Henkisen väkivallan tunnistaminen itsessä/toisessa
Moi.
Aika vaikea aihe, tiedän. Kysyisin onko jollakin omaperäistä kokemusta tuollaisesta varsinkin ajatellen, että itse olisi syyllistynyt/luullut syyllistyneensä tuollaiseen? Se on aika rankka termi, että ei ehkä mitenkään yksittäistapausten takia voi tuollaisesta syyttää toista tai itseään. Pystyykö henkisen väkivallan tekijä yleensäkään pohtimaan asiaa itsekriittiseltä kannalta? Onko kukaan ajatellut/törmännyt tilanteeseen jossa termiä henkinen väkivalta voidaan käyttää hyväksi? Tavallaan, että kun tietää tuollaista tapahtuvan niin voi leimata toista ehkä väärinkin perustein. Tuli vain tuollaisia yleisiä kysymyksiä mieleen näin pohdiskelun lomassa.
Juu. Onhan tuo aika yleismaailmallista tekstiä. Varmaan pystyi kuitenkin päättelemään, että itse olen sellaisessa asemassa jossa syyllistetään tuosta asiasta. En ole löytänyt alistajan merkkejä tutkiessani asiaa laajalti, mutta henkisen alennustilan nuo syytökset ovat osanneet kehittää. Todella rankan. Eipä siinä, niittihän tuo on elämänuskolle, mutta jatketaan nyt silti. Olisi todella kamala jos asia olisi otettu kevytkenkäisesti esille kuin purkka ja laitettu suuhun (eli vailla todellista pohjaa). Vielä kamalampi olisi todeta, että asia pitää paikkansa. Siinäpä olisi parempi olla neljän seinän sisällä pyrkimättä mihinkään suhteeseen. Ei, enempää ei tiedä mitä sanoa.
itse olen kokenut henkistä väkivaltaa.mykkäkoulua,mitätöintiä,nimittelyä....
koin sitä lapsuudessa ja sitten(kuinka ollakkaan)tuli ihmissuhteita jossa sitä oli paljon.se minulta kaiken ja uskon sen vaikuttavan siihen että sairastuin masennukseen.
koska koin sitä lapsuudessani olen myöskin tarkastellut itseäni miten paljon sitä käytän.se on aikas vaikea myöntää että itsekkin sortuu sitä käyttämään.
olen ollut terapiassa ja yrittänyt parantaa sitä itsestäni pois mutta helppoa se ei ole.
helposti aivot toistavat samaa skeemaa.
minusta se on välikivalloista kamalin muoto.siitä ei jälkiä kuin ihmisen sieluun ja sitä on vaikea korjata.
Ulkoa päin kun katselee henkistä väkivaltaa niin tuntuu uskomattomalta, että kukaan sitä ikinä sietää.
Silloin kun on kyse lähisuhteesta, sukulaisesta, puolisosta tai erityisen läheisestä ystävästä, niin henkinen väkivalta satuttaa erityisen paljon. Läheisiltä odottaa aina saavansa tukea ja ymmärrystä eikä kiusaa.
Usein uhrin itsetunto menee niin pohjamutiin, ettei omaa itseä oikein osaa puolustaa. Kiusaaja itse harvemmin myöntää hävytöntä käytöstään, vaan löytää vian aina uhristaan. Itse olen kuullut seuraavia perusteluita: "äänensävysi oli häiritsevä", "katsoit minua väärällä tavalla", "käännyit äkkinäisesti", "valitit minulle siitä että olin myöhässä", "mielestäni sinä liioittelit" ja "halusin vain huomauttaa ettet sinäkään niin täydellinen ole".
Olenkin pohtinut näin jälkeen päin, että miksi asianomaiset henkilöt eivät voineet sanoa: "et sinäkään ole täydellinen", vaan tilalle sain opintojeni morkkaamista. Toinen asia sitten on, että jos on henkilö B jättänyt roskat viemättä henkilö A:n pyynnöstä huolimatta, niin on hieman aiheetonta alkaa sen takia morkata henkilö A:ta.
Ja usein on käynyt niinkin, että kun olen sitten sanonut "älä morkkaa minua", niin vastaus on ollut "miten niin minä muka morkkaan sinua? millä tavalla muka?".
