loppua päivittäin.Olisi hienoa, jos joku voisi hoitaa muksuja edes yhden päivän, ja mä saisin lomaa.Kotiäideillekin pitäisi saada lakisääteinen loma, kuten esim.omaishoitajat saavat.Tämä on erittäin raskasta työtä, josta voisi nauttia paljon enemmän, jos siitä saisi hetken hengähdystauon.Lapsistaan osaisi nauttia enemmän, ja heille jaksaisi antaa itsestään enemmän niitä hyviä ominaisuuksia...

Ymmärrän täysin äitejä, jotka käyvät lapsiinsa käsiksi.Kun on nurkkaan ahdistettu eikä pakoa ole...silloin on keinot aika vähissä.Olen itse käynyt niin alhaalla henkisesti ja fyysisesti, että tunnen syvää myötätuntoa saman kokeneita äitejä kohtaan.Lapsiansa rakastaa yli kaiken, mutta jos on loppu, ja apua ei saa mistään, niin silloin ei pysty enää toimimaan normaalilla tavalla.Tänä päivänä yhteiskunnassa äidit ovat todella yksin.Hienoa, jos jotkut saavat apua, mutta itse olen huomannut karvaasti, ettei apua saa MISTÄÄN, silloin kun sitä kipeimmin tarvitsisi.Miten sä soitat auttavaan puhelimeen, kun lapset roikkuu housun lahkeessa, ja huutaa kurkku suorana...tai jos menee toiseen huoneeseen puhumaan, olohuone pistetään maan tasalle sillä välin...tai lotrataan vettä hanasta lattialle...tällaistakin on meillä touhuttu...

Nämä asiat eivät ole yksiselitteisiä, joten mun mielestä kenenkään ei tarvitse sanoa ettei ymmärrä miksi joku tekee niin tai näin.Ei varmaan ymmärrä, jos ei itse ole samassa suossa ollut.Mielestäni se on sama asia kuin teon tuomitseminen.Olen itsestäni ylpeä, että olen kaikesta huolimatta pystynyt hoitamaan lapseni, heillä on ollut ruokaa, puhtautta, vaatteet, täsmällinen päivärutiini, heille on luettu, pidetty sylissä, leikitty laulettu, kaikki jaksaminen annettu lapsille.Tiedän tapauksia, joissa äiti on jopa tappanut oman lapsensa, kun ei jaksanut.Tuomitaanko heidän teot?Mun mielestä ei, sillä he saavat silloin apua, ja uusien lapsien tekemistä ei kielletä, eikä niitä oteta äidiltä pois.Mutta menepäs sanomaan, että lyöt lastasi, niin erittäin todennäköistä on että kukaan ei myötäelä äidin tuntemuksiin, tuomitsijoita riittää, auttajia ei.Sossun tädit odottavat kohta ovella jne...

Ja sitäpaitsi läppäisyllä ja tukistamisellakin on eroja.Ei sitä lasta tarvi retuuttaa hiuksista pitkin huushollia, eikä läppäistä niin että jää mustelma.Pieni 'kuritus' on joskus jopa lapsen turvaksi, jos ei muuten usko jotain vaarallista ja tärkeää asiaa.Tässä koskemattomuusasiassa on mielestäni menty aivan liiallisuuksiin Suomessa, ja vapaan kasvatuksen tulokset on nähtävissä...Nuoret, ja lapset pahoinpitelevät, ja tappavat toisiaan, käyvät käsiksi opettajiin kouluissa, jne...Mutta tietenkään en hyväksy mitään pahoinpitelyä, joista lapsille jää vammoja, mustelmia...Pieni tukistaminen/läppäisy ei ole väkivaltaa!Toisaalta lapsen reagointi asiaan, väistämällä äitiä tuntuu pahalta, ja hyvä, että siihen asiaan äiti itse havahtuu.Silloinhan ollan oikealla tiellä, ja asialle voidaan tehdä jotain!Mun mielestä tällaisia äitejä pitäisi kannustaa yrittämään, eikä uhkailla sosiaaliviranomaisilla!!!!Jos joutuu vain asian kanssa piilottelemaan ja sitä omassa päässä pyörittelemään, niin takuulla kaikki vain pahenee.

Jaksamista äidit!Itsekin koitan ihan täysillä , vaikka helppoa se ei ole väsymyksen keskellä.Onneksi on myös näitä keskustelupalstoja, joista saa lukea samankaltaisia asioíta mitä itse käy läpi.Sekin tavallaan helpottaa, kun tietää ettei ole ainoa tässä maailmassa, joka painii tällaisten ongelmien kanssa.

