Hei!
Voin itse tällä hetkellä ajoittain todella huonosti jatkuvasti päällä olevan ahdistuksen takia joka johtuu siitä etten itse ehdi käsitellä omia ongelmiani. Muutimme eilen poikaystäväni kanssa ensimmäiseen "oikeaan" yhteiseen asuntoon, aikaisemmin olemme asuneet yhdessä mutta lähinnä kavereilla taloudellisten ongelmien takia joten se ei ole tuntunut niin vakavalta. Luin viestiäsi ikään kuin toisen osapuolen näkökulmasta, koska olen itse se joka ei välillä jaksaisi yrittää.
Koen vain yksinkertaisesti liian raskaana olla samaan aikaan parisuhteessa ja yrittää parantua itse. Parisuhteessa olo kuitenkin aina vaatii läsnäoloa, vaikka olisikin hyvä suhde, ja ne riidat jotka kuuluvat minunkin mielestäni normaaliin yhdessäoloon kuitenkin vievät energiaa kaikelta muulta. Pelkään että jos jatkan parisuhteessa ja päätän silti keskittyä täysin omaan paranemiseeni niin kohta olemme poikaystäväni kanssa vain kämppiksiä jotka vaan "hengailevat" samassa tilassa ilman aitoa yhteyttä.
Nyt me kuitenkin asumme yhdessä eikä minulla ole muuta paikkaa mihin mennä. Ei ole yhtään rahaa hoitoihin, kävin jo sen KELAn korvaaman kolmen vuoden psykoterapian, enkä halua enää syödä lääkkeitä.
Mielestäni teidän suhteellenne voi olla jopa hyväksi päättää olla erillään kunnes molemmat kokevat että masennus hellittää sen verran että pystyy ikäänkuin antamaan itsensä toiselle, eikä vaan sitä sairautta. Ehkä voisit puhua tai kirjoittaa poikaystävällesi jotain siitä ettei päätöstä lopullisesta erosta tarvitse tehdä nyt, vaan sopia antavansa tilaa tai pitää taukoa ja miettiä jatkoa sitten kun on voimia.
Itse rakastan myös poikaystävääni tosi paljon, kuten myös te tunnutte rakastavan toisianne, mutta kaikista ihaninta olisi olla yhdessä niin ettei kumpikaan tarvitse toista hoitajaksi, vaan ihan vain haluaa viettää aikaa yhdessä koska toinen on niin erityinen ihminen.
Koen että oma tilani nyt vaikeuttaa tätä suunnattomasti ja se herättää todella ristiriitaisia tunteita. Olen vihainen, ravoissani masennukselle ja ahdistukselleni että tulevat meidän väliin. Tunnen syyllisyyttä siitä etten ole tarpeeksi vahva ajamaan niitä pois kun kaikenhan pitäisi olla niin hyvin. Poikaystäväni mielestä kaikki on ihan hyvin ja ei minua mikään vaivaa, en vain osaa päästää irti menneistä. Hän haluaisi auttaa mutta alkaa turhautua kun samat asiat nousevat pintaan uudestaan ja uudestaan, ei ymmärrä että miksei se riittänyt kun viime kerralla puhuttiin. Hän ei tarkoita pahaa mutta tunnen myös välillä vihaa häntä kohtaan, myös siksi että olen niin riippuvainen hänestä.
Jos saisin etäisyyttä kaikista näistä päivittäisistä tunteista ehtisin ehkä miettiä vähän myös miksi voin niin huonosti enkä pysty päästämään irti vanhoista tapahtumista ja tunteista. En kokisi niin paljon paineita siitä että meidänhän pitäisi olla onnellinen pari.
Ehkä poikaystäväsi yrittää myös suojata suhdettanne negatiivisilta assosiaatioilta, ettei siitä jäisi päällimmäiseksi huonoja muistoja tai ettei mahdollisesti palatessanne yhteen se olisi masennuksen "tahraama".
Uskon että se ettet enää yritä puhua häntä ympäri on hyväksi myös hänelle, ehkä silloin on helpompi herätä siihen mikä todella on tärkeää. Masennus on niin kamalan itsekeskeinen sairaus. On uskomattoman ihanaa että jaksat edelleen tukea häntä, vaikka etäältä. Varo kuitenkin ettei se muutu pelkäksi hoitosuhteeksi. Toivottavasti hän saa pian kunnon apua niin voit keskittyä olemaan "pelkkä" tyttöystävä, vaikkakin tauolla. Toivottavasti kaikki kääntyy hyvin. 🙂🌻

Voisko tuohon teidän tilanteeseen ottaa erilaisen asenteen? Te kuitenkin rakastatte toisianne ja sehän yksistään on jo semmoinen asia, josta kannattaa pitää kiinni. Noita elämänsä rakkauksia ei kuitenkaan ihan joka päivä kävele vastaan..

Silloinko mielessä kuohuu ja myllertää, on ihan ymmärrettävää ettei jaksa hoitaa parisuhdetta. Riitoja tulee helposti ja tuntuu, ettei ole mitään järkeä jatkaa.. Mutta kuitenkin, jos suhteessa on sitä rakkautta ja niinkuin kerroit, että suhde on ollut hieno, niin siitä kannattaa pitää kiinni 🙂👍

Jokaisessa parisuhteessa tulee niitä parempia ja huonompiä aikoja, mutta ei se tarkoita että heti pitäisi erota, jos on vaikeaa. Mielensairaudetkin ovat hoidettavia sairauksia, joten miksi pitäisi luopua muusta elämästä, jos sairaus iskee päälle.

Sinun pitää nyt ajatella, että tämä on teidän suhteen vastamäki, mutta te selviätte siitä yhdessä ☺️❤️☺️ Nyt miehellä on vaikeaa, niin sinun pitää silloin keskittää voimasi hänen tukemiseen ja jättää parisuhde hetkeksi taka-alalle ja kun taas sinulla tulee vaikeita aikoja, miehen kuuluu silloin olla tukijan roolissa.

Minullakin on masentunut mies, mutta rintarinnan tätä masennusta nyt selätetään pienin askelin 🙂👍

Huh! Ompa ihana löytää keskustelu, jossa on samantapaisia ongelmia kun minulla.

Tapasin viime syksynä aivan ihanan pojan jonka kanssa aloin seurustella. Suhteemme on ollut kaikkea mitä olen toivonutkin ja olen ollut hyvin onnellinen. Poikaystävälläni on kumminkin muutaman vuoden takaisen tyttöystävän vuoksi ja monen muun asian takia jäänyt selvittelemättä joitakin asioita itsensä kanssa. Ja se on vaikuttanut meidän suhteeseen hyvin paljon.

