Sen verran vielä lisään...

Olemme olleet kihloissa vuoden ja 5kk. Olemme toisillemme ensimmäisiä, joiden
kanssa on ollut jotain vakavaa. Mieheni on minulle ensimmäinen parisuhde missään
mielessä. HÄn muutti vuokseni paikkakuntaa, vakituisesta työstä luoksen, hän oli
työttömänä 6kki. Minä en kuitenkaan ollut se joka vaati häntä muuttamaan tänne.
Olisin halunnut odottaa, mutta koska hän halusi tulla tänne, en laittanut vastaan.
Olihan minunkin ikävä etäsuhteessa.

Se tuntuu todella isolta asialta. Kuitenkin mietin.. tekikö hän sen siksi ettei hänen
tarvitsisi olla erossa minusta, ettei tarvitsisi olla yksin... vai tekikö hän sen todella
minun vuokseni? Näin jälkeenpäin ajattelen.. olisiko meidän sittenkin pitänyt odottaa
että opiskeluni olisivat päättyneet... sillä elämä oli rankkaa...

Toisaalta täällä hän on todella yksin. Kaikki hänen ystävänsä ovat jääneet 1000km
päähän.. Pääsemme niin harvoin käymään missään, sillä emme ole mitenkään
varakkaita. Minä haluaisin kovasti mennä käymään "anoppilassa" ja nähdä hänen
sisartaan.. mutta elämä ei aina mene niin kuin suunnittelee.

En minä vaadi mieheltäni mitään suuria, toivoisin vain että hän muistaisi edelleen
osoittaa minulle rakastavansa minua. Siihenkö välittäminen sitten loppuu, kun hän on
muuttanut vuokseni tänne, hän olettaa ettei enää tarvitse mitään tehdä suhteen eteen?
Ehkä pitäisi "nostaa kissa pöydälle" ja keskustella kerrankin asioista. Hän on vain niin
hankala, ei millään haluaisi puhua asioista.. siksi minä tänne niitä kai sitten vuodatan.

Hän on hyvä mies... tiedän sen. Mutta jossain sisimmässään, hän pelkää hylkäämistä,
pelkää että satutan häntä. Ei hän sitä myönnä.. Ehkä hän ei edes tiedä mistä hänen
omat mietelmänsä johtuvat.. mutta minä haluan oppia lukemaan häntä. En halua
luovuttaa vielä... emmehän me vielä voi sanoa tuntevamme toisiamme.. Silti minua
suututtaa tuo hänen ajattelemattomuutensa. Minä taas läheisteni mielestä liikaa
ajattelen hänen mielipiteitään ja tunteitaan, hoidan yhteisiä asioitamme.

Mistä minä edes tiedän että rakastan häntä... olisinko itse ollut valmis muuttamaan
uudelle paikkakunnalle.. tyhjän päälle.... MInä... en tiedä. Roikunko hänessä vain siksi,
etten halua olla yksin? Että pelkään, ettei kukaan muu huoli minua?... Haloo.. en ole
vielä edes 20v... ja.. istun kotona kuin mummo, kutomassa sukkaa, mutta sekin
johtuu siitä etten ole koskaan edes osannut, olla nuori... lapsi... En voi elää lapsuuttani
enää jälkeenkäsin.. Huono itsetunto... sepä se

Ehkä tämä kaikki jotenkin selkiytyy, kun pääsen sinuiksi itseni kanssa... Kun en tunne
itseäni, tätä kaikkea on vaikea käsitellä. Miehenihän voi tuntea minut jopa paremmin
kuin minä itse.. Ehkä se juuri mutkistaa asioita, kun hän luulee tuntevansa minut
läpikotaisin.. vaikka se ei voi olla mahdollista.. kun itsekin löydän uusia miniä itsestäni.

H***etti.. olen totaalisesti kyllä sekaisin...😯🗯️

Heissan taas..

Keskustelin mieheni kanssa asioista. Hoidimme raha-asiat ja hän sanoi ettei voi
käsittää mistä olen saanut päähäni, ettei hän muka välitä minusta. Mieheni totesi että
olimmehan jo sopineet että menemme maanantaina hakemaan korttini ja lääkkeeni.
Hän oli vain halunnut nukkua edellisiltana sillä hänellä oli yövuoro....

Siinä vaiheessa minulle tuli kumman syyllinen olo.. Aloin miettimään mistä moinen
kohtaus oli tullut.. miten olin saattanut luulla rakkaasta miehestäni sellaista, miehestä
joka on aina tukenut minua, silloinkin kun minulla on ollut vaikeaa ja hän itse on ollut
sietokykynsä rajoilla..