Miksi ei saisi sanoa, että ei ymmärrä äitejä jotka käyvät käsiksi lapsiinsa? Onko äiti sana joku tabu? Äiti saa tehdä mitä vaan, koska on äiti. Jo laki kieltää lasten kurittamisen. Eikö lait koske äitejä? Hyväksyykö tämä sama äiti sitten sen, että aviomies vähän kurittaa vaimoaan?

Tuomitaan tietenkin teot missä äiti on lapsensa tappanut. Äiti todennäköisesti istuu vankilassa tai hoituu pakkohoitoon. Ei häneltä kielletä uuden lapsen tekemistä, kun on rangaistuksen kärsinyt. Kaikille annetaan uusi mahdollisuus olla hyvä äiti.

Niin myös annetaan lapsiaan kurittaville äideille. Heille annetaan tilaisuus mennä hoitoon. Annetaan tilaisuus hakea apua koko perheelle, myös lapselle. Ei heiltä heti oteta lapsia pois. Vasta sitten, jos ruumiillinen kurittaminen jatkuu, voidaan lapset ottaa pois. Silloinkin mietitään sijaishoitoa ja monia vaihtoehtoja mutta äidillä säilyy mahdollisuus tavata lapsensa. Ja hän saa edelleen olla äiti. Mutta ei omilla ehdoillaan vaan yhteiskunta suojelee lasta äidiltä joka ei hallitse tunteitaan ja käsiään. Myös lapsella pitää olla oikeuksia.

Läppäisyllä ja tukistamisella ei ole eroja, kaikki ne ovat ruumiillista kurittamista ja myös laitonta. Mistä nykyajan nuoret ovat oppineet käymään käsiksi opeihin, toisiin nuoriin jne? Mistä se oppi on tullut? Asiat opitaan jostain, eivät tavat itsestään synny. Opitaanko ne tavat äidiltä joka on pienestä asti lastaan vähän läppäissyt ja tukistanut? Ihan vähän vaan, eihän se pahaksi ole, kasvatusta vaan.

Mua ei ole ikinä kotona ruumillisesti kuritettu, ei millään tavalla. Enkä mie ole koskaan ketään lyönyt. Onko teitä äidit, jotka nyt sallitte itsellenne lapsenne ruumiillisen kurittamisen, kuritettu pienenä.

Olen myös väsynyt äiti, en silti salli itselleni oikeuksia mitkä jo lakikin kieltää. Olen hakenut apua ennen kuin koskin lapsiini.

On se hienoa, että meidän maastamme löytyy näin täydellisiä äitejä, jotka arvostelevat ongelman omaavia.Juuri tämän vuoksi näistä asioista on niin helvetin vaikea puhua, koska kuten aiemmin sanoin, tuomitsijoita kyllä riittää!!!

Tuttavani pikkuserkku kuristi vauvansa kuoliaaksi.Ei todellakaan joutunut vankilaan, PÄÄSI hoitoon, sai apua.Nyt hänellä on tiettävästi jo kolme lasta.Apua ei hänkään saanut ajoissa, vaikka yritti.Mutta kun ei tajunnut kukaan ongelman suuruutta.Mun mielestä siis on aivan järjetöntä, että asiasta tietämättömät alkaa opastamaan, että pitäisi hakea apua.Kun sitä ei tosta vaan saa, ja toisinaan masennus saattaa olla niin piilo-oireena, ettei itse edes tiedä olevansa masentunut, ja osaa hakea apua.Ja edelleen painotan sitä ettei tällaista tilannetta voi ymmärtää, jos ei sitä itse ole kokenut.

Nämä ei ole mitään yksiselitteisiä asioita!!!Ei ole vain yhtä sääntöä, että hae apua, lopeta ajoissa, jne.Jos on niin loppu että ei pysty. tai niinkuin mun, ja monen muunkin äidin kohdalla, apua EI OLE SAANUT, vaikka sitä (itkienkin) on pyydetty.Äidin väsymys ei ole riittävä peruste avun saamiselle.Juuri silloin hädän hetkellä, kun mikään päivystyslinja ei ole auki, tai ei vastaa, tai ei saa ketään tuttavaa tulemaan hätiin...se on järkyttävän epätoivoinen tilanne.Ei ne psykologin lausunnot, että lasten hoitoapua tarvitaan ole ainakaan omalla kohdallani taannut sitä, että asia järjestyy.Kunnalta vaan ilmoitetaan ettei ole esim. kodinhoitajaa saatavilla, ja piste.Lapseni sain osaviikko, ja osapäivähoitoon.Kun olis tarvinnut saada joka päivä jotain apua.