Väestöliiton sivuilla on asiasta kirjoitettukin:
http://www.vaestoliitto.fi/parisuhde/tietoa_parisuhteesta/parisuhdevakivalta/henkinen-vakivalta/
Minulla on ollut yksi suhde, jossa mies yritti mitätöidä ja käyttää henkistä väkivaltaa. Se alkoi pienestä ja paisui vähitellen. En kuitenkaan ole sellainen että yli voisi kävellä. Mies ylpeili aina entisillä suhteillaan kuinka naiset tekevät hänen vuokseen yhä kaiken. Jätin miehen aika pian, koska en jaksanut hänen negatiivisuuttaan. Jonkinlainen persoonallisuushäiriö saattoi olla kyseessä, en tiedä. Ainakin huono itsetunto, oletan, koska jalustalle nouseminen vaati aina jonkun muun tallaamista. En siedä sellaista, en keneltäkään enkä voi katsoa sellaista vierestäkään. Olen ehkä turhankin kova sanomaan jolloin tulee nolattua ehkä itseni, mutta myös tallaaja. Tosin sellaiseen pyrinkin. Toisaalta en sano asioita jotka eivät ole totta. Mutta mikä sitten on kenenkin totuus? Tietentahtoen en halua muita loukata, ellei tämä toinen sitä ansaitse. Mutta kuka sen lopulta päättää? Niin..
Mies oli kyllä kertakaikkisen ovela. Hän varjosi sanomisensa niin kieroihin asiayhteyksiin, että heikommassa tilassa ollut ihminen olisi varmasti uskonutkin kaiken itsestään. Mutta huolestuttavaa on, että näitä vallankäyttäjä -ihmisiä on tuolla ja paljon, etsimässä uusia uhreja saadakseen itselleen paremman olon, kun toinen tuntee itsensä heikoksi ja mitättömäksi. Kun mies tajusi etten olekaan niin heikko kun hän oli luullut ja usein vain nauroin hänelle ja ilmoitin että tämä pelleily loppui tähän, hän alkoikin ruikuttamaan ja itkemään perääni, hän muuttuu, hän on pahoillaan jne. Ja kun en mennyt takaisin, tuli perään tekstiä joka on painokelvotonta.
Joka tapauksessa kiinnostava aihe. Ja henkinen väkivalta on yleisempää kuin fyysinen. Se jättää jäljet jonnekin syvälle eikä kukaan voi auttaa jos ei tiedä toisen kärsivän moisesta.. Usein henkisen väkivallan tekijät ovat niitä mukavimpia ihmisiä ulospäin, mutta kotona tyranneja.
tunturisopuli kirjoitti 27.2.2012 18:15
Ja kun en mennyt takaisin, tuli perään tekstiä joka on painokelvotonta.
Joka tapauksessa kiinnostava aihe. Ja henkinen väkivalta on yleisempää kuin fyysinen. Se jättää jäljet jonnekin syvälle eikä kukaan voi auttaa jos ei tiedä toisen kärsivän moisesta.. Usein henkisen väkivallan tekijät ovat niitä mukavimpia ihmisiä ulospäin, mutta kotona tyranneja.
Kuulostaapa tutulta! Itsekin sain niskaani sitten sellaisen morkkausaallon, jonka olen pääosin deletoinut kännystä ja sähköpostista. Olinkin sitten poislähdettyäni petturi, hyväksikäyttäjä, läheisriippuvainen ja omahyväinen egoisti. (Suhteen ulkopuolisia virityksiä minulla ei tosin ollut koskaan ollut, hänellä itsellään kyllä sitkeää yritystä.) Tuossa nimenomaisessa tapauksessa sain osakseni kyllä muutakin kuin henkistä väkivaltaa. Ja ulospäin tämä henkilö oli kaikkien mielestä niin kiltti, ujo ja herkkä runomies, joka rakasti luontoa ja suojeli heikompia. Lähisuhteessa häneen sitten paljastui sellainen manipuloija, joka pitkäksi aikaa sai minut vakuuttuneeksi siitä, että kaikki väärinkäsitykset ja riidat ovat vain minun syytäni. Minähän aina katsoin väärin ja minun sanomisissani oli hänen mukaansa aina jokin piilotettu syytös häntä kohtaan. Eivät siinä vakuuttelut auttaneet, ei asioista puhuminen suoraan, ei selkeä sopiminen. Kun toinen haluaa jyrätä, niin se on menoa!
Tähän olisi mielenkiintoista saada lukea/kuulla miehen näkökulmaa.