Silloin ymmärsin että olin juuri puhunut edellis iltana äitini kanssa puhelimessa. Tajusin
että hän todellakin jotenkin manipuloi tai provosoi minua...!!!😮 Äiti oli ihmetellyt
minulle sitä että mieheni ostaa kalliin kissan, muttei voi ostaa minulle kipulääkkeitä ja
maksaa pientä maksua ajokortistani... Vaikka sanoin hänelle että olimme sopineet että
haemme sen maanantaina, koska miehelläni oli 12tunnin yövuoro edessä.. Miksi
hemmatussa hänen sanomisensa vaikuttavat minuun niin paljon? Yrittääkö hän saada
välillemme eron? Miksi hän aina ajattelee miehestäni pahinta?

Hänellä on omat ongelmansa isäni kanssa.. Perheemme on jonkin sortin uusioperhe..
Olen aina kokenut että on isän lapset ja äidin lapset, vaikka minä ja pikkusisarukseni
olemme molempien lapsia. Monesti on tuntunut.... että en ole yhtä tärkeä kuin
vanhemmat sisarpuoleni. Joulut.. muistan ne joulut kun jompi kumpi sisaristani oli
tulossa kotiin perheineen. Silloin aina isä touhusi meidän kanssamme joulua.. Kaiken
piti olla valmista kun he tulevat.. Mutta kun vietimme yhdessä perheen kanssa joulua..
sen perheen joka asui vielä kotona.. Isä vain... oli poissa.. Ei lähtenyt pois kotoa..
mutta ei vain ollut läsnä. Ikään kuin en olisi isäni tytär lainkaan.. Ehkä siksi yritin aina
olla lapsena niin kiltti, koska uskoin etten kelpaa isälleni muuten.

Isä ei ole paha mies. Hänellä on vain erilainen arvomaailma. Kyllä hän varmaan minua
ja pikkusisaruksiani rakastaa.. mutta usein tuntuu että vähemmän kuin "omia"
lapsiaan. Äidillä on raskasta, sillä hänen täytyy huolehtia kaikesta. Niin raha-asioista
kuin meistä lapsistakin. Muistan sen ajan kun äiti opiskeli.. Olin silloin jotain 10 vuotias
jos minulla oli ongelmia... ja äidillä oli läksyjä tai töitä, niin ettei hän pystynyt
juttelemaan kanssani. En voinut puhua isälle ongelmistani. Ei hän tuntunut koskaan
haluavan oikeasti kuunnella. Oikeasti auttaa. En uskaltanut kysyä apua häneltä edes
matikan tehtäviin, vaikka tiesin että hän on hyvä siinä.. Hän vain ärtyi, jos en heti
ymmärtänyt. Televisio tuntui olevan hänelle joskus tärkeämpi... kuin minä. Tuntuu
olevan joskus vieläkin. Se loukkaa, koska minä rakastan kuitenkin häntä.. hän on
ainoa isä minulle.😭

Mitä äitiini tulee.. Vaikuttaa siltä, että kestämättömän koti tilanteen vuoksi hän vielä
jokin päivä romahtaa totaalisesti. Minä toivoisin, että hän ottaisi isästäni eron. Olen
nähnyt niin usein hänen silmistään, ettei hän jaksa enää. Hän pyörittää koko elämää,
siinä talossa. Käy töissä, tekee ruokaa, siivoaa, pyykkää, hakee ruokaa.. Pienikin
pyyntö mitä hän isälle esittää... tekisitkö ruokaa, hakisitko puita saunaan... Tuntuu
olevan liikaa. Sen sijaan hän komentaa jonkun lapsista tekemään sen tehtävän, jotta
itse saisi koko päivän istua katsomassa töllötintä. 😑❓

Ehkä siksi Äiti purkaa minuun pahaa oloaan.. provoisoimalla minua ja pelkäämällä
pahinta miehestäni. Hänellä ei ole paljon ystäviä. Työ pitää hänet suunnilleen
järjissään, kun ei tarvitse ajatella siellä kotiasioita. Mutta hänen paha olonsa näkyy
kotona, ärtyisyys, suuttuminen pikku asioista, kärtyää kuin pieni 5v milloin mistäkin,
väsynyt, kipeä kaikkialta, surullinen, itkee milloin mistäkin.. Voi äitiä... ja isä.. senkun
vain on. Sanotaan ettei sen ikäinen ihminen kuin isäni on enää muuksi muutu... mutta
ompa hän muuttunut ajan saatossa tuollaiseksi, joten miksi hän ei voisi muuttua
parempaan suuntaan? Kysymys taitaa olla vain siitä ettei hän halua🙄