Lasten kurittaminen ei ole mikään oikea vaihtoehto, sitä en todellakaan tarkoita, ja sanoinkin, etten ole sujut sen asian kanssa.Huutaminen on henkistä kuritusta, tiedän,ja sitä kyllä harrastan.Läppäissyt olen, kun lapsi tekee jotain todella vaarallista, eikä usko 20 kerran jälkeen, eikä vielä vahingon sattumisenkaan jälkeen(ei ymmärtänyt teon ja onnettomuuden seurausta), ja lapsen pysäyttäminen kesken esim.tavaroiden repimisen on mielestäni oikein.Miten muuten he koskaan oppivat tajuamaan oikean ja väärän.Toiset lapset myös ovat PALJON itsepäisempiä kuin toiset,valitettavasti.Meillä oli tilanne pahimmillaan sitä, että jouduin laittamaan vauvan pinnasänkyyn, ja ottamaan vanhemman lapseni mukaan jopa vessaan,koska todellakin mun selkäni käännettyä vanhempi lapseni saattoi tyhjentää jääkaapin lattialle, tai tehdä jotain muuta aivan älytöntä.Ihan vain kokeillakseen missä se raja kulkee.Lopulta, kun sitten muutaman kuukauden rumban jälkeen eka kerran hänelle oikeasti suutuin, ja huusin, ja tukistin, lapseni pysähtyi.Ja jonkun viikon sain käydä edes vessassa ilman pelkoa siitä, että talo on maan tasalla, tai pikkuveljelle on tehty jotain.Hän hakee koko ajan rajaa, minkä vanhemmat hänen käytökselleen asettaa.Nykyisin huudan, kun menee överiksi.Ja silloin hän tietää lopettaa.Usein sen jälkeen hän a´lkaa tyytyväisenä touhuamaan omiaan.Yksi psykologi selitti tämän sillä, että lapsella on turvallinen olo, kun hänellä on rajat.Ja niitä rajoja he hakevat koko ajan.Se onkin sitten eri juttu, missä vaiheessa lapset sen sitten uskovat.Meidän muksut eivät silti pelkää vanhempiaan.Heitä rakastetaan, ja se heille myös sanotaan, ja näytetään.Ja jos on riitaa, se käydään läpi, ja sovitaan.Anteeksi osataan pyytää puolin ja toisin.

En ole koskaan hyväksynyt lyömistä.Se on väkivaltaa.Mutta jos lastaan läppäisee kerran, tukistaa kerran, siihen ei kukaan kuole, eikä vahingoitu.Nykyajan lapset saavat olla paljon omissa oloissaan, tietokonepelit ovat järkyttävän raakoja, tv-ohjelmat myös (yleensä kuningasidea on jenkkisarjoissakin,että tappamalla toinen, hankalista ihmisistä päästään eroon), en anna lasteni katsoa moniakaan piirrettyjä, koska nekin sisältävät paljon väkivaltaa.Vapaan kasvatuksen lapset ovat lähes rajattomia, oppilaita ei voida poistaa luokasta, kun se on väkivaltaa.Lapset ja nuoret tietävät ettei heihin voi koskea, ja osaavat käyttää sitä julmasti hyväkseen.Muistan lukeneeni lehdessä kerran yleisön palstalla yläasteen opettajien vetoomuksen heidän vanhemmillee, että lasten kasvatus kuuluu kotiin, ei kouluun.Tässä kylässä oli yläasteen oppilaiden touhu mennyt aivan mahdottomaksi.Opettamisesta ei tullut mitään, oppilaat hyppivät silmille.Huumeita jaeltiin välitunneilla.Jälki-istunnoista ei hyötyä...jne.Tuskimpa nykyään joka perheessä toinen toistaan mäiskii, kun kerran Suomen laki sen kieltää...Että aika epäilyttävä vertaus tuohon, että käytösmalli olisi saatu kotoa.Paitsi jos tähän on joku omakohtainen esimerkki...

Hieno asia on, jos joillakin on niin helpot lapset, että uskovat vain kaunista puhetta, ja äidit ovat hyviä väsymyksenkin keskellä.Kaikki me ollaan erilaisia, joten meidänlaisia huonohermoisia pitäisi auttaa aktiivisemmin, eikä aina vaan kääntää selkäänsä, ja sanoa, ettei ole juuri tällä hetkellä apua tarjolla.Ja ennenkaikkea, kun me huonohermoiset tästä ominaisuudestamme kärsitään.Jälkeenpäin on hyvä viisastella, että olisi pitänyt sitä, ja olisi pitänyt tätä.Siksi tänne kirjoitetaankin, että voisi näitä tuntojaan purkaa, eikä saadakseen osakseen tuomoita.