Esille on tullut, että tuonlaadun väkivaltaa on ollut miesten taholta, mikä
virittää pohdintoja poika-äiti suhteen problematiikkaan.
Äiti kun on keskiössä perheessä,
vaikutus jonka hän tekee omilleen,
on syvempi kuin isän joka aika usein(aiemmin varsinkin) jäi kuin paitsioon sohvaperunaksi arjen pyörittämisessä.
Se valinta on niin miesmäinen: rentous.
Me äidit olemme laitetut niin ratkaisevaan rooliin tässä elämässä.
Ominaisuuksiltamme sisäistämme vastuun jotenkin toisin kuin isät?
vakavammin?
Niin, kai se riippuu onko se äiti keskiössä perheessä. Se riippuu niin paljon persoonasta ja dominanssista, onko suhde tasapainoinen vai onko toinen se "alfa". Mutta minulla on toinenkin henkisen väkivallan esimerkki, ex-mieheni isä. Hän dominoi perhettä hyvin jännällä tavalla, oli kiltti ja hiljainen mies, en olisi koskaan uskonut jos joku olisi sanonut hänen käyttävän henkistä väkivaltaa vaimoonsa. Monien vuosien aikana kuitenkin huomasin tämän ja saatoin läväyttääkin ruokapöydässä jotain ikävää hänen sanomisistaan niin että hän joutui itse nolatuksi.
Ehkä olen itse taipuvainen henkiseen väkivaltaan? Ehkä naamioin sen vaan "koston" naamioon?
tunturisopuli kirjoitti 29.2.2012 17:26
Mutta minulla on toinenkin henkisen väkivallan esimerkki, ex-mieheni isä. Hän dominoi perhettä hyvin jännällä tavalla, oli kiltti ja hiljainen mies, en olisi koskaan uskonut jos joku olisi sanonut hänen käyttävän henkistä väkivaltaa vaimoonsa. Monien vuosien aikana kuitenkin huomasin tämän ja saatoin läväyttääkin ruokapöydässä jotain ikävää hänen sanomisistaan niin että hän joutui itse nolatuksi.
Ehkä olen itse taipuvainen henkiseen väkivaltaan? Ehkä naamioin sen vaan "koston" naamioon?
Tuossa reaktiossasi on tainnut olla jonkin verran agressiota ja puolustuskannalle nousua? Onhan se niinkin, että sanallinen mittely on voimasta taistelua siinä missä fyysinen ottelu. Hetkellisesti tuollainen toisen latistaminen voi saada toisen ihmisen piiloutumaan asemiinsa, mutta ei varmasti muuta käytöstä pitkällä tähtäimellä. Pysyvät muutokset lähtevät ihmisestä itsestään, jos lähtevät.
Hei!
Kirjauduin palveluun, koska päädyin tähän keskusteluketjuun googlaamalla. Tuntuu kuitenkin siltä, että täällä kaikki ovat henkistä väkivaltaa kokeneita uhreja - onko täällä henkisen väkivallan käyttäjiä?
Mieheni syytti minua tänään henkisestä väkivallasta. Sellaista syytöstä ei kukaan voi tehdä kevein perustein, joten sen täytyy olla hänen oikea ja aito kokemuksensa. Olen aivan kauhun lamauttama. Tiedän olleeni viime aikoina iltaisin todella väsynyt ja väsyneenä olen helposti ärtyvä, vaikka olenkin tietoisesti keskittynyt saamaan tämän ominaisuuteni hallintaan. Aina se ei kuitenkaan onnistu, vaan saatan tiuskaista - ja kyllä välillä suutunkin jostain asiasta miehelleni ihan riippumatta siitä, olenko väsynyt vai en. Tiedän olevani verbaalisesti paljon taitavampi kuin mieheni, ja kieltämättä saatan käyttää tätä ominaisuutta ajoittain hyväkseni.
Olen järkytyksen lamauttama, koska en ole ikinä ajatellut, että käytänkin itseasiassa henkistä väkivaltaa mieheeni meidän omassa kodissamme. Hän puhui lisäksi "nöyryyttämisestä" ja "alistamisesta". Niin hirveitä sanoja, että voin hädin tuskin niitä edes kirjoittaa.
Miten voi olla mahdollista, että ihminen, joka kaikessa vastustaa väkivaltaa ja epäoikeudenmukaisuutta, syyllistyy täysin itse asiaa tajuamatta tällaiseen käytökseen omassa kodissaan omaa perheenjäsentään kohtaan? Olen niin ahdistunut ja sekaisin, että olisin kiitollinen kaikista kokemuksista, näkemyksistä ja mielipiteistä.
