En tiedä muistaako kukaan minua parin kuukauden takaa. Olin tuolloin aivan toivoton erostani, joka jätti kysymyksen yhteenpaluusta auki. ”vika ei ollut suhteessa vaan meissä yksilöinä, kun me voimme yksin paremmin, miksemme voisi myös yhdessä paremmin”. jälkeenpäin mietin, että oman parantumiseni kannalta parempi olisi ollut pysyvä niitti, se olisi sattunut enemmän, mutta se ei jätä epätietoisuutta leijumaan. olen tajunnut jo aiemmin elämässäni, että epätietoisuus on kylmää faktaa pahempaa. en syytä tästä ketään, koska päätöksemme oli yhteinen ja keskustelut käytiin molempien osallistuessa. meni 10 viikkoa, ettemme nähneet tai oikeastaan edes pitäneet yhteyttä, joka jätti minuun joka olisin halunnut pitää yhteyttä trauman. oli pelottavaa huomata että toinen pystyy siihen, vaikka hän ilmaisikin ettei se ollut helppoa hänellekkään, meillä meni molemmilla hetki kömytä takaisin jaloillemme, en tiedä olenko jaloillani vieläkään täysin, mutta sitä ei kai voi olettaakaan tietyssä ajassa tapahtuvaksi vaan kaikki tunteet on käsiteltävä jotka vastaan tulevat. Elämäni on kuitenkin jatkunut, arki pelaa, jaksan olla sosiaalinen, nukun hyvin ym. ajattelen tulevaisuudesta positiivisesti.
Olen oppinut tämän tuskaisen jakson aikana itsestäni enemmän kuin koskaan ennen. Joskushan tämän oli tultava. ei se suhde huono ollut missään nimessä, mutta kun kaksi burn outissa palloilevaa ihmistä koittaa rakentaa toimivaa arkea, se ei toimi. en myöskään enää syytä itseäni niin paljon kuin aluksi. tajuan syyn ja seurauksen ja että tähän tarvittiin kaksi. rakkauden katoamisesta ei koskaan puhuttu, ei ole puhuttu vieläkään.
Olemme nyt nähneet pari kertaa ”tauon” jälkeen, ensimmäinen kerta toi molempien huulille pari päivää kestävän hymyn, tuli hyvä mieli. tajuta että ei peruselämää kummempaa kummallekkaan kuulu. meillä on ekaa kertaa pitkään aikaan (laskien mukaan seurustelun ajan) hauskaa yhdessä. Onko mahdollista että etäisyys on todella korjannut välejämme? vai antanut vain uutta perspektiiviä niitä tarkastella.
minä olisin valmis ja halukas koittamaan uudestaan, olenko liian hätäinen, kun odotan sitä jo parin tapaamisen jälkeen? Toinen on ilmaissut kiinnostuksensa tavata uudelleen. molemmilla on ollut kivaa. Tajuan kai järjellä että ero pidempiaikaisesta suhteesta ja erilleen muutto on iso radikaali ratkaisu ja vaikka jätimmekin portin auki, se ei kai silti ihan kerrassa parissa jatku ennallaan?
olen kovin kärsimätön ja haluaisin jo puhua suhteen romanttisesta puolesta, onko sitä enää toiselta puolelta vai kuoliko se? mutta nämä ovat jotenkin niin arkoja juttuja vielä itsellenikin etten koe järkeväksi keskustelua aloittaa. Olen jotenkin kokoajan odottavalla kannalla, mikä on minulle itselleni raskasta ja olenkin tästä koittanut luopua ja antaa ajan tuoda minulle vastauksen.
tapaamisemme eivät ole olleet 100% kaverillisia, mikä varmaan onkin täysin mahdotonta, en tarkoita että läheiyyttä olisi ollut, mutta puhumme toisillemme edelleen hyvin paljon kuten ennenkin, vitsit ym, joita ei ehkä kaverille laukoisi.
Mies tietää minun kantani asiaan, että haluan jatkaa, en ole jättänyt sitä epäselväksi.
Tuntuu että leijun jossa epätietoisuudessa, en tiedä mitä tästä tulee, pelkään elätteleväni toivetta turhaan ja sitten tulee jälleen mahalasku ja lujaa. Miten saisin itseni rauhoitettua, koska mielummin sitä omaa vertaan nieleskelee, kuin toisen haavaa vuodattaa, kun tilanne on näin tuore, pelkään hänen säikähtävän jos liian nopeasti heitän näitä elämän suuria kysymyksiä pöytään.