Kaikki äidit ovat varmasti jollain lailla väsyneitä, mutta kaikki jotka eivät ole käyneet niin pohjalla, totaalisessa uupumuksessa, ovat täysin jäävejä arvostelemaan tällaista.Ja me emme edes ole mitään väkivaltaisia, meidän lapsilla ei ole vammoja, pienempiäkään jälkiä, jne.Ja apuahan mekin ollaan pyydetty, ja ymmärrystä saadaan vain toisiltamme, jotka samaa käydään läpi.Älkää te paremmat viitsikö arvostella.Pitäkää nuo hyvät esimerkkinne vaikka omana tietonanne, se vain pahentaa omaa oloa, ja saattaa saada huonon vaikutuksen meihin.Kun kerran 'lajitoveritkin' tuomitsee, niin sosiaaliviranomaiset ei varmasti katso senkään vertaa suopeasti meitä...Kyllä me huonohermoiset tiedämme miten meidän kuuluisi käyttäytyä, emmehän me tänne muuten kirjoittelisi!!!!Ja hakisi apua toisilta saman kokeneilta ihmisiltä.Yhteiskunnan apua ei olla saatu, eikä tällaisten kirjoitusten perusteella paljon enää uskalla hakeakaan...Kun heti leimataan väkivallan suosijaksi.Jos suosisimme väkivaltaa, harrastaisimme lapsiemme läpsimistä, emmekä puhuisi siitä kenellekään.Juuri sitähän tässä ollaan sanottu, että 😯🗯️, eikä että :eläköön väkivalta...

Tuomitsemisella ei saavuta mitään hyvää. Eikä siitä ole kenellekään apua. Päinvastoin. Kuilu senkuin syvenee hyvien, ja huonojen välillä.

Asiallista kirjoittelua, kiitos.terv: huonohermoinen äiti.

En ole kertaakaan sanonut, että olisin täydellinen äiti. En todellakaan luule sitä olevani.

Miten verrataan äitien uupumuksia, sinusta en tiedä mitään. Mie olen tällä palstalla uupumuksestani kertonut. Lyhyesti voisin mainita, että isäni, ukki, mummoni ovat kuolleet kahdeksan vuoden aikana. Äitini sairastui isän kuoleman jälkeen ja teki sitten itsemurhan noin 1,5 vuotta sitten. Minusta tuli aikuinen 15v ,joudun täysin huolehtimaan itsestäni ja myös muusta perheestäni. Samalla sairastuin masennukseen mitä ehtinyt hoitaan, kun oli niin paljon muita huolia. Vasta viime aikoina olen ottanut itselleni aikaa ja nyt olen jo melkein terve. Mie olen 22v, olen opiskelut ammatin, lapseni ovat 2v3kk ja 1v. Nuorin lapsi syntyi keskosena ja juuri selvisi hengissä. Kolme kuukautta valvottiin kaikki yöt, ukki ja mummo silloin tällöin ottivat lapset hoitoon. Niin, asuu ne ihan vieressä mutta niillä oli omia isoja murheita, ei aina voinut apuun pyytää.

Tässä taustani, miksen mie kelpaa totaalisen väsyneeksi äidiksi? Olemme hakeneet sossusta apua äidin itsemurhan jälkeen. Meidät pakotettiin lapsemme kanssa asumaan nuorten tukitaloon. En tiedä mitä olisi seurannut, jos emme olisi menneet, emme uskaltaneet olla menemättä. Se kyllä olikin hyvä päätös, saimme kotiimme tukihenkilön joka auttoi minua selviintymään lapsen ja raskauteni kanssa, koska miehen oli pakko mennä töihin.
Kertaakaan meille ei sanottu, että lapsi huostaanotetaan, ei millään tavalla sitä mainittu.

Ja takaan, että saat apua, kun soitat lastensuojeluun ja luet mitä olet tänne kirjoittanut.Jos, oikeasti haluat apua,niin uskallat varmaan soittaa?
Tai perheneuvolaan? Tai lähetä kirjoituksesi heille sähköpostilla. Nykysin on niin paljon avuntarvitsijoita, että eivät auttajat ymmärrä, jos äiti kertoo olevansa väsynyt. Väsyneitä äitejäkin on vaikka kuinka paljon. Mutta, jos lasta ruumiillisesti kurittaa ja sen kertoo rehellisesti, niin varmaan saa apua ja aika nopeasti vielä.