Pari päivää sitten kun menin hänen luokseen yöksi ja keskustelimme yhdessä, hän kertoi että on tullut siihen päätökseen että meidän olisi parempi erota. Poikaystäväni sanoi ettei voi saada omia ongelmiaan selvitettyä, jos joutuu samalla suhteessa miettimään toista. Hän on hakenut ammattiapua ja ensimmäinen aika on ensiviikon tiistaina. Minä kumminkin en olisi halunnut eroa, koska olisin halunnut yrittää selvitä tästä yhdessä. Ja mennä yhdessä myös ammattiauttajalle. Huomasin kumminkin että poikaystäväni on jo asian päättänyt mielessään, enkä saanut hänen päätään kääntymään. Ero oli molemmille hyvin hankala.. Kumpikaan ei olisi halunnut erota, mutta toisen parhaaksi oli pakko. Hän kumminkin sanoi haluavansa säilyttää ystävyyden. Ja lupasimme tukea toisiamme tässä tilanteessa.

Sisimmässäni kumminkin toivon, että tämän kesän aikana palaisimme yhteen vielä joku päivä. Kunhan poikaystäväni on saanut käsiteltyä asioita. Pelkään kumminkin että jos pidämme liikaa yhteyttä hän ei saa rauhassa ajatella asioita, eikä huomaa kuinka ihana suhde meillä on ollut. Mutta myös pelkään sitä että jos emme pidä lainkaan yhteyttä hän unohtaa minut ja löytää toisen. Pelkään että hän palaa sen edellisen tyttöystävänsä kanssa yhteen koska he ovat pitäneet paljon yhteyttä meidän suhteemmekin aikana.

En yhtään tiedä miten tässä tilanteessa pitää toimia. Toivon niin paljon meidän yhteenpaluuta koska mielestäni olimme onnellisia. Hyvin onnellisia. Ja hän puhui välillä meidän yhteisestä tulevaisuudestakin. Yhden kerran minulla kävi mielessäni että eikö hän ole valmis vakavaan parisuhteeseen. Mutta en tiedä.. Olisiko parempi nyt vain antaa hänelle tilaa ja se oma rauha selvitellä asiat, ja ottaa yhteyttä vaikka muutaman viikon päästä?

Kun puhuimme siitä että hän haluaa säilyttää meidän ihanan ystävyyden, epäilen etten minä kykene olemaan pelkkä ystävä koska minulla on niin suuret tunteet häntä kohtaan. Ja pelkään sitä, että jos meidän ystävyytemme säilyy vahvana hän ei haluaisi pilata sitä enää uudestaan yhteenpalaamisella.

Olen yrittänyt puhua poikaystävälleni näistä.. Mutta tuntuu etten saa häntä ymmärtämään. Keinoni alkavat loppua..

Ihanaa huomata, että tänne on viimein tullut vastauksia. Tilanne on nykyään muuttunut hyvin paljo, elämästä on tullut rauhallisempaa ja tasaisempaa, kumppanini asuu yhteusessä asunnossamme (vaikkei tosin virallisesti, sillä hän tuntee olonsa turvattomaksi ja pelkää, ettei tämä onnistukaan). Minä olen selvinnyt masennuskauden uhasta ajat sitten ja päässyt myös kumppanini asunnolle. Asiat muuttuivat aika radikaalisti juuri vapun jälkeen, kun kumppanini otti akuuttilääkkeiden kanssa (vahingossa? tahallaan?) liian pian alkoholia ja joi myös todella paljon. Emme olleet liikkeellä yhdessä, mutta lopulta kävin hakemassa (tai oikeastaan käskin hänen tulla) luokseni. Sen jälkeen hänen oli helpompi tulla myös uudestaan.

aurea kirjoitti 9.6.2011 17:40

Mielestäni teidän suhteellenne voi olla jopa hyväksi päättää olla erillään kunnes molemmat kokevat että masennus hellittää sen verran että pystyy ikäänkuin antamaan itsensä toiselle, eikä vaan sitä sairautta. Ehkä voisit puhua tai kirjoittaa poikaystävällesi jotain siitä ettei päätöstä lopullisesta erosta tarvitse tehdä nyt, vaan sopia antavansa tilaa tai pitää taukoa ja miettiä jatkoa sitten kun on voimia.

Poikaystäväni mielestä kaikki on ihan hyvin ja ei minua mikään vaivaa, en vain osaa päästää irti menneistä. Hän haluaisi auttaa mutta alkaa turhautua kun samat asiat nousevat pintaan uudestaan ja uudestaan, ei ymmärrä että miksei se riittänyt kun viime kerralla puhuttiin. Hän ei tarkoita pahaa mutta tunnen myös välillä vihaa häntä kohtaan, myös siksi että olen niin riippuvainen hänestä.

Meille erillän olo ei tehnyt missään vaiheessa hyvää, sillä se vain pahensi molempien oloa ja luo turvattomuutta molemmille. Monessa muussa tapauksessa se varmasti voisi tehdäkin hyvää. Ymmärrän silti, että sinun tilanteesi on vaikea, sillä voin vain poikaystäväni kivun nähneenä kuvitella, miltä tuntuu, kun läheinen ei kykene ymmärtämään. Minulle se on ollut aina helppoa, mutta ymmärrän, ettei se kaikille ole. Oletko sinä miettinyt, että voisitte yhdessä mennä puhumaan jollekin ammattiauttajalle, jos hän osaisi selittää poikaystävällesi tilanteen? Itselleni ainakin on ollut paljon apua siitä, että olen lukenut netistä oirekuvauksia (sivustoilta, joita psykologiaa opiskeleva kumppanini on pitänyt luotettavana). Se on auttanut minua ymmärtämään poikaystäväni toimia. Tänäänkin. Ja ymmärrän, että sinusta on hankalaa asua hänen kanssaan. Mekin pystymme pitämään tätä tilannetta yllä vain sillä, että minä otin opintolainaa ja poikaystäväni käyttää kesätyöstä saamansa palkkarahat vuokraan. Ja me sentään oleskelemme samassa asunnossa, toinen on paikka, jossa käymme vain saunapäivinä ja välillä viikonloppuisin katsastamassa postit. Niin, ja minä käyn siellä siivoamassa pölyjä silloin tällöin.

Olemme kokeneet aika paljon tässä ajassa, kokeilleet sitä parisuhdeterapiaa (ei sopinut meille, sillä me kyllä puhumme ongelmistamme ja tunteistamme, joten palaaminen vanhoihin ja kipeisiin, mutta selvitettyihin asioihin ei tehnyt kummallekaan hyvää), kumppanillani oli itsetuhoinen kausi, jolloin hän saattoi tarttua lääkepurkkiin jo siitä, että korotin ääntäni tilanteessa, jossa olin turhautunut toimeentulohakemuksen tekemiseen, enkä ollut poikaystävälleni vihainen. Onneksi sekin loppui siihen, että yksinkertaisesti otin kaikki lääkkeet pois ja jätin vain muutaman aamu- ja iltalääkkeen esille. Meidän piti myös muuttaa yhteen tässä kuussa, mutta asia peruuntui, kun sain tietää tuosta turvattomuudesta. Olen kuitenkin onnellinen siitä, että me sentään oleskelemme saman katon alla.

