Äitini on yli 65-vuotias ja itsekin olen aikuinen. Äidillä on mahdollisia sydänoireita. Aiemmin hän on kysynyt minulta, pitäisikö lähteä päivystykseen? Minusta tuntuu hirveältä nämä kyselyt. Miksi minun pitäisi ottaa vastuu siitä, hakeutuuko hän hoitoon vai ei?

Nyttemmin kyselyt ovat loppuneet. Oireet tosin pahentuneet. Tämän vuoden puolella jo pari kertaa aiemmin sekä nyt kun olen vanhempieni luona käymässä, puristaa rintaa vasemmalta puolelta, on tuskainen olo, jne. Ehdotin päivystykseen lähtöä monta kertaa. Olen aiemmin kysynyt, eikö asiaa voisi käydä tutkimassa? Eikö olisi konstia selvittää sitä vaikka normaalin lääkärikäynnin puitteissa?

Ongelmana on, että äitini suhtautuu hyvin epäluuloisesti lääkäreihin. Hän ei missään tapauksessa halua sairaalaan. Kun ehdotan sinne lähtöä, hän suuttuu minulle ja rähjää. Pitää itse vaivaansa vatsasta johtuvana. On se varmasti ihan mahdollista sekin. Itse jouduin taannoin päivystykseen muunlaisten vaivojen takia useamman kerran. Oltuani yön tarkkailussa äitini soitti aamulla ennen lähtöäni hoitajille ja huusi ja rähisi puhelimessa, etteikö voida ottaa verenkuvaa yms. On saanut sen kuvan, ettei minua ole hoidettu asiallisesti. Itse olen eri mieltä, vaikka toki päivystyksen toiminta ei ole mitenkään täydellistä.

Äitini tuntuu ottavan kaikenlaiset asiat kovin herkästi. Ja hänen tapansa purkaa hermostumista ja stressiä on rähiseminen. Sitä olen toki saanut kestää jo nämä runsaat 30 vuotta, onneksi aikuisiällä kuitenkin harvemmin kuin lapsena, koska omassa kodissa asutaan. Ymmärrän äitiäni, että hän on huolestunut, kipeä ja peloissaan. Näitä tunteita hän ei koskaan voisi myöntää, koska pitää heikkoutta pahana. Ymmärrän myös, ettei äitini pidä sairaaloista. Hänellä on lääkeaineallergioita, joiden vuoksi jotkin hoidot/tutkimukset on hankala toteuttaa.

Olen hyväksynyt ajatuksen, että äidilläni on oikeus kuolla ”saappaat jalassa”, jos se todella on hänen tahtonsa. Hänen mielenterveydessään tai muutenkaan aivotoiminnassaan ei ole vikaa. Onpahan vain jääräpäinen ja muuten vaikea luonne. Toteuttanut vuosikymmenten ajan tietynlaisia toimintamalleja, jotka omasta mielestäni ovat vääriä ja läheisille (= meille lapsille erityisesti) ovat olleet haitallisia ja vaikuttaneet myös omien mielenterveysongelmieni taustalla osatekijänä. Paniikkihäiriö äidillä oli nuorena, tosin kun hän ei usko mielenterveysongelmiin lainkaan, ei sitäkään sellaisena ole ikinä pitänyt – menipähän lääkkeillä ohi.

Juuri nyt ahdistaa kaikesta huolimatta ajatus siitä, että pitäisikö minun pakottaa äitini hoitoon soittamalla ambulanssi? Pitäisikö valvoa hänen luonaan, seurata tilannetta, yrittää pitää huolta parhaani mukaan? Äiti kun vain ei halua mitään näistä. Enkä itsekään jaksa. Olen tällä hetkellä itsekin sairas, vaikka kyse on aivan eri asiasta. Tarvitsisin lepoa ja mielenrauhaa. Diapameja olisi, mutta juuri niistä sain vakavan allergisen reaktion ensimmäistä kertaa ja sitä tässä parantelen…

Tiedän ettei täältä voi saada akuuttiin ongelmaan mitään pikavastauksia, mutta haluan kirjoittaa jonnekin tunteistani ja myös näistä mieltäni vaivaavista kysymyksistä. Toivottavasti äitini kohtaus menee taas ohi itsestään, mutta se saattaa toistua. Äiti ei toki missään tapauksessa tule elämään ikuisesti – eihän kukaan meistä – ja olen yrittänyt jo etukäteen oppia suhtautumaan siihen. Näen vanhempiani joka tapauksessa n. kerran viikossa ja koen suhteeni heihin kaikista ongelmista huolimatta läheiseksi. Tuntuu vain hirveän raskaalta, jos joutuu ottamaan vastuun mahdollisesti elämän ja kuoleman kysymyksestä. Vai onko asia minun vastuullani, jos henkisesti täysin kyvykäs aikuinen ihminen kieltäytyy hoidosta?