Pitää vaan uskaltaa olla rehellinen. Mie sanoin, että itseni tapan just nyt, kyllä löytyi apua.

Löysin tämän palstan vasta muutama päivä sitten ja yllätyksekseni huomasin heti viestiketjun tästä aiheesta, joka on itsellenikin ongelma. Tästä ei puhuta tarpeeksi ja yleensä aiheen esilleottaja joutuukin yleisen tuominnan kohteeksi. Masentunut, lastaan läpsivä tai muuta sellaista tekevä äiti tekee lapselleen väkivaltaa rankimman kautta, eikä vain välitä hakea apua.

Olen "Melin" kanssa samoilla linjoilla siinä, että joka ei ole joutunut kokemaan samaa hirveää aallonpohjaa kuin äiti, joka sortuu fyysisesti rankaisemaan lastaan on jäävi arvostelemaan tällaisen äidin tekemisiä.

Ikävä kyllä vakavasti masentunut ihminen on yleensä täysin kykenemätön arvioimaan tilannettaan objektiivisesti. Lapseen käsiksi käyminen saattaa tuntua oikeutetulta tai avun hakeminen voi olla ylivoimaista, koska häpeä omasta toiminnasta tai pelko lapsen menettämisestä on suunnaton. Nämä kaikki olivat ongelmia omalla kohdallani. Pystyin hakemaan apua vasta tultuani toisen kerran raskaaksi. Ja saatte uskoa, että minä yritin. Minä jopa rukoilin voimaa puhua neuvolan terveydenhoitajalle, vaikken ole ikänäni uskonut jumalaan.

Minä kirjoitin tilanteeni paperille ja pidin sitä mukanani, jos vaikka joskus voisin näyttää sen jollekulle. Yritin lähettää tekstin neuvolaan postitse. Neuvolassa kerroin väsymyksestä ja sanoin lapsen valvottavan, mutta terveydenhoitaja ei nähnyt puheideni läpi todellista hätääni. Muuta en pystynyt tekemään, olin täysin lamaantunut. Harkitsin useasti itsemurhaa ja uskoin vakaasti, että lapsellani olisi parempi elämä kaksin isänsä kanssa. Ainoa asia, joka lopulta esti minua tekemästä itsemurhaa oli se, etten voinut jättää lasta yksin. Mieheni työpäivät olivat epäsäännöllisiä, joten en koskaan tarkkaan tiennyt, koska hän tulisi kotiin. Jos olisin tiennyt, olisin voinut tappaa itseni juuri ennen, jotta lapsen ei olisi tarvinnut olla yksin kuolleen äitinsä kanssa.

Lopun ikääni tulen kantamaan syyllisyyttä siitä, mitä tein ja miten käyttäydyin lastani kohtaan hänen elämänsä ensimmäisten kuuden kuukauden aikana. Jatkuvasti etsin pelko sydämessäni esikoisesta merkkejä, joita huono elämän alku olisi voinut jälkeensä jättää. Tästä pelosta tuskin pääsen koskaan irti, vaikka poika tällä hetkellä onkin aivan normaali, iloinen, hyvinkehittynyt, luottavainen ja peloton 3-vuotias.

En edes tiedä, miksi tämän tänne kirjoitan. Ehkä haluan tehdä selväksi muille, samanlaisesta tilanteesta kärsiville äideille, että he eivät ole yksin. Ehkä kirjoitan ikäänkuin rippiä, kaipaan jonkunlaista puhdistusta ja toivon saavani sen täältä, kertomalla omaa tarinaani.

Joka tapauksessa, tässä tämä nyt on. Minä pahoinpitelin omaa lastani hänen elämänsä ensimmäiset puoli vuotta. Läpsin, ravistelin, huusin ja raivosin. Koskaan en aiheuttanut mustelmia tai muitakaan merkkejä, joten kukaan ei huomannut mitään. Minä kärsin tekemästäni lopun ikääni ja voin vain toivoa, ettei myös lapseni joudu kärsimään.
Lohdutan itseäni sillä, että toinen lapseni ei joutunut kärsimään samalla tavalla. Pidän myös mielessäni sen, että esikoisen vauva-aikaan en koskaan jättänyt lastani yksin itkemään, vaan kykenin jokaisen raivonpuuskan jälkeen rauhoittamaan sekä itseni että lapsen pitämällä häntä sylissä, puhelemalla ja hellimällä. Tein edes jotain oikein, ajattelen. Ehkä tämä pelasti lapseni elämään normaalia elämää?

