Olen 24-vuotias mies. En edes tiedä mistä aloitan ja kuinka selitän tilanteeni.

”Erilaisuuteni” valtaväestöön huomasin jo ennen murrosikää. Yksinkertaisesti synnyin sellaiseksi. No eihän minulla siinä vaiheessa mitään diagnooseja ollu. Oireet ja sairaudenkuva tuli sitten kun käsittelin äidinkielen opettajani seksuaalista hyväksikäyttöä, äitini alkoholismia, turvattomuutta, isän väkivaltaa ja pikkusiskoakin yritin siinä samalla ”holhota”.
Diagnoosiksi tulikin melkein samantien Paranoidinen Skitsofrenia nuorisopsykiatrian intiimillä tutkimus- ja hoitojaksolla. Olin tuolloin 16-vuotias.

Kun pääsin sairaalasta, jatkoin opiskeluja eri paikkakunnalla ja uudet ystävät tulivat kuvioihin; Kaikki heteroja/Biseksuaalinaisia.

Jotenkin se oma seksuaalinen ”elämysaika” alkoikin, kun olin 17-vuotias.

Ei minusta kukaan tuolloin uskonut enään, että minulla jotain mielisairautta on. ”Hoidettiin” ajoissa pois ja lääkityksellä ylläpidettiin hyvää terveyttä.

Minulla saattoi viikon sisällä olla kolmekin eri ihmisen kanssa tehtyä kontaktia. ja nämä kaikki kontaktit tapahtuivat Länsi-Lapin, Lapin, Ruotsin puolella. Olin sellainen pikku kyläluuta, en ajatellut muulla kuin sillä millä heteromiehetkin yleensä ajattelee: Alapäällä. Aina kun tuli tilaisuus niin sekaannuin asiaan. Koulussakin oli muutama tyyppi joita olin lukuvuoden sisällä painanut. Eli erittäin vastuutonta elämää.

18-vuotiaana sain oman kämpän ja elämääni tuli vahvasti mukaan alkoholi sekä muutama hasis-kokeilu. Jouduin aikuispsykiatriseen yksikköön joksikin aikaa.

Pääsin kotiin, aloitin seurustelusuhteen sen aikaisen paikallisen Setan puheenjohtajan kanssa ja sain myös jonkinlaista positiivisempaa imagoa (ette varmaankaan ymmärrä mitä haen takaa sillä imagolla). Tehtiin reissuja pitkin Suomea, koska PJ:n piti tehdä työreissuja ja minä kuljin perässä.

Koulu jäi kesken. Mutta sain kuitenkin pidettyä sen oman kämpän (jokin alitajunnallinen juttu, ettei pystynyt muuttamaan saman katon alle)

Erosin tästä henkilöstä erimielisyyksien takia.

Olin kotona vuoden päivät ja en tehnyt juuri mitään. Ei edes irtosuhteita. Jostain lykystä löysin sitten ”elämäni rakkauden” Rovaniemeltä. Muutin hänen luokseen kolmen kuukauden seurustelun jälkeen. Asuimme yhdessä melkein puoli vuotta, suhteemme päättyi myrskyisästi minun mielisairauteni aktivoitumisen takia. Olin paikallisessa mielisairaalassa jonkin aikaa. Peli ”elämäni rakkauden” kanssa oli menetetty MINUN säälittävän sairauteni takia.

Enää minua ei Pohjois-Suomen alueella odottaneet mitkään muut kuin epäonnistuneisuuden kokemukset ja muistot rakkaasta. Missä tahansa kulkikin niin muistin asioita hänestä, meistä.

Muutin Etelä-Suomeen. Asuin Isäni ja hänen avovaimonsa luona jonkin aikaa. Löysin mukavan AMK-pojan, jonka kanssa vietimme paljon hauskoja hetkiä. Mutta sekin ystävyyssuhde oli tuhoontuomittu.

Tein työkeikkoja siellä täällä jne.

Sairauteni aktivoitui uudestaan. Olin Auroran sairaalassa jonkin aikaa, sitten menin Peijaksen sairaalan kautta Kellokoskelle odottamaan avoidon tukitoimenpiteitä. Olin kuntoutuskodissa.
2010 jälkeen minulla on ollut vain muutama kontakti kunnollisten poikien kanssa.

Asun nykyään omassa asunnossa ilman minkäänlaista lääkitystä ja kaikki tuntui menevän hyvin, kunnes tajusin mitä elämästäni puuttuu. Rakkaus, Läheisyys, Intohimo… Minulta puuttuu elämästäni se suurin asia.

Tähän on siis tultu. Yksin asun täällä PK-seudulla, ilman minkäänlaista läheisyyttä.
Luottamukseni ihmisiin on nollassa, työ ei maistu, ei jaksa tehdä mitään, ei jaksa siivota eikä hoitaa itseäänkään. Elämä tuntuu niin merkityksettömältä kun ei ole edes ketään kuka olisi minusta kiinnostunut sellaisena kuin olen. Minulla on hullun leima otsassa ja siitä ei pääse karkuun.

Olen miettinyt jonkin lääkityksen aloittamista, mutta jokin minussa sanoo; ”Miksi aloittaa kun eihän minulla NYT mitään pahoja oireita ole”

Haluaisin vain ihmisen, joka rakastaisi ja minä saisin rakastaa. Onko se paljon pyydetty elämältä?