Nonnaa, toivon todella, että poikaystäväsi saisi asioita selvitettyä. Miten teidän tilanteenne on nyt edennyt? Oletteko olleet yhteydessä?

Elämä on ollut meillä helpompaa, vaikka välillä tulee pahempia kausia. Kuten eilen, siksi täällä taas olenkin. Kinastelimme tyhmästä asiasta, josta en todellakaan halunnut alkaa riidellä, mutta koska kumppanini oli voinut pari päivää normaalia huonommin (minulle tosin aiempina päivinä sanonut sen johtuvan väsymyksestä, töissä päiväkodissa), joten samalla hetkellä kun turhautuneena, en missään nimessä vihaisena, korotin ääntäni, kumppanin ilmoitti pakkaavansa tavaransa. Kyllä hän rauhoittui, hetkeksi, mutta alkoi puhua pian siitä, miten minun on liian rankaa olla hänen kanssaan enkä pysty olemaan onnellinen. Mikä ei tietenkään ole totta, ja hän tietää sen. Oli juuri aiemmin päivällä kertonut tekstiviestillä, kuinka onnellinen olen hänestä.

Puhuimme juuri eilen siitä, ettei minusta tunnu sille, että hän vaatisi minulta mitään. Vaikka hän ei uskalla muuttaa kanssani yhteen, hän asuu kanssani saman katon alla. Minun on yritettävä olla rauhallisempi ja pitkäpinnaisempi, mutta ei sekään tunnun kauhealta vaatimukselta, vaikka se onkin vaikeaa. Minusta se tekee vain hyvää oppia rauhoittumaan. En koe mitään asioita raskaina tai mahdottomina niin kauan, kun hän on rinnallani eikä jatkuvia riitoja ja hänen "sekoamisiaan" (itsensä lyömistä, raapimista, huutamista, minun haukkumista) ole enää montaa kertaa viikossa. Huonot jaksot ymmärtää, ja ne kuuluvat elämään.

Anteeksi, että tekstini hieman hyppii. Tuo "lähden ja pakkaan tavarani" on asia, joka ei minua pelota, mutta olen ennenkin kokenut jaksoja, joina hän sanoo, ettei minun ole hyvä hänen kanssaan ja ne ovat pahimpia. Vaikka illalla hän pyysikin anteeksi kaikkia tyhmiä asioita joita sanoi, niin vanhat pelkoni heräsivät ja kunnolla. Minä pelkään, että hän lähtee. Yritän sanoa itselleni, että tämä on taas pahempi jakso, joka menee ohi ja johon varmasti vaikuttaa kuukauden tauko hoitokäynneissä (YTHS, jossa psykiatri + psykologitapaamiset ovat, oli heinäkuu kiinni).

Itse alan vasta nyt heräämään siihen todellisuuteen, mitä tunne-elämän häiriöt todella ovat. En missään nimessä pelkää tai haluaisi lähteä, mutta kaipaisin kai apua siihen, miten toimia tilanteissa, joissa tulinen luonne pitäisi saada piiloon ja pystyä vain olemaan rauhassa ja turvallisesti toisen tukena. Kuten eilen.

Hei teille!
Ystäväni on tulossa käymään luonanai tämän päivän lapsensa kanssa pian, siksi nyt vain lyhyesti jotain tuosta yhteen muuttamisesta tai yhdessä asumisesta.
Vie aikaa oppia elämään toisen kanssa.
Vie aikaa tottua suhtautumaan yhdessä elämiseen, kun tietää itsessään olevan elelementtejä joiden hyväksymisessä olettaa toiselle olevan liian suuria vaikeuksia.
Jotenkin luettuani teidän viestit, koen tai tulee se vaikutelma, että näillä kumppaneillanne on käynnissä iso operaatio - itsen hyväksyminen sellaisena kuin on. Sairaus joka antaa vakaviakin haasteita välillä, on vaikea kantaa. Se on kuin taistelua itseään vastaan niin kauan kun on itsensä täysin hyväksynyt. Se voi olla myös taistelua valtavaa rakkautta vastaan, kun tietää että täytyy kuin sulautua toisen elämään, sitä haluaa mutta sitä vastusta kun siihen voi liittyä pelon tai huolien aiheita, ja joiltain osin voi kokea epävarmuutta.

Kiitos kommentista erakoksiko. Se oli itse asiassa yllättävän valaiseva. Elämään olemme kyllä tottuneet toistemme kanssa, lähes vuoden olemme asuneet yhdessä (pois lukien ne muutamat pahimmat kuukadet vuoden alusta) ja sitäkin ennen poikaystäväni asui lähes puoli vuotta kahden kodin, eli minun asunnon ja oman perheensä, välillä. Mutta sanoit, että ongelma on ehkä itsensä hyväksymisessä, mikä kuulostaa erittäin järkeenkäyvältä. Ehkä liiankin itsestään selvältä, mikä saa miettimään, miksen itse sitä ole tullut ajatelleeksi. 🙂 Siitä seuraa varmasti se, että vaikka elämä yhdessä onkin ollut aina yksinkertaista ja helppoa (siis arjen osalta), niin nyt kumppanini joutuu sopeutumaan sairautensa kanssa uudenlaiseen elämään. On varmasti ihan erilaista olla masentunut ja jonkin verran ahdistunut (suhteemme alkuaikoina) tai todella ahdistunut (ennen poismuuttoa) kuin todella alkaa ymmärtämään, mistä kaikki johtuu ja mitä sairaudesta todella seuraa.

Puhuimme jonkin aikaa sitten kumppanini äkkipikaisuudesta, tai paremminkin siitä, miten tunne-elämän häiriöihin liittyy äkkipikaisuutta. Keskustelu oli kumppanillekin valaiseva, kun hän sai taas vähän selitystä toimiinsa. Minullekin se oli paljon. On helpompaa toimia oikein ja varautua toisen rekatioihin, kun tietää syitä siihen. Tai tietää, milla tavalla ne kuuluvat taudinkuvaan.

Yllätyin muuten muutama päivä sitten, miten merkittävä yhden vakuutusmaksun maksaminen voi olla. Olen olettanut maksavani asunnon vakuutuksen yksin, koska kumppanini ei kuitenkaan ole vielä virallisesti muuttamassa tänne. Yllätyksekseni hän kuitenkin tahtoo maksaa puolet laskusta, koska tämä on hänenkin kotinsa. Olen aina tiennyt, että tämä on ollut hänelle koti niinäkin kuukausina, joina hän oli poissa, mutta minusta on silti yllättävää, että hän todella usklataa luottaa muuttavansa tänne takaisin ja irtisanovansa lähes tyhjänä olevan asuntonsa - ei ehkä ihan heti, mutta ainakin lähitulevaisuudessa.

Hei,

oma pääni on tällä hetkellä niin sekaisin, että selasin nopeasti silmäillen rivin sieltä, toisen täältä tässä ketjussa... : ) Mulla on vähän samanlainen tilanne päällä, paitsi että täysin erilainen. Olen yrittänyt etsiä foorumia masentuneiden läheisille, tämä osui lähimmäs. Sori siis purkautuminen, nyt on vaan pakko päästää jotain ulos.