Arka aihe tämä huonohermoisuus 😮
Tuskin alkuperäisen viestin tarkotus oli aiheuttaa väittelyä äitien kesken, vaan jakaa näitä kokemuksia ja saada neuvoja miten selvitä.
Minulla on ollut apua saatavilla jo omasta lähipiiristä, mutta tottakai on tullut tilanteita, jolloin on täytynyt laskea sataan, ettei vaan tee mitään.Joskus oon laittanut lapsen sänkyyn huutaan, ja mennyt itse parvekkeelle tuulettuun siks aikaa että kiukku laantuu.Voin vaan kuvitella tilannetta, josta ei pääse karkuun, ja jos apua ei saa mistään.
Kaikki vauvat valvottaa ensalkuun, se on selvä.Meilläkin on huudettu koliikissa yli 3kk.Mutta tiedän kaverini kautta kuinka ihminen palaa loppuun, kun lapsi sairastaa, ja valvottaa vuoskausia allergian takia.Se ei totisesti oo sama asia, kun joutuu valvoon 3kk.Ja niitä pätkäÖITÄ on kaikissa lapsiperheissä takuulla.voi miettii mitä se sitten on, kun valvoo kellon ympäri vuoden tai pari???Siitä on huumori kaukana!Eikä tuollasista palaudu noin vain, vaikka apua alkaisi saamaankin.Miten eppuliina sulla menee?

Meli kirjottaa rankkaa kirjotusta,huhhuh,toivottavasti teot ei oo yhtä rankkoja?!En yhtään hyväksy lapseen kajoamista,mutta oon itekin tukistanut joskus.☹️..Minulla on hyvin auttanut itseni hillitsemisessä just paikalta poistuinen raivon hetkellä.Lapsen oon jättäny aina sänkyyn, josta se ei pääse pois eikä vahingoitu.Kokeilkaapa transparent ja meli tätä, jos ei muuta keinoa oo.Ymmärtäminen on vaikeeta, mutta jotenkuin voin myötäelää tunteissa mukna.Lisää viestejä aiheesta tarvii niiltä jotka saman tietää.Mitä apua aavaton sait ja mistä?Neuvokaa,lisää omia käytätöjuttuja kriittisten tilanteiden selvittämiseen. Ei arvostelulla toisten tekemisiä tai tuntemuksia kohtaan pääse kuin ojasta allikkoon.

Aavaton kirjoitat, että jos todella haluaa apua, niin sitä varmasti uskaltaa pyytää... Minun on pakko sanoa, että olet täysin väärässä. On tilanteita, joissa oma toiminta hävettää ja kauhistuttaa, syyllisyys on niin suuri, että jo se estää avun hakemisen, vilpittömästä halusta huolimatta.

Vedän taas oman kokemukseni tähän. Halusin apua, halusin voimia pyytää apua. Mutta ennemmin suunnittelin omaa itsemurhaani.
Voisi sanoa, että terve ihminen pyytää apua jos kylliksi haluaa. Kun ei ole terve, asiat mutkistuvat monella tavalla. Ja avun pyytäminen masennukseen, uupumukseen tms on aivan eri asia kuin avun pyytäminen lapseen kohdistuvan väkivallan lopettamiseen. Masennus ei ole omaa syytä, siihen ei voi itse vaikuttaa, kun taas teoriassa väkivalta on omavalintaista. Vaikkei se aina olekaan. Siksi myös pelko auttavan tahon tuomitsevasta asenteesta on suurempi, ja tuomitseminen on se, mitä äiti tällaisessa tilanteessa eniten pelkää.
Ettei saakaan apua, vaan haukkuja.