Asiasta tekee kaikkein kauheimman se, että meillä on pieni suloinen tytär. Olen siis ilmeisesti pienen lapsen aikana käyttänyt henkistä väkivaltaa lapsen rakasta isää kohtaan. Muserrun tämän tuskan alle.
Mitä voin tehdä? Miten saan selkoa omasta käytöksestäni? Pitäisikö minun muuttaa vähäksi aikaa pois, jotta ymmärtäisin tilanteen ja lapsi olisi turvassa? En voi itkultani kirjoittaa enempää. Miten tajuamattaan voi olla niin paha? Miten parisuhteen tavalliseksi luulemani ajoittainen kinastelu voikin toiselle osapuolelle olla niin hirveä kokemus?
Voi ne naisetkin satuttaa sanoillaan. Mitään ei tehdä oikein, ei saa koskea mihinkään, kaikki mielipiteeni on vääriä, arvostan vääriä asioita, olen heikko jne. Kehuja tuli vain todella harvoin.
En kuitenkaan ottanut itseeni näitä kommentteja, arvostin sentään itseäni ja mielipiteitäni.
Sitten kun yrittää puhua jostain asiasta nainen ryhtyy 1) joko itkemään 2) syyttämään miestä kaikesta 3) sanoo kaiken huonon johtuvan naisesta itsestään, joilloin pitäisi sääliä hänen heikkouksiaan.
Rakastin silti tuota naista, mutta ehkä se oli juuri ongelma. En halunnut satuttaa häntä, koska rakastin tätä, niin en uskaltanut raivota hänelle. Halusin vain, että suhde olisi toiminut niinkuin ennen.
Mitä olen ystävieni kanssa keskustellut niin suurin osa naisista käyttää tälläistä henkistä väkivaltaa miehiin. Mielestäni tälläinen käytös kuuluu jollain tapaa ihmiseen. Suhteet aiheuttavat vain niin voimakkaita tunteita, että ihminen unohtaa järjen ja ryhtyy käyttäytymään huonosti. Myönnän itsekkin etten ole täysin puhdas tässä suhteessa.
Sattuu silti syvästi jos oma rakas haukkuu.
degard kirjoitti 3.2.2013 13:59
Voi ne naisetkin satuttaa sanoillaan. Mitään ei tehdä oikein, ei saa koskea mihinkään, kaikki mielipiteeni on vääriä, arvostan vääriä asioita, olen heikko jne. Kehuja tuli vain todella harvoin.
En kuitenkaan ottanut itseeni näitä kommentteja, arvostin sentään itseäni ja mielipiteitäni.
Päätin kirjoittaa tähän viestiketjuun, koska vaimoni on pitkään syyttänyt minua henkisestä väkivallasta. Itse en koe tekeväni niin. Itsetuntoni on kuitenkin senverran huono, että syyllistän itseäni jatkuvasti asiasta. Voisiko olla niin, en vain huomaa henkistä väkivaltaisuuttani ? Miten voin muuttaa käyttäytymistäni, kun itse en tunnista huonoa käytöstäni ? Itse koen, että vaimon syytökset ovat henkistä väkivaltaa minua kohtaan.
Yksi syy ongelmiin on vaimoni mukaan puhe- ja ilmaisutyylini. En anna toiselle ihmiselle tilaa omaan mielipiteeseensä. Olen enemmän lukenut, koulutettu, sivistynyt. Sanallisesti yritän vakuuttaa, että arvostan enemmän elämänkokemusta, kun koulusivistystä. Sanat eivät tietenkään riitä, kun käytökseni puhuu toista. Olen ristiriitainen, epärehellinen. Onko muilla ihmisillä tästä asiasta samantyyppisiä kokemuksia ?
turvenuija kirjoitti 4.2.2013 13:11
Yksi syy ongelmiin on vaimoni mukaan puhe- ja ilmaisutyylini. En anna toiselle ihmiselle tilaa omaan mielipiteeseensä. Olen enemmän lukenut, koulutettu, sivistynyt. Sanallisesti yritän vakuuttaa, että arvostan enemmän elämänkokemusta, kun koulusivistystä. Sanat eivät tietenkään riitä, kun käytökseni puhuu toista. Olen ristiriitainen, epärehellinen. Onko muilla ihmisillä tästä asiasta samantyyppisiä kokemuksia ?