Olemme olleet yhdessä noin 2 vuotta, josta vajaan vuoden asuneet saman katon alla. Tyttöystäväni on ollut masentunut koko suhteemme ajan. Kun aloimme seurustella, hänellä oli takanaan pitkä ja vaikea suhde, johon mahtui niin eroja, yhteenpalaamisia kuin henkistä väkivaltaa. Tuon suhteen loputtua hän oli ollut sinkkuna noin vuoden, ja tuon vuoden aikana hänen sisarensa yritti itsemurhaa kahdesti. Sisaren masennus siirtyi siis tavallaan tyttöystävääni, sisko on nykyään jo terve. Suhteemme alussa en tiennyt tästä kaikesta mitään, enkä ymmärtänyt hänen olevan masentunut (ei hän itsekään tainnut ymmärtää). Puolen vuoden yhdessäolon jälkeen hän haki ammattiapua ja tuli samalla "kaapista" masennuksensa kanssa minullekin. Hän sai lääkkeet ja aloitti terapian. Minä yritin parhaani mukaan olla tukena ja turvana.

Tunsin jo tuolloin oloni toisinaan hyvin ahdistuneeksi ja avuttomaksi. Yritin paikata hänen rikkinäistä sydäntään rakkaudella, olla niin hyvä kumppani kuin vain mahdollista. Masennus ei kuitenkaan liittynyt minuun mitenkään, ja hän kertoikin minulle usein rakastavansa minua, mutta elämä tuntui vaan liian raskaalta hänelle. Hän kertoi minulle itsetuhoisista ajatuksistaan ja minä pelkäsin hänen puolestaan. En vieläkään suostunut uskomaan, etten voisi itse korjata tilannetta, joten yritin entistä kovemmin saada nostettua hänet takaisin pinnalle.

Elämämme jatkui melko normaalina, muutimme yhteen ja tyttöystäväni masennus pilkahteli esiin vain silloin tällöin. Kävin hänen kanssaan terapiasessiossa (totta puhuen yksi elämäni kamalimmista kokemuksista), kyselin usein kuinka hän voi, hoidin arkisia askareita hänen huonoina päivinään ja jatkoin muuten entiseen malliin.

Tällä hetkellä tilanne on se, että arkielämämme sujuu melko hyvin. Masennus ei ole enää niin kouriintuntuvan läsnä kuin aiemmin, mutta varsinkin viime viikkoina tyttöystäväni on ollut huonolla tuulella. Olen itse sellainen luonne, että toisten ihmisten mielialat tarttuvat minuun helposti. Pari päivää sitten sain jonkin sortin hermoromahduksen ja itkin kaikki tunteeni hänelle. En enää itsekään muista mitä kaikkea tulin sanoneeksi (tai oikeastaan ulvoneeksi) mutta pääpointti taisi olla se, että olen väsynyt. Minusta tuntuu, että olen itsekin masentunut. Muut osa-alueet elämässäni ovat kunnossa, eikä minulla ole kai mitään tavallisia masennuksen oireita, mutta kun mietin suhdettamme, tuntuu joskus siltä että olemme umpikujassa. Rakastan häntä, ja hän rakastaa minua, mutta en tiedä kauanko jaksan olla tukipylväänä.

Yleisen alakuloisen vireen lisäksi mieltäni kaihertaa seksittömyys. En pidä itseäni ihmisenä, jolle seksi merkitsee kaikkea, mutta minulla on kuitenkin tarpeita, jotka eivät tällä hetkellä tule tyydytetyiksi. Meillä ei ole ollut seksielämää paria lyhyttä kertaa lukuunottamatta lähes vuoteen. Olen yrittänyt olla painostamatta häntä, sillä ymmärrän kyllä että kun ei haluta niin ei haluta, mutta vuosi on pitkä aika... Olemme puhuneet tästä, ja hän jopa pyysi uuden lääkereseptin, koska vanhan lääkkeen yksi sivuvaikutus oli haluttomuus. Uudessa lääkkeessä ei sitä pitäisi olla, mutta mitään muutosta ei ole tapahtunut. Joka kerta kun yritän tehdä aloitteen ja hän torjuu sen, loukkaannun hieman, ja tunnen saman tien syyllisyyttä loukkaantumisestani. En voi sille mitään, mutta minusta tuntuu ettei hän halua MINUA. Asiaan saattaa vaikuttaa myös se, että hän on lihonut suhteemme aikana ja häpeää kehoaan. Olen yrittänyt saada hänet tuntemaan itsenä kotoisaksi kehossaan ja tuntemaan itsenä kauniiksi (sillä hän ON kaunis), mutta mikään ei tunnu tehoavan. Hänellä on todella alhainen itsetunto. Oma itsetuntoni on myös laskenut.

Yhteenvetona, olen väsynyt. Minusta tuntuu että hartioillani on kahden ihmisen huolet, paineet ja ahdistus, tuntuu että polveni pettävät enkä jaksa enää. En halua erota, mutta en jaksa ollakaan. Rakastan häntä, mutta tuntuu ettei tästä masennuksesta ole ulospääsyä. En tiedä pitäisikö minunkin mennä lääkäriin, en tiedä olenko masentunut vai vaan, noh, väsynyt.

Kiitos että sain purkautua, se tuli tarpeeseen : )

Fasu

Kiva ja hyvä kuulla!
Onnea teille Midrelle ja kumppanisi! Toivon kaikkea hyvää jatkoonkin, teillä on hyvä yhteys keskeneänne ja se kantaa tiedän suhdetta eteenpäin. Vaalikaa sitä, pitäkää huolta ettei mikä pääsisi yhteyttä pilaamaan.
Tsemppiä!

Hei Fasu!

Luin kirjoituksesi läpi, mutten ehdi nyt vastata kunnolla. Ymmärrän silti erittäin hyvin tunteesi ja suosittelisin kai, että yrittäisit hakea itsellesikin apua. Se taitaisi olla ainoa keino jaksaa, jos todella tahdot pysyä suhteessa, sillä uskon, että masentuneen kanssa elämä rankkaa. Kumppanini ei ole ollut todella masentunut (siis vaikka hänet onkin luokiteltu vakavasti masentuneeksi, ei hän koskaan ole menettänyt toimintakykyään), mutta kuvailusi kuulostaa hyvin paljon sellaiselta, mikä tilanne oli meillä, kun itse masennuin puolisen toista vuotta sitten. En itsekään jaksa uskoa, että kumppanini olisi tässä vielä, ellen olisi taistellut ja saanut itseäni ylös ja estettyä niitä tilanteita, kun masennus on uhannut tulla uudestaan. Tiedän, että se olisi ollut hänelle liian rankkaa. Teissä kahdessa on kuitenkin se ero, että sinä olet alun perin ollut terve ihminen. Jaksat enemmän ja sinulla on paremmat mahdollisuudet taistella vastaan. Toivoisin silti kovasti, että myös tyttöystäväsi paranisi, sillä elämä jatkuvasti (vaikka kyseessä olisikin kausittaisesti) masentuneen kanssa on varmasti rankkaa.