Olen kahden lapsen äiti, ja lapsillani on tasan vuosi väliä, eli synttäreitä juhlitaan yhtaikaa. Tiukilla olin toisen syntymän jälkeen, koska oli kaksi kapaloa kannettavana, vanhempi lapseni ei kävellyt vielä. En ole kokenut moisia tunteita, mitä tämän aiheen aloittaja on tuntenut ja tehnytkin. Voin vain todeta, että väkivalta ei auta asiaa, se tuo pahaa mieltä molemmille osapuolille. Äidin on syytä todellakin turvautua ammattiapuun aivan heti, ennenkuin on liian myöhäistä. Yksikin ravistelu tai lyöminen voi olla tuhoisa lapselle. Äidin täytyy saada oireilut kuriin mahdollisimman pian, ja kuten edellä sanotaan, hae apua neuvolasta, lääkäriltä, älä jää yksin asian kanssa. Ei ole mitään sellaista, minkä vuoksi ei pitäisi hoitaa nyt itseään myös. Koska jos et hoida itseäsi, et välitä lapsestasi. Hyvin yleistä raskauden jlk on masennus ja väsymys, väsymykseen apu tulee siitä että saat hoitoapua kotiin, Sinulla on oikeus siihen. Kaupungin tai kunnan sosiaalihuolto tulee mukaan ja auttaa Sinua varmasti. Mitä pikemmin toimit itse, sitä paremmin saat lapsesi voimaan paremmin sekä itsesi. Jos annat mennä tilanteen kovin pitkälle, loppupeleissä vievät lapsen/lapset. Väkivalta on aina tuomittavaa, ja siihen ei ole perusteita, ei mitään. Sinä itse päätät ravistatko vai lyötkö lasta! PIkaistuksissaan voi saada vain pahaa aikaan, ja koska mielentilasi on nyt sellainen että et jaksa, hakeudu hoitoon, ehdottomasti !
Toivon vain parempaa elämää perheellesi ja toivon että uskoisit itseesi niin paljon että lopettaisit vääränlaisen kohtelun, lapsi on siihen tilanteeseesi syytön.

Taas pitää jatkaa.

"Diiva" veti huomioni juuri sopivasti takaisin oleelliseen. Tämä viestiketju todella toimisi paremmin, jos alkuperäisen kirjoittajan toiveen mukaisesti kirjoitus keskittyisi neuvojen ja tuen antamiseen.

Minä sain avun todella nopeasti kun sitä vihdoin ja viimein uskalsin hakea. Esikoiseni oli silloin tasan vuoden ja kuopus oli aluillaan. Synnytyksen jälkeinen masennus oli hellittänyt siihen mennessä paljon, mutta uusi raskaus oli aloittamassa uuden alamäen.
Puhuin heti ensimmäisellä äitiysneuvolakäynnillä terveydenhoitajalle; pyysin saada ylimääräisen ajan neuvolalääkärille, koska halusin puhua masennuksesta. Terveydenhoitaja oli todella mukava, tulimme erinomaisesti toimeen koko sen ajan, kun asuin paikkakunnalla. Neuvolalääkärin kautta sain lähetteen psykiatrian polille, jonne sain pikavauhdilla myös ajan. - Eläköön pienet kaupungit! - Psykiatri kuunteli murheeni, hieman jopa pettymyksekseni ei lainkaan tarttunut siihen, että tunnustin käyneeni käsiksi lapseeni.
Sain avuksi mielialalääkkeet ja viikottaiset terapiakäynnit psykiatrian sairaanhoitajan luona. Mielialalääke (Cipramil) tehosi yllättävän nopeasti, ei tehnyt minusta zombia vaan päinvastoin sain vihdoin kokea, millaista on tuntea iloa lapsestaan monta vuorokautta putkeen, ilman pahoja päiviä, raivonpuuskia ja jatkuvaa alakuloisuutta.
"Transparentille" sanoisin, ettei kannata yhden lääkkeen perusteella päättää jättää mielialalääkkeitä kokonaan. On lääkkeitä, jotka todella tekevät sinusta zombin, mutta on myös lääkkeitä, jotka toimivat eri tavalla. Oikea merkki löytyy yleensä kokeilemalla, sillä eri ihmiset reagoivat eri aineisiin eri tavoin.
Omaan tarinaani palaten, jouduimme muuttamaan paikkakuntaa ennen kuopuksen syntymää, joten terapiakin muuttui. Lääkitys säilyi entisellään, psykiatrian sairaanhoitaja vaihtui psykologiksi. Kävin terapiassa vielä muutaman kuukauden kuopuksen syntymän jälkeen, jonka jälkeen tunsin pärjääväni omillani. Mielialalääkkeet lopetin itse noin puolentoista vuoden syömisen jälkeen, vähitellen annostusta pienentäen. Kenellekään ei tietenkään voi suositella mielialalääkkeiden lopettamista ilman lääkäriä, mutta minun kohdallani siitä ei koitunut ongelmia.