Minun entisessä avioliitossani kommunikaatio muuttui luennoiksi. Minua ikäänkuin "opetettiin" ja minulle paasattiin erityisosaajan näkökulmasta asiasta kuin asiasta. Menetin kosketuksen siihen ihan tavalliseen mieheen - ilman niitä ammattinimikkeitä ja titteleitä. Tuntui siltä, että puhun aina erityisasiantuntija hra x:n kanssa. Hän sanoi arvostavansa mielipidettäni kuten varmasti myös hyvä opettaja tekee oppilaalleen. Käytännössä minun ideani, haaveeni ja toimintatapani olivat "vähemmän hyviä". Sulkeuduin enkä edes haaveillut enää. Mennessämme aivan lopussa terapiaan löytyi yksi terapeutti, joka näki tilanteen. Mieheni pyöritti tajuamattaan tilannetta aivan miten halusi. Ja minä sulkeuduin normaalisti kuoreeni - ei maksanut vaivaa keskustella "opettajan" kanssa, jos kaipasi aitoa dialogia aviomiehen kanssa. Mitä tulee tekojen ja sanojen ristiriitaisuuteen, se on todella vaikea kokemus. Ei tiedä enää mitä uskoa ja kuinka kauan jaksaa uskoa sanoja, jos tekoja ei ole. Itse luuliin tulevani hulluksi, tai olevani hullu.
Oikeastaan haluan vain todeta, että on loistavaa, jos omaat hyvät retoriikan taidot ja olet hyvinkoulutettu osaaja. Ongelmaksi ihmistenkohtaamiselle voi muodostua jossain vaiheessa omien roolien rajattomuus. Ammatti-minä on se retoriikan käyttäjä, siviili-minä saa ja voi olla ihan tavallinen Virtanen. Mikäli eroa ei ammatti-minän ja siviili-minän välillä enää ole, on vaimosi vaikea tietää kenen kanssa hän keskustelee. Syvyys ihmisestä katoaa retoriikan ja ammattilaisuuden verkkoihin.
Minä elän henkisen väkivallan uhrina. En ymmärrä, että miten olen voinut sietää tilannetta näin kauan.
Mieheni "näkee" minussa asioita, joita muut eivät näe. Sanoo, että ne tekevät minusta vastenmielisen näköisen.
Minun pitäisi käyttää hänen mielestään sopivia vaatteita, saatan istua tai vaikka syödä väärin. Hän jopa saattaa sanoa näistä asioista lasten kuullen.
Aina minulle ei sanota ääneen asioista, mutta sitten tulee halveksuvia murahteluita tai sitten vääntää itseään, niin kuin väittää minun tekevän. Tai sitten poistuu toiseen huoneeseen mulkaisujen kera.
Tätä on kestänyt muutamia vuosia ja olen kai lasten (kaksi pientä) takia jotenkin antanut kaiken tapahtua...
Sitten kun tällaisen hakkumishetken jälkeen en suostu seksiin, otetaan siitä kilo herneitä nenään ja saan siitä sitten seuraavan ryöpyn niskaani. Kännissä ja krapulassa koskee minuun, muuten vaihtaa toiseen huoneeseen luotani, ei koske ei halaa ei mitään läheisyyttä.
Nyt kuitenkin alan oleen henkisesti niin loppu, että en jaksa...itsetuntoni on tallottu lattianrakoon... Olen päättänyt lähteä tästä suhteesta, mutta se ei ole kuitenkaan niin helposti tehty kuin on sanottu...en ymmärrä miksi... 😑❓
Mieheni on myös pettänyt minua. Olen antanut anteeksi, mutta unohtaa en ole voinut. Alkoholia käyttää lähes joka viikonloppu ja kännissä on aivan kamala suustaan. Haukkuu minut ja menneisyyteni (siinä ei edes ole mitään haukkumista).
Olen pyytänyt häntä hakeutumaan jollekin, joka voisi auttaa näissä sen omassa päässä vellovissa "epäkohdissa" minun kohdalla, mutta hän ei ole suostunut, niistä ei kuulemma ole mitään apua. Hän myöntää välillä, että kohtelee minua väärin ja saattaa sitten olla hetken ihana, kunnes joku minun vaate tai istumisasento laukaiseen hirmuisen kohtauksen.