Nyt tuntuu todella yksinäiselle. 😭 Kumppanini masennuskausi on pahentunut ja hän päätyi lopulta taas yrittämään minun jättämistä, jotta minun olisi hyvä olla, sillä hänestä hän on liian sairas olemaan kanssani. Torstaina hän sai uudistetun lähetteen avohoitoon, ja se, mitä lähetteessä on lukenut (hän ei sitä minulle tahtonut näyttää, kertoi vain jotain), musersi hänet täysin. Tuntuu inhottavalle, että ihminen, joka on taistellut niin paljon, romahtaa vain siksi, että "tunteeton" psykiatri kirjoittaa mustaa valkoiselle ja antaa sen kuvan, ettei kumppanini ole muuta kuin sairas ja sekä itselleen että ehkä jopa minulle hirviömäinen ihminen, vaikka todellisuudessa hän on uskomaton taistelija ja kaiken lisäksi todella rakastava henkilö, joka sairaudestaan huolimatta jaksaa välittää ja rakastaa minua (ja perhettään) aivan suunnattoman paljon.

Taistelin kaksi päivää, taistelin todella kovasti, ja lopulta sain hänet puhumaan minulle kivustansa ja siirtämään lähtöään, tavallaan. Nyt hän lähtee avohoitoon, lähti tänä aamuna. Hän lupasi palata kotiin, jos vain voi (jos hän ei siis tunne olevansa liian sairas), toivoi, että hän saisi apua ja olo helpottuisi. Hän on nukkunut kaksi yötä vierelläni rutistaen minua tiukasti kainalossaan ja pitänyt minua sylissään päivät, kun olen itkenyt. Samalla hän on saanut minut nauramaan ja tuntemaan oloni turvalliseksi. 😍 Toivon, että hänen olonsa paranisi hoidossa (vaikkei meistä kumpikaan vain tiedä, mitä siellä avohoidossa tapahtuu), eikä hän lähtisi pois vaan tulisi kotiin. Minä nimittäin olen onnellinen hänen kanssaan, vaikkei hänen ole helppo sitä uskoa. Tajusin esimerkiksi eilen, että vaikka olen toivonut todella monia asioita (pieniä arjen ihmeitä, kuten rauhallista iltaa kahdestaan kiireen keskellä kuin kihlausta hänen kanssaan, sillä tahdon olla koko loppuelämäni tämän ihmisen kanssa), en koskaan ole toivonut, että hän olisi jo terve. Totta kai toivon, että hänen olisi parempi olla, sillä on murskaavaa nähdä toisen kipu kun ei voi auttaa muuta kuin olemalla toisen vierellä. Mutta en ole kokenut elämää raskaaksi hänen kanssaan. Huonoja päiviä on toki aina, mutta niitä on kaikissa suhteissa eivätkä pari kertaa kuussa olevat kipeät hetket jää varjostamaan muita päiviä.

Kaipaan häntä niin kovasti viereeni. Kolmessa kuukaudessa on tottunut nopeasti taas jakamaan arjen toisen kanssa. Ja se on tuntunut arvokkaammalta kuin silloin, kun vuosi sitten muutimme yhteen. Kuinkahan kauan hän on poissa? Viikkoja, jopa kuukausia? Toivottavasti saan olla häneen yhteydessä. Alkuun hän tarvitsee aikaa rauhoittua ja lopusta en sitten tiedäkään. Haluaisin laittaa hänelle edes yhden viestin päivässä, sillä en todellakaan voi vain kadota hänen elämästään. Ongelmalliseksi asian vain tekee se, että vaikka kumppanini tahtoisi olla minuun yhteydessä, hän järjettömyydessään pelkää, ettei yhtenä päivänä viestiä enää tulisikaan. En siis tiedä, pitäisikö minun vai ei: tiedän ehdottomasti, että viestieni tulo ei lopu, mutta entä jos ne eivät olekaan hänelle hyväksi?

En halu jättää häntä yksinkään vaan pitää huolen, että hän tietää, että rakas ihminen on lähellä. Minusta ratkaisu minun poistyöntämisestäkään ei nimittäin tunnu kovin järkevältä tavalta käsitellä asioita. Hän saa kuitenkin aika paljon tilaa, jos normaalisti asuisimme yhdessä. Onneksi sentään tapaan hänet perjantaina, hänen syntymäpäivänään.

Olisi helpompaa, jos tietäisin hänen palaavan. Järkeni sanoo, että meidän suhde on niin vahva, ettei hän katoa. Järkeni sanoo, ettei ihminen, joka jätti tänne tavaroitaan (vaatteita, cd:t, astioita, kahvikeittimen, pyyhkeitä...) ole lähdössä, mutta sydämessäni pelkään, että hän pelästyy, perääntyy ja katoaa. Sillä jos hän on osastolla, ilman omaa tietokonetta, kännykkä normaalisti kai suljettuna, niin millä minä hänet vakuutan onnestani jos hän pelästyy? Ennen olen soittanut kunnes hän vastaa tai mennyt hänen asunnolleen (ja yhdessä asuessa tietenkin ollut heti vierellä), mutta nyt en voisi tehdä mitään. Tämä on vain niin vaikeaa, kun tilanteet tulevat niin yllättäen, eikä ole ketään, joka kertoisi, mitä tehdä. ”Normaalit” ongelmat (eli esim. riehumisen, itsensä raapimisen, huutamisen, apaattisuuden, minun jättämisen) opin käsittelemään ja toimimaan niiden mukaan, mutta tällaiselle ei ole mitään vastaavia asioita, joita voisin soveltaa. On vaikeaa toimia, kun ei ole vierellä näkemässä toisen reaktioita.

Kaipaan häntä niin paljon lähelleni, vaikka olenkin onnellinen tästä tilanteesta, mikäli siitä on hänelle apua.

Pieni lisäys: ensinnäkin unohdin vastat kokonaan sinulle Fasu.

Me olemme kokeilleet sitä päiväkirjaa, ja vaikkemme ehtineet pitkälle, on se tuntunut mukavalle. Nyt kirja lähti poikaystävän mukaan ja voin vain toivoa, että hän kirjoittaa.