Täysin en ole toipunut masennuksestani vieläkään, tuskin muuten edes olisin täällä kirjoittamassa. Minulla on parempia ja huonompia kausia, nyt on menossa huonompi. Olen kuitenkin oman itseni herra, hallitsen käytökseni, en saa entisenlaisia raivonpuuskia, enkä tunne tarvitsevani lääkkeitä tai terapiaa selviytyäkseni. Eniten kaipaan tukea muilta saman kokeneilta.
Sukulaisista tai ystävistä minulle ei ollut pahimpina aikoina paljoa apua; sukulaiset asuvat kaikki hyvin kaukana ja ystävätkin ovat sirottuneet pitkin Suomea. Iso kiitos selviytymisestäni menee miehelleni ja julkiselle terveydenhuollolle... Heti, kun kykenin apua pyytämään, sitä myös sain. Ainoa, mikä jäi vaivaamaan oli todellakin se, että psykiatrista alkaen yksikään tapaamistani mielenterveyden ammattilaisista ei aktiivisesti ottanut puheeksi sitä, miten esikoistani kohtelin. Olisin halunnut puhua asiasta enemmän, mutten uskaltanut sitä itse ottaa puheeksi. Joten, siitä huolimatta että papereihin oli merkitty minun hakeneen apua masennuksen JA lapsen läpsimisen takia, viimeksimainitusta ei juurikaan puhuttu sen jälkeen, kun kävi selväksi että lääkkeet tepsivät enkä enää saa hallitsemattomia raivokohtauksia.

Transparent; koita kerätä rohkeutta ja puhu vaikka neuvolassa tilanteestasi. Puhu edes omasta masennuksestasi ja pyydä, että saisit siihen uudelleen ammattiapua. Jos lapsen fyysisestä kurittamisesta on liian vaikea puhua ääneen, niin kirjoita se paperille. Tai tulosta tänne kirjoittamasi teksti ja anna se neuvolan terveydenhoitajalle. Kunhan haet apua, sillä kokemuksesta tiedän, että itsestään ongelmat eivät katoa.

Minulle voit kirjoittaa vaikka sähköpostiinkin, jos haluat. Osoite on jasmiini74@luukku.com

Yksi asia vielä; kaksisuuntainen mielialahäiriö, vanhalta nimeltään maanis-depressiivisuus on hankala lääkittävä. Jos todella sairastat sitä, ei ole ihme, että läkkeet ovat tehneet sinusta zombin. Hyvä ystäväni sairastaa kaksisuuntaista mielialahäiriötä ja hänellä on kahdenlaista lääkettä, toinen maanisiin, toinen depressiivisiin kausiin. Hänellä on myös aikoja, jolloin lääkkeitä ei tarvita. On siis tärkeää, että ongelmasi diagnosoidaan oikein!

Elämä kaikille puhuu asiaa minunkin mielestäni. Eli aikuisina meidän on otettava vastuu myös väsymisestämme eli haettava apua itsellemme. Olen itse hakenut apua mielenterveystoimistosta, perheneuvolasta, terapeutilta ja mistäköhän vielä ja olen myös saanut eli olen alkanut työstää omia vääriä opittuja käyttäytymis- ja ajattelumallejani. Se on työtä ja vaatii kärsivällisyyttä, mutta se on mahdollista. Eli ei ole pakko olla koko ikäänsä heikkohermoinen. Sen voi aikuisena muuttaa, jos haluaa.

Turha syytellä yhteiskuntaa, etteivät auta. Eivät he voi tulla hoitamaan lapsiasi tai lapsiani koko aikaisesti minun kotiini. Turha sitä on vaatia. Viikon kotiapu taas on ihan turhan kanssa kun on täysin uupunut. Kyllä se on vaan ruettava pohtimaan ammatti-ihmisten kanssa, että minkä takia sitä uupuu niin totaalisesti ja alkaa huutamaan. Olen kyllä kolmen lapseni kanssa valvonut parikin vuotta, mutta tarvitsin ennen kaikkea käytännön neuvoja joita mielestäni ei kaikilla kuten esim. minulla ole luonnostaan. Uuvutin itseni ihan suotta kun en luottanut itseeni äitinä enkä omannut taitoja käsitellä lapsiani ja lisäksi olin heikkoitsetuntoinen eli olin varma etten selviä jne. No, siinä oli monta juttua, mutta yhden kerran tukistin lastani ja sitten hain apua itselleni. Ja apu oli sitä, että aloin MUUTTAA ITSEÄNI. 🙂

Tietysti otin vastaan kodinhoitajat milloin kerkesivät ja vaadin miestäni olemaan välillä töistäkin pois ja mummot vaan väkisin meille tai lapset heille. Ja ystävät ja naapurin lapsilikat ja heille palkkaa, että hoitavat minun lapsiani. Ja kaiken keskellä päätin olla välittämättä siivoamisesta, että kerkeehän sitä sitten jynssätä kun lapset on isoja - ja olen kyllä nyt kerennytkin.