Isä tuntuu jatkuvasti mollaavan äitiä.. jankuttaa tupakoinnista, kun äiti lopetti sen, hän
jankutti liikkumisesta ja äidin syömisestä ja lihomisesta, sitten kun äiti alkoi
polttamaan jälleen ja laihtui. Isä ei taaskaan jättänyt äitiä rauhaan.. Nyt kun äiti
liikkuu, hänen pitäisi liikkua enemmän...😟 Joskus.. en yhtään ihmettele miksi
mieheni haluaa sulkeutua johonkin makuuhuoneeseen rauhaan lukemaan lehteä, kun
perheeni meeltää... ja kinastelee... Itsekin haluaisin pakopaikan niinä hetkinä..
Onneksi en ole enää asunut kotona 4vuoteen..

Silti tämä asia piinaa minua... Äiti taas siirtää pahan olonsa pikkusiskooni joka on
aikuistumisen kynnyksellä.. puhuu tämän makkaroista ja ulkonäöstä ja liiasta
nukkumisesta.. Onko ihme että sisareni on jatkuvasti huonolla tuulella kun perheessä
mollataan jatkuvasti jostain.. Sitten taas pikkuveljeni.. kinastelevat keskenään ja
kaikkien kanssa ja ottavat isästä mallia.. ja... tuntevat ettei isä rakasta heitä..

Eli yllättäen.. perheen ongelma ei ole äiti.. vaan isä joka aiheuttaa eripuraa perheessä
ja syyllistää siitä muita, eikä kykene myöntämään tekemiään virheitä.. On hän usein
oikeassakin kai.. En ole isäni kanssa henkisesti hyvissä väleissä, vaikka tulenkin
hänen kanssaan toimeen. Olen jotenkin oppinut kuuntelemaan isän puheista vaan
olennaisen ja jättämään muut omaan arvoonsa. Osaa hän olla sydämellinen ja
kuuntelee minua. Lämmin isä. Halaa ja kertoo rakastavansa. Jotenkin en vain pysty
olemaan siinä luottaen. 😐 Toisaalta varmaankin äidin puheet ovat vaikuttaneet
asiaan. Hän osaa kyllä puhua..

Mutta heidän parisuhteensa ei minulle kuulu joten tämän kirjoituksen perästä voin
sanoa että en aio enää miettiä sitä. Selvittäkööt itse omat ongelmansa. Minullakin on
niitä ihan tarpeeksi omasta takaakin. He ovat minun vanhempiani, eivätkä he minun
lapsiani... On tarpeeksi vaikeaa raahata perässä omia lapsuuden traumoja.. joten
miksi lisätä taakkaan vielä vanhempieni parisuhde ongelmat...? Tietenkin se on niin
että olen huolissani sisaruksistani jotka asuvat kotona, mutta ehkä pystyn omalla
positiivisuudella saamaan heillekin hyvää mieltä.🙂

Niin.. ja nyt pitää alkaa tarkastelemaan sitä mitä minä olen. En aio kuunnella muiden
mielipiteitä, haluan itse tutkia, kuka minä olen, mitä minä haluan elämältä ja mistä
minä haaveilen.. Jossain vaiheessa, minä olen unohtanut omat haaveeni ja elänyt
jonkun muun toiveiden mukaan. Minun on löydettävä itseni uudelleen. Vasta sitten
minä saan kaiken järjestymään täällä pään sisällä😳

Älkää välittäkö tästä minun tuherruksesta. Oli vain pakko saada jonnekki ajatuksiaan
kirjoittaa, tuntu että pää räjähtää ku yksinää näitä oon miettiny jo monta vuotta.. Ny
tuli vaa tarve saada purkaa kaikenmaaliman asioita.. ja tänne se sitte tuli. 😟
Ehkäpä tämä taas auttaa minua eteenpäin, masennuksen ja koko elämäni uudelleen
järjestämisessä. Siitähän tässä on ilmeisesti pohjimmiltaan kysymys, että en voi
jatkaa eteen päin ennen kuin tämä kriiisi on käsitelty.

Hyviä joulun aikoja kaikille ja jaksamista elämään🙂🌻