Mitä sinuun tulee, niin niistä asioista, joihin en vastannut. Ensinnäkin, olen itse ollut pariterapiassa kumppanini kanssa, ja se oli elämäni kamalin kokemus. Poikaystävä ei oikein osaa puhua miettimättä ensin asioita rauhassa, joten vaikka minä yritin antaa hänelle tilaa puhua, eivät miespsykiatrit jaksaneet odottaa. Hän kuvaili tästä syystä esimerkiksi yhdessäoloamme "kirjojen lukemiseksi" koska tuo asia tuli ensimmäisenä mieleen eikä hän muuta ehtinyt sanoa. Vaikeista asioista oli siis mahdotonta puhua, sillä jotta poikaystäväni näkökanta olisi tullut ilmi, olisi minun pitänyt puhua hänen puolestaan, tai ainakin autta alkuun sen perusteella, mitä olimme aiemmin jutelleet yhdessä. Ja sitä olisi varmasti pidetty manipulointina. Lisäksi me jouduimme avaamaan uudestaan sellaiset haavat, jotka olivat jo arpeutuneet, mutta eivät vielä täysin parantuneet. Juduimme siis uudelleen puhumaan vaikeista asioista, jotka olimme keskenämme selvittäneet, mutta jotka silti sattuivat ja joita ei siksi haluttanut muistella. Toki oli hyviäkin asioita, esimerkiksi selvisi, kuinka paljon kumppanini pelkäsi edelleen viiltelyäni. Tosin torstaina sain tietää, ettei hän vain pelkää vaan kokee muistot todella ahdistavina, vaikka viiltelyni onkin jo ohi, pysyvästi.

Haluttomuus on myös asia, joka varmasti ahdistaa. Itse koin haluttomuutta viime syksynä, ja se meni ohi vasta masennuksen kadottua. Haluttomuus liittyy siis hyvin todennäköisesti masennukseen, ei lääkkeisiin tai siihen, ettei tyttöystäväsi haluaisi sinua. Itsestäni ainakin tuntui, etten vain jaksa antaa toiselle mitään enkä voi aina vain ottaa sitä mitä tahdon, eli hyväilyä ja läheisyyttä, mutta ei muuta. Meillä kuitenkin seksiä oli vähintään kerran kuukaudessa.

Kaiken kaikkiaan, minusta parisuhteessa ei kuulu olla kenenkään tukipilari jatkuvasti (huonot kaudet ovat eri asia), jos itse ei tunnun saavan tarpeeksi, kuten aurea aiemmin kirjoitti. Itse kuitenkin olen suhteessa, jossa saan kaikelle välittämiselle ja huolenpidolle vastinetta, suhteessa, jossa minusta ei tunnu rankalle. Toisaalta olen todella onnellinen, ettei kumppanini lähtenyt minnekään, vaikka hänellä oli minun masentuessa todella rankkaa. Olen niin onnellinen, että hän jaksoi olla vierelläni, kunnes elämänilo ja -voima palasivat.

Unohdin yhden kappaleen myös tekstistä, missä kerron, kuinka hyvä minun oikeasti on kumppanini kanssa olla:

Vaikka emme voi riidellä normaalisti, koska huutaminen saa hänet paniikkiin (ja minähän korotan ääntäni turhautuneena, enkä yleensä edes ehdi tajuta tekeväni niin), vaikka on päiviä, jolloin hän ei jaksaisi mitään, vaikka joudun pelkäämään hänen lähtevän, en silti tunne olevani onneton hänen kanssaan. Hän on kuitenkin aina tukenani kun häntä tarvitsen, tehnyt monena päivänä minun oloni mukavaksi, kun olen sairastanut ja ollut allapäin, vaikka häneen itseensä on sattunut tosi paljon. Lisäksi minut tekee valtavan onnelliseksi se, kun saan aamulla herätä hänen vierestään hymyillen ja illalla nukahtaa turvalliseen syliin. Minut tekee onnelliseksi myös se, kun hän katsoo minua rakastuneena tai kun hän halaa minua tiukasti. Minut tekee ylipäätään onnelliseksi arki hänen kanssaan, se, että minulla on aina paras ystävä vierelläni. En minä koe itseäni onnettomaksi hänen kanssaan, en koe olevani suhteessa sairaan ihmisen kanssa (paitsi silloin, kun joudun pelkäämään hänen pahaa oloa, koska silloin hän saattaa yrittää lähteä luotani). Ehkä hän tuntuu enemmän haastavalta persoonalta. Ja olen joka päivä yrittänyt kertoa hänelle, kuinka onnellinen olen.

Sain tänään sähköpostia, joka oli melko positiivinen, vaikka hyvin lyhyt. (Ja vaikka hän onkin edelleen hyvin peloissaan kaikesta uudesta ja oudosta). Olin kuulemma omalla sähköpostiviestilläni piristänyt hänen päiväänsä todella paljon. Vielä mitään hoitoja ei ole aloitettu, mutta huomenna on kuulemma tarkoitus aloittaa hoitosuunnitelma. Vaikka se kuulostaakin pelottavalle, sillä mietin, kuinka pitkään hän mahtaa olla sitten poissa, niin samaa aikaa se on valtavan lohduttava ja positiivinen, sillä se kuulostaa siltä, että hän todella saa apua. Nythän hoito on ollut noin kolme kertaa kuussa psykologi/psykiatri käyntejä, joissa toisessa katsotaan lääkkeitä ja toisessa leikitään, että jotakin tapahtuu, vaikka psykologi odottaa koko ajan kumppanini siirtymistä terapeutille.

Toivon niin kovasti, että asiat pysyvät hyvänä eikä hän saa taas ajatusta yrittää jättää minua. En niinkään ole ahdistunut siitä, että hän on poissa, vaikka ikävä on kova, vaan juuri siitä, että pelkään hänen lähtevän. Haluan hänet takaisin kotiin.

Hän jätti minut. Siitä on puolitoista viikkoa, kaksi viikkoa siitä, kun hän lopetti yhteydenpitämisen, koska ilmeiseti alkoi harkita eroa. Viimeisessä sähköpostissaan hän kertoi, miten paljon kaipaa minua ja miten kovasti toivoo, että kaikki asiat järjestyvät. Hän jopa tekstiviestitteli kanssani ssinä iltana, kun laittoi sähköpostia, mikä todella oli edistystä. Seuraavana aamuna sain ensimmäistä kertaa vastauksen aamuviestiini, jossa toivotin hänelle jaksamista.

Sitten ei mitään kolmeen päivään, kunnes laitoin hänen syntymäpäivänsä iltapäivällä hänelle vahingossa toiselle tarkoitetun viestin, jossa sanoin, että hän on varmasti jättämässä minut ja etten enää jaksa taistella, jos hänen ei ole hyvä kanssani. En tietenkään ajatellut niin, mutta se oli huono hetki. Sain heti vastauksen. Tuo asuntoni avaimet, tämä on ohi. Valitan. Sain tavata häntä kymmenen minuuttia samalla, kun joku mies vahti, että hän varmasti jättää minut. Kun rakkaani alkoi selvästi epäröidä, hänet käskettiin pois. Mies, joka oli vahtimassa, työnsi hänet pois toiseen huoneeseen, kun rakkaani jäi katsomaan perääni. Tapaamisen aikana hän ei puhunut omana itsenään.

