henkistä väkivaltaa, vai olenko hullu?

henkistä väkivaltaa, vai olenko hullu?

Käyttäjä Conchita aloittanut aikaan 13.10.2014 klo 12:29 kohteessa Parisuhde, koti ja perhe
Käyttäjä Conchita kirjoittanut 13.10.2014 klo 12:29

Hei,

Meneekö tämä henkisen väkivallan puolelle, vai onko se omaa syytä ja omaa typerää käytöstä? Mun poikaystävä sanoo, että kaikki on mun lapsellisen käytöksen aikaansaannosta. Taustoista kerron sen verran, että hän ei puhu suomea eikä englantia, vaan kommunikoimme espanjaksi. Lisäksi hän on aivan loistava paritanssin opettaja ja opettaa mua. Olen hidas oppimaan… Hän on eronnut väkivaltaisesta suhteesta, jossa omien sanojensa mukaan ex-vaimo oli väkivaltainen. Alan epäillä näitä sanoja… Meillä arjessa kemiat toimii loistavasti, melkein kolmen vuoden jälkeen emme enää riitele niin paljon. Mutta sitten kun riitelemme, niin se on sietämätöntä. Kaikki alkaa yleensä siitä, että hän korottaa ääntä kun ei pidä jostain mitä mä teen tai reagoin. Hänen mielestään äänen korottaminen ei tarkoita mitään, mutta mä kasvoin perheessä, jossa jouduin kestämään isän hullua huutoa ja väkivaltaa. Mulle äänen korottaminen ei ole ok. Mä reagoin siihen välittömästi ja lopetan yhteistyöhalun siihen paikkaan, sen näkee ilmeestä. Mun mies VOIS lopettaa kaiken tähän ja antaa olla. Mutta kun ego ei anna, siinä hän sitten rupee huutamaan miten hienohipiäinen prinsessa minä olen. En kuulemma kestä pientä äänenkorotusta ja jostain sanasta, josta en pidä, rupeen vääntämään naamaani. Olen kuulemma lapsellinen pikkutyttö, enkä ansaitse olla hänen kanssaan suhteessa. Joskus tämä loppuu tähän ja kumpikin lähtee ovet paukkuen eri huoneisiin. Mutta jos minä erehdyn ottamaan hänen sanansa itseeni ja ruveta itkemään (olen herkkä ja reagoinut konflikteihin aina itkemällä), niin siitä vasta sirkus syntyykin. Hän huutaa etten osaa mitään muuta kuin itkeä ja kiristää häntä itkemällä, en ole minkään arvoinen, hän katuu exänsä jättämistä ja ottaa mieluummin ruman keski-ikäisen naisen itselleen kuin kestää mun lapsellista käytöstä. Siinä tulee sitten kaikista pahimmat syyttelyt, joka ei auta mua lopettamaan itkemistä, vaan rupeen pillittämään joko vessassa tai makkarissa ihan kunnolla, koska sattuu, sattuu niin vitusti toisen sanat. Siitä se vastaa riemastuu ja välil rupee heittelemään/rikkomaan tavaroita ja paiskomeen kaappeja. Minä olen häntä kuulemma aina kohdellut huonosti ja olis pitänyt jättää mut jo aiemmin. Viimeeksi kun riideltiin pari päivää sitten se sanoi jotain naurettavaa: ”Sul on paska itsetunto ja purkaat sitä muhun. Mullakin oli joskus paska itsetunto, mutta nousin siitä ylös. Nyt mä yritän potkii sua ylös sieltä, ettet jäis noin paskaks ihmiseks ikiajoiks”. Siis akikki haukkuminen ja syyttely onkin mun itsetunnon nostattamista hänen mielestään. Kun tilanne on ohi ja kumpikin on rauhoittunut omalta taholtaan olen aina kylmä ja joka kerta päätän jättää sen sian. Mutta se vähättelee oman käytöksensä vaikutusta ja syyllinen olen aina minä. Minä aina rupeen itkemään ilkeyttäni kiristääkseni häntä. Se on mun syy, että hän heittelee tavaroita päin seinää, mun aikaansaannosta, mun vastuulla. Jos hän on pahemmin törtöillyt, eli esim. rikkonut mulle tärkeen esineen, niin silloin hän oikeen pyytää anteeks ja sanoo ettei tule toistumaan, että rakastaa mua jne. Mutta että syy on edelleen muna ja että mun on muututtava. Jotenkin alan väsymään tähän rumbaan… Myös aina kun hän opettaa mulle ja yhdelle toiselle naiselle tanssia tai ollaan bileissä tanssimassa ja mä unohdan askeleet tai ne tee niitä täydellisesti, hän huomauttaa siitä espanjaksi haukkumalla mua huonoks tanssijaks ja ei minkään arvoiseks. Koska hän puhuu espanjaa ja tekee tän hymyillen, sillä ei ole väliä, koska muut eivät sitä ymmärrä. Mä aina suutun tästä ja ilme mun kasvoilla muuttuu vähemmän sympaattiseksi. Loppuilta menee riidellessä. Sen mitä ihmiset näkevät on että minä suutun ja alan pistää kapuloita rattaisiin. Tanssipiireissä mä olen kiukutteleva avovaimo ja mun mies on pidetty hahmo. Eli olenko minä se hullu akka tässä?