Leikattuani hiukset malliin, josta minä pidän ja muidenkin mielestä sopii minulle, on ihmisarvoni valunut johonkin kaivoon... Olen ihminen vain silloin kun pukeudun häntä miellyttäviin vaatteisiin ja käyttäydyn muutenkin hänen "arvojensa" mukaisesti.
Henkinen väkivalta on rankkaa...nyt olen sen tiedostanut sen tapahtuvan minulle, muuta miksi on niin vaikea lähteä pois, vaikka todellakin haluaisin...
Hui kuinka rankoissa ja raskaissa henkisen väkivallan suhteissa täällä moni elää ☹️
Minä seurustelin muutama vuosi sitten miehen kanssa joka käytti minuun hyvinkin selkeästi henkistä väkivaltaa. Erosimme (minä jätin hänet), mies kävi vuoden verran eron jälkeen terapiassa omien ongelmiensa (niitä oli!) vuoksi ja minä jatkoin omaa alkanutta terapiaani, jota jatkan edelleen. Mutta: me palasimme yhteen vuosi sitten, ja nyt asumme avoparina 🙂 ja molemmat olemme oppineet ja henkistä kasvuakin on tässä tapahtunut. Meillä menee hyvin, ja entinen (lapsellinen, kummankin pahasta olosta) johtuva riitely ja henkinen väkivalta on oikeastaan kokonaan kadonnut 🙂 Nyt tuntuu että tämä on sellainen parisuhde, kuin kahden tasa-arvoisen ihmisen suhde kuuluukin olla.
Henkinen väkivalta oli menneinä vuosina mieheltä minuun juuri vähättelyä, mitätöintiä, mustasukkaisuutta ja yleistä HÄNEN OMAN pahanolonsa purkua minuun. Välillä oli tilanteita joissa en kertakaikkiaan ymmärtänyt miksi toinen käyttäytyy minua kohtaan noin -ja lopulta saattoi käydä ilmi että jokin tilanne oli muistuttanut häntä jostakin hänen epäluotettavasta exästään tms. Ja minun niskaani kaadettiin pelko, epäluottamus, pahaolo ja oma huonommuuden tunne. Minulla on ollut keskivaikea masennus diagnoosina useamman vuoden ja oli myös tuolloin. Mies hyvin näki ja myös vaikutti ymmärtävän pahaa oloani, mutta silti saattoi jossain tilanteessa sanoa että "miksi kuvittelet että SULLA pitäis olla jokin oikeus onnelliseen elämään vaan sen takia kun sun kavereillakin on onnellinen elämä?!? Pitääkö sun saada sellanen elämä kun kavereillakin on?!?"
Tuo kuulosti niiiin käsittämättömältä ajattelutavalta, että en ollut uskoa korviani. Toinen kieltää minulta oikeuden olla onnellinen tai edes pyrkiä onnellisuuteen. Tuntui myös siltä, että mies ei edes halunnut minun pyristelevän masennuksen suosta ylös. Tunteehan sillon itsensä paremmaksi, kun toisella menee paljon huonommin ☹️
No, henkisen väkivallan käyttäjällä on varmasti lähestulkoon AINA taustalla oma, erittäinen paha olo. Niin on ollut miehellänikin. Silloin haluaa purkaa pahaaoloaan siihen, joka siinä kaikkein lähimpänä on. Ja mikäs sen parempi "paskaventtiili" kuin jo valmiiksi masentunut kumppani, joka ei jaksa puolustautua kunnolla vaan ottaa sonnan niskaansa ja syyllistyy. Tosin en kyllä kertaakaan huomannut, että miehen käytös olisi hänen omaa oloaan helpottanut 😟
Mutta tosiaan, nykyään seurustelemme ja avoliitossa eletään. Kumpikin saanut omaa elämäänsä jokasuhteessa eteenpäin, ja minusta vaikuttaa että miehen oma heikkouden myöntäminen ja avun hakeminen on auttanut häntä paljon, hän tosiaan on muuttunut. Kukaan nyt ei tietysti kerralla muutu ja yhtäkkistä valaistumista koe, mutta verrattuna entiseen hän on todella "miehistynyt" siinä suhteessa että henkinen väkivalta on kadonnut kyllä melkein täysin.
Voimia teille jotka kamppailette raskaissa suhteissa 🙂🌻 tosiaan, usein se ero saattaa olla ainoa toimiva vaihtoehto, niin rankkaa kuin se onkin 😞 mutta sen jälkeen voi tapahtua paljon hyvää.