Olen parikymppinen mies, kumppanini nuorempi, mutta myös täysikäinen, ja nainen. Keväällä tulee seurusteluamme pari vuotta täyteen, eli ihan varhaisteineinä emme ryhtyneet seurustelemaan, mutta nuoria olemme eikä suhde ole vielä mitenkään järisyttävän pitkällä. Tästä huolimatta olemme kuitenkin äärimmäisen kiintyneitä toisiimme, ja se onkin varmasti ainoa syy miksi olemme jaksaneet näinkin pitkälle.

Homma on nimittäin niin, että suhteemme alkupuolella tyttöystävälleni puhkesi paha paniikkihäiriö. Alkuun tilanne ei ollut millään tapaa kontrollissa, ja jokainen kohtaustilanne oli äärimmäisen ahdistava ja kuluttava meille molemmille. Kohtauksia seurasi useiden päivien mittainen ”epätodellinen olo”, ja kumppanini muuttui ihmisenä täysin. Kumppanini hakeutui lopulta kuitenkin psykologille ja hetken ajan tuntui siltä, että olemme saaneet apua.

Psykologikäynnit auttoivat kuitenkin vain hyvin lyhyeksi aikaa. Kohtaukset rauhoittuivat hieman ja niistä toipuminen nopeutui. Tänä talvena tilanne kuitenkin alkoi taas pahentua. Kohtaukset ovat rajuja, tyttöystäväni sätkii ja sopertaa täysin kaoottisesti eikä minkäänlainen lohduttaminen auta. Mukaan ovat tulleet myös raivokohtaukset, jotka osoittavat, että kumppanillani on vakavia ongelmia tunteidensa hallinnan kanssa. Paniikkikohtaus saattaa aivan arvaamatta vaihtua siihen, että kumppanini huutaa minulle täyttä kurkkua, haukkuu minut maan rakoon ja huitoo nyrkeillään ympäriinsä, hakkaa itseään ja puree. Lopulta hän muuttuu aivan veltoksi ja hengästyneeksi, eikä välttämättä reagoi yhtään mihinkään.

Kumppanini syyttää minua siitä, että en auta häntä. Että en kestä kaikkea ja lohduta enkä ole jatkuvasti tukena. Hänen mielestään minun pitäisi olla omasta jaksamisestani riippumatta jatkuvasti läsnä ja pitää huoli, että hän tuntee olonsa turvalliseksi. Tämä siksi, että hänellä ei ole muita ja minulla on hänen mielestään velvollisuus pitää hänestä huolta, koska seurustelemme.

Minä olen aivan loppu. Viime keväänä sairastuin itse henkisesti, koska en jaksanut tätä tilannetta. Masennuin, enkä siksi kyennyt panostamaan silloisiin pääsykokeisiin, joiden kautta olisin kenties päässyt unelmaopiskelupaikkaani. Olen siitä lähtien myös oireillut fyysisesti ahdistuksesta, pyörtyillyt ja voinut pahoin. Kävin lääkärissä ja minut todettiin fyysisesti terveeksi, joten oireilun on oltava henkistä. Tätä tukee myös se, että olen useaan otteeseen mm. pyörtynyt juurikin ahdistavissa tilanteissa.

Tänä syksynä romahdin uudemman kerran henkisesti. Jouduin palaamaan kotiin eräästä vähemmän mieluisasta opiskelupaikasta, koska en kestänyt enää yhtään stressiä. Nyt olisi keväällä edessä valmentautuminen unelmapaikkani pääsykokeisiin uudemman kerran ja pelkään, että kumppanini pilaa taas mahdollisuuteni estämällä kaiken panostamisen ja lepäämisen.

Minä en saa levätä. Kumppanini mielestä väsymykseni ei saisi koskaan mennä hänen edelleen jos hänellä on hätä. En saa suhteesta enää mitään irti muuten kuin päivänä-parina kuukaudessa kun hänellä on parempi olo. Samalla pelkään koko ajan, että hän tuhoaa elämäni, ja että hän saa taas kohtauksen. Hän yrittää järjestelmällisesti saada ongelmansa minun kannettavikseni, koska ei itse tunnu jaksavan niitä.

Olin teinivuosinani itsetuhoinen. Pelkään jatkuvasti, että tämä seurustelusuhde ajaa minut taas niihin tuntemuksiin. Niin itse asiassa tapahtui jo syksyllä, mutta sain jotenkin itseni eroon niistä ajatuksista. Tällä hetkellä oma veljeni uhkailee itsemurhalla, eikä edes tämän tiedon aiheuttama ahdistus ja paine riitä kumppanini mielestä syyksi sille, että minun pitäisi saada rauhassa levätä ilman hänen vaatimuksiaan.

Joku voisi ihmetellä, että miksen vain lähde tästä suhteesta. Olen yrittänyt jo useasti. Aina kuitenkin vain palaan siihen tosiseikkaan, että rakastan tuota ihmistä. Niinä harvoina hyvinä päivinä näen hänet sellaisena mikä hän oli ollessaan vielä terve. Rakastan tuota ihmistä. Ne vähät päivät ovat auttaneet minua jaksamaan. Usein vain tuijotan valokuvia joissa hän hymyilee, itken ja toivon, että tämä helvetti loppuisi ja saisin rakkaani takaisin sellaisena jona hänet luokseni otin.

En tiedä mitä tehdä.