Hän sanoi, etteivät asiat voi onnistua, että kaikki saattaisi kuitenkin romahtaa taas. Ettei hän pääse yli tietyistä asioista, kuten viiltelystäni (jota ei ole ollut edes sortumisena enää puoleen vuoteen eikä ole nytkään, vaikka minuun sattuu ihan helvetisti) riidoista (joita on koko ajan vähemmän, koska tiedän, ettei hän pystyisi käsittelemään edes normaalia kiistaa, joten emme olleet ennen hänen lähtöään edeltävää viikkoa riidelleet kolmeen viikkoon. Ja sekin rita oli sellainen, että minulla oli syytä hermostua hänelle, mutta riitaa en halunnut. Korotin vahingossa ääntäni, joten hän sekosi ja sai aikaan riidan). Kun yritin kysyä, onko hänen parempi ilman minua, hän ei voinut sanoa, että olisi. Kun hän alkoi liikaa puhua siitä, että ei tahtoisi vieläkään muuta kuin olla kanssani tai että hän tietää, että kaikki voisi olla kuin unelmaa, miehen katse hiljensi hänet nopeasti. Hän ei edes saanut koskea minuun! Rakkaani jopa katsoi kysyen tätä miestä, kun kysyin, mitä teen hänen syntymäpäiväkortilleen ja tulostamalleni listalle 80 asiasta, joiden takia häntä rakastan. Tosin, kun kysyin, haluaako hän eroon muista rakakudenosoituksista, joita olen hänelle tehnyt, oli vastaus tiukka ei.

Menin illalla uudestaan tapaamaan häntä, koska kävin ensin hänen asunnollaan hakemassa tavarani (koska olin oleillut siellä, kotona oli liian tyhjää, kun hän oli poissa) ja silloin hän oli yksin. Piti käsistäni kiinni, katsoi minua kuten katsoo aina, sulki itse tiukkaan halaukseen, suukotetli otsaani ja hiuksiani. Laittoi kätensä sydämmelleni. Emme puhuneet paljoa mitään, katseet kertoivat tarpeeksi. Tosin sanoin, että hänen paranemisensa on minulle tärkeintä ja etten luopuisi koskaan toivosta saada olla hänen kanssaan. Muistutin häntä siitä, että olen aina hänen vierellään, koska hänellä on kaulassaan minun ala-asteen luokkasormus ja oma sormuksensa yläasteelta. Hänen sormuksensa symboloi koulukiusatun elämää, minun sitä, miten autan häntä pois siitä ja suojelen häntä.

Seuraavana päivänä hän haki loput tavaransa asunnoltani, tuli yksin. Piti minua taas tiukasti sylissään, antoi taas suukkoja, ei olisi halunnut mennä, meinasi alkaa itkeä. Itse en itke, kun hän halaa minua, koska tunnen olevani turvassa. Hän jätti minulle parhaan hupparinsa (vaikkei sekään kovassa käytössä ole), koska olen pitänyt sitä jotta tuntisin hänet lähelläni. Sain häneltä vielä yhden viimeisen viestin: Rakastan sinua. Aina. Sen jälkeen hän oli poissa. Yritän kovasti, mutta laitan hänelle aina välillä söhköposteja ja tekstiviestejä, jälkimmäisiä varsinkin vahingossa, jos minun on paha olla (kun tekstaan jollekin muulle) ja öisin, kun herään uniin hänestä ja olen sekava.

Tosin on hän vastannut kolmesti. Kerran, kun äitini meni sanomaan hänen ihastuneen, kun olin aiavn sekaisin, kuumettakin 38 astetta. Toki kysyin häneltä sitä heti hysteerisenä. Ja hän vastasi yhtä nopeasti, ettei ole ketään. Ja toivoi, että minun olisi parempi olla. Eilen sain häneltä viestin "voimia", kun kerroin alkaneeni itkeä luennolla, koska kaverini oli kertonut toiselle kaverilleni mitä olin hänestä pahan päivänä mennyt sanomaan, ja tämä suuttui minuun. On muutenkin julmaa huomata, että ihmiset katosivat heti kun minut jätettiin, koska he eivät uskalla sanoa minulle mitään. Yksi kaverini yrittää keksiä kaikkea tekemistä, mutta hän ei kestä nähdä kipuani. Joten jos en jaksa (kuten en jaksa, koska olen koko ajan itku kurkussa, sillä hän on mielessäni joka hetki, enemmän tai vähemmän), niin olen yksin. Tänään sain häneltä kolmannen viestin, kun kipuni keskellä menin sanomaan, että toivon, ettemme olisi koskaan tavanneet, koska hänen menettämisensä sattuu liikaa. Ja että haluaisin hänet niin kovasti takaisin. Sanoin myös, että kaikki mitä meillä on ollut tuntuu valheelle, koska en käsitä mitään. Hän vastasi viestiini sanoen, että satutan häntä sanoillani. Että vaikka hän rakastaisi minua, tämän on oltava se päätös.

Minä tiedän, ettei ole ihmistä joka voisi olla yhtä paljon kuin hän. Haluan ajatella, että kokisin uuden rakkauden, mutta tiedän, että samanlainen yhteys kuin meillä on hyvin epätodenäköistä. En koskaan ole tavannut sellaista ihmistä kuin hän. Niin hyvää ja välittävää, hauskaa, syvällistä, älykästä. Ennen kaikkea meillä oli samoja kiinnostuksen kohteita, valtavasti. Myös tarpeeksi eroja, joten täydensimme toisiamme sopivasti. Leikkimielinen, mutta vakava. Hän jumaloi lapsia. Hän oli paras ystäväni, paras ystävä jota minulla on koskaan ollut. Sain olla hänen kanssaan ensimmäistä kertaa elämässäni (tai oikeastaan toista kertaa, minulla oli yhtä läheinen ystävä ala-asteella, mutta hän muutti pois) täysin oma itseni. Meillä oli juttuja, jotka olivat minule täysin luonnollisia, mutta edes äitini ei niitä käsittänyt. Hän ei tuominnut mistään. Hän sai minut nauramaan silloinkin kun itkin, hän sai oloni tuntumaan turvalliselle. Jopa ennen lähtöään, kun pelkäsin, ettei hän tulisi enää kotiin.

Ja kuten äitini sanoi, hän teki minusta tasapainoisemman, rauhallisemman (ja fiksumman, mitä en ota positiivisena palautteena äidiltäni). Silti minusta tuli riemukkaampi, sain olla lapsenmielinen mitä luonnostani ja täysin hullu samaa aikaa, kun olin aikuinen ja vastuullinen. Ennen kaikkea minä olin todella onnellinen. Viimeiset kaksi kuukautta haaveilin kihlauksesta. haaveilen edelleen. Tiesin, että hän on ihminen, kenen kanssa voisin olla loppuelämäni. Enkä minä ole sellainen. Olen avioero perheestä, tai siis kolmen avioeron perheestä. Inhosin vakivaltaista ja juoppoa isääni, eikä veljenikään, jota jumaloin, ollut mikään kunnon esikuva, sillä hän oli myös alkoholisti ja ex-huumeidenkäyttäjä. Käytän siis järkeäni. Olen halunnut kihloihin jo puolen vuoden jälkeen, mutta tiennyt, että se on liian pian. Nyt, kahden ja puolen vuoden jälkeen minä tiesin, että tapahtusi mitä tahansa, tahtoisin olla hänen vierellään. Opin koko ajan enemmän ja enemmän siitä, miten vaikeaa hänen kanssaan on elää, mutta samaa aikaa tiesin yhä vahvemmin, että hän olisi sen kaiken arvoinen. Etten koskaan heräisi ja katuisi sitä, että olin jäänyt suhteeseen hänen kanssaan. Hän olisi hyvä ihminen. Hän on ihminen, jota ihailen aivan valtavasti.

Minä en ymmärrä mitä tapahtui. Yritän antaa hänen olla rauhassa, mutta en pysty siihen, koska en ymmärrä mitä tapahtuu. Se, ettei hän pääsisi yli tietyistä asioista, liittyy sairauteen. Ja siksi hän on hoidossa. Kuten pelko siitäkin, että kaikki romahtaisi, on hänen sairauttaan. Ymmärtäisin, ettei hän jaksa nyt parisuhdetta, mutta se ei ole se syy miksi hän sanoi jättävänsä minut. Tuntuu, että päätös on muutenkin ollut enemmän jonkun muun kuin hänen. Reilu viikkoa ennen kuin hän jätti minut hän itki koska pelkäsi menettävänsä minut. Ja sanoi, että uskoo asioiden selviävän jotenkin, ettei hän missään nimessä tahdo menettää minua.

En halua olla loppuelämääni yksin, mutta en jaksa uskoa löytäväni ketään muuta, vaikka olenkin nuori. Minä sain kaiken, mitä ikinä keksinkään toivoa rakkaaltani. Sain enemmänkin. Minulle ei siis riittäisi joku mukava ihminen, ei sellainen, jonka kanssa on hyvä olla. Ei välttämättä riittäisi, että rakastuisin. Minun pitäisi löytää jotain uskomatonta. Vaikka ajan myötä unohtaisin, niin kun alkaisin suhteeseen, niin minä kyllä muistaisin. Muistaisin kaiken, mitä hän antoi minulle. Helppo elämä kun sattuu olemaan minulla listan häntäpäässä. On monia paljon tärkeämpiä asioita. Minun pitäisi myös löytää ihminen, jonka tietäsin olevan valmis sitoutumaan, koska meidän suhde oli todella vakava. Ennen kaikkea minun pitäisi löytää joku, jota tietäisin sietäväni koko loppuikäni, sillä minulla on tapana hermostua ihmisiin. Rakkaani on ainoa, jonka kanssa olen koskaan elämässäni voinut viettää jatkuvasti aikaa tulematta hulluksi.

Äitini (ja moni muukin) sanoo, että hän kyllä palaa. Että se voi viedä vuosia, mutta hän palaa, sillä tapa, jolla katsomme toisiamme, kertoo, että me kuulumme yhteen. Kaikki, jotka ovat nähneet meidät, ovat sanoneet niin. Joku oli joskus sanonut äidilleni (joku samasta kuntoutuspaikasta, kun kävimme katsomassa äitiäni), että tämä maailma on järjetön paikka, jos me emme ole loppuelämäämme yhdessä. Tosin, tämä maailma on järjetön. Minua melkein ärsyttää nämä puheet (tosin vähemmän kuin ne, että löydän kyllä jonkun toisen). Minä en jaksa uskoa siihen, että hän palaisi. Tiedän millainen hän on.

Toisaalta taas haluan uskoa, että se, mitä kuvittelin meidän välillämme olevan, ei ollut pelkkää valhetta. Ettei hän olisi niin hullu, että haluaisi menettää sen, mitä meillä oli. Toisaalta taas ajattelen, että hän kyllä löytäisi jonkun muun, joka on hänelle parempi kuin minä. Toisaalta taas tiedän, ettei hänkään ole koskaan tavannut ketään sellaista kuin minä. Hän sentään näki minut, tytön punaisissa housuissa ihanasti hymyillen ja tiesi, että olisin hänelle se oikea. Hän tunnisti minussa sielunkumppaninsa (minä en uskonut sellaiseen ennen häntä, en oikeastana edes puolitoista vuotta sitten) yhdellä näkemällä. Ja sen jälkeen hän ei nähnyt minua puoleen vuoteen uudestaan. Kunnes tajusi, että käymme samaa lukiota.
Voin sanoa, että se on paljon, koska hänellä on ollut elämässään vain muutama todellinen ihastus, sellaisia, jotka hän on tuntenut.

Minun piti kirjoittaa siitä, kuinka helvetisti minuun sattuu, mutta päädyin taas tähän. Mietin, milloin tämä olo helpottaa, sillä se tuntuu koko ajan vain pahenevan. Tulee päiviä, jolloin en itke pahemmin ollenkaan, mutta sitten tulee päiviä, kun en pysty muuta kuin itkemään. Joudun koko ajan kannustamaan itseäni siihen, että oppisin elämään ihan yksin, eikä se todellakaan helpota oloa. Minä en edes tiedä, mistä löydän voimia jaksaa nousta aamuisin sängystä ja jatkaa, koska minuun ei sattunut näin paljon edes silloin, kun olin masentunut enkä ajatellut kuin itseni tappamista.

Toivon, että hän voisi nähdä tämän ja tajuta, että me emme romahtaisi. Olen ehkä pahasti alipainoinen, koska en syönyt hänen lähtönsä jälkeen melkein kahteen viikkoon juuri mitään ja olen luonnostani alipainoisen rajoilla (vaikka syön kaksi ateriaa, aamupalan, välipalaa ja herkkuja). Nykyän syön joka päivä herkkuja (jotka eivät maistu miltään) saadakseni kaloreita ja hedelmiä saadakseni vitamiineja. Ja sitten yritän syödä aina jotakin, mitä voi sanoa ruuaksi. Mutta silti. Minulla on hetkiä, kun tuntuu etten tahtoisi kuin kuolla päästäkseni eroon tästä kivusta, mutta silti nousen aamuisin ylös itkemään, menen luennoilla, vaikekn muuten opiskele, enkä ole edes harkinnut viiltelyä, en mene päivällä sänkyyn nukkumaan vaikka tekisi mieli (koska telkkarin katsominen on niin paljon järkevämpää).

Pääpointti taisi olal se, etten ymmärrä mitään. Ja minuun sattuu. Tuntuu, että olen menettänyt kaiken, mitä minulla on elämässäni. Ja tiedän, että tämä kipu jatkuu kuukausi. Jos hän ei palaa, tulee vuosienkin päästä olemaan päiviä, kun itken häntä. En käsitä, miten hän selviää. Tosin, hän selvisi minun jättämisestäkin saamalla todella vahvoja rauhoittavia. Joten kai hän selviää lääkkeillä. Ja sillä, että tietää, miksi näin tapahtuu.