Henkinen yksinäisyys?
Tai mitä lienee, mutta..
Seurustelin lähes 4v miehen kanssa. Siihen mahtui armeijat ja monet muut. Tulin raskaaksi ja kaikki vaikutti ihanalta. Mies jopa halusi lasta vielä enemmän kuin minä, tai niin hän sanoi. Raskausaika meni vähän niin ja näin. Enimmäkseen kuitenkin hyvin, vaikka miehellä oli haluttomuutta. (”hei mieti nyt, ei suakaan varmaan kiihottais jos mulla olis tommonen kaljamaha”)
Sitten lapsi syntyi ja mies vakuutti rakastavansa meitä ja aloiteltiin oikeaa perhe-elämää. Lapsi ei ollut vielä kuukauttakaan kun kuulin muualta miehen pettäneen minua toisen naisen kanssa jo muutaman kuukauden. Tunsin vieläpä tämän naisen yli 10vuoden ajalta. Mies tunnusti kaiken. Tämän seurauksena sitten erottiin, kun mies ”ei rakastanut minua enää”, enkä itsekään olisi pystynyt enää elämään hänen kanssaan. Muutimme lapsen kanssa pois kun lapsi oli 2,5kk.
Nykyään mies käy katsomassa lastaan ja on tämän elämässä mukana. Minä siedän miestä, koska en muutakaan voi. Lapsella kun on oikeus myös isäänsä. Olemme asuneet lapsen kanssa kahdestaan nyt reilut 5kk ja kaikki on päälisin puolin hyvin.
Rakastan lastani ja olen onnellinen hänestä. Päivät kuluvat rattoisasti touhutessa ja uutta opetellessa. Kavereitakin on, sekä vanhoja lapsettomia ystäviä, että uusia äitikavereita. Siitä ei ole kiinni. On vain tämä inhottava tunne, että jotain puuttuu. Jotain tärkeää. Kaipaan läheisyyttä, hellyyttä, seksiä ja ennenkaikkea tunnetta siitä, että olen rakastettu ja haluttu (muutenkin kuin lapseni toimesta ). Usein yllätän itseni haaveilemasta jostain niinkin arkipäiväisestä kuin halaus, tai suukko, tai.. *huokaus*
Ex-mies sai eron ja poismuuton välisenä aikana sanoillaan ja teoillaan minut tuntemaan itseni rumaksi ja inhottavaksi, arvottomaksi. Nykyisin en tiedä mitä ajatella itsestäni. En tapaa miehiä missään, kun en pääse käymään missään yksin. Netin seuranhakua ei ole kiinnostusta edes yrittää, en usko sieltä löytyvän yhtään normaalia miestä. Eikä pienen lapsen äidiltä uuden suhteen hoitaminen varmaan olisi helpoimmasta päästä. Enkä edes tiedä, osaisinko vielä luottaa, mutta..
Tämä on tavallaan todella raskasta. Sattuu katsoa onnellisia pareja tai perheitä yhdessä. Kirjat, elokuvat, ym. joissa on vähänkään jotain romanttista, ovat suorastaan kiduttavia.
Mitä siis tekisin? Onko ketään muita edes vähän vastaavassa tilanteessa? Kuinka eteenpäin, kun tunne kalvaa jokaisena päivänä? Miten saisin tämän tunteen taka-alalle? Vai olisiko jotain muuta keinoa?
Tulipas pitkä teksti. Olisin kiitollinen edes jonkinlaisista vastauksista tai pohdinnoista tilanteeseen. Sekin voisi auttaa selkiyttämään ajatuksiani.
Hei
Eipä ole minullakaan taikasauvaneuvoa, miten noista tunteista päästä eroon, olen niitä niin paljon elämässäni pyöritellyt. Itselläni on kaksi pitkää parisuhdetta takana, mutta älä mitä, niidenkin aikana ehdin väliin katsella kateellisena onnellisen näköisiä pariskuntia ja perheitä. Muistan yhden vaiheen, kun perjantai-iltaisin katsoin ikkunasta tai kauppamatkalla, kun monet perheet pakkasivat autoa lähtien yhteiseen viikonlopun viettoon. Meillä sellaista ei tapahtunut. Nyt tiedän jo miksi, mutta silloin mielessäni kehittelin kaikkia tekosyitä exäni puolustukseksi. Tosiasia oli, että hän vikitteli muita naisia viikonloput ja viikot ympäriinsä. Eli minun seurani ei ollut sitä hauskinta. Ja minä vietin viikonloput kotona siivoten, laittaen ruokaa, silittäen, katsellen tv:tä eli sitä kaikkea puuduttavaa, mitä sain tehdä viikollakin...Hävetti perjantai-iltaisin, kun työkaverit heittivät sen vakion, mitä aiot tehdä viikonloppuna. En kehdannut sanoa, että eipä meillä mitään tapahdu erityistä. Aloinkin vastata, että ensimmäinen toive on päästä tuosta ovesta ulos - siellä kun tehtiin jatkuvasti etenkin perjantaisin ylitöitä...joten se pelasti minut hiukan...mutta eihän sitä ihminen jaksa, ellei arkeen tule paussia, jotain mikä mieltä virkistäisi...
Mitä tulee hellyydenkaipuuseen, niin oivoi...siihenkään en ole patenttiratkaisua löytänyt. Olen kylläkin hankkinut huushollini täyteen kaikenlaista hellyttävää ja pehmolelua ja kaikki kukkaruukkuja myöten kantavat eläinhahmoja...ne ovat edes näennäisesti seurana, kun avaan kotioven. Mä vaan olen kantanut seuraukset siitä raskaasti, että olen lähtenyt parisuhteisiin ollakseni arvokas ja kokeakseni fyysistäkin turvaa ja läheisyyttä. Ei se vaan niin toimi. Silloin pohja arvokkaalta parisuhteelta on jo valmiiksi poissa. Kyllä syyt pitää olla muualla. Ensin pitää kokea itsensä arvokkaaksi sellaisenaan. Se ei sitten olekaan elämän helpoin läksy varmaankaan monelle meistä. Mutta jos ihan oikeasti haluaa olla onnellinen ja toista rakastaa, pitäähän sitä ihmisen ensin rakastaa ihan oikeasti itseään ja olla onnellinen yksinkin.
Osittain pakenen parisuhdevimmaani kaikenlaiseen hyörinään, mutta muistaen silti, että ajatuksiaan ei kannata paeta loputtomiin. Siihen tulee stoppi halusi sitä tai ei.Omia haaveita pitää helliä ja antaa niiden kukoistaa. Ahdistus yksinelämisestä on sitten vaan se kaveri, jonka kanssa pitää tasapainoilla. Seksi seksinäkään ei minusta ole sen arvoista. Siis se, että lähtisi seksisuhteeseen vain paineitaan purkaakseen ilman muuta tarkoitusta. Onhan sitä tän ikänen akka jo seksiä saanut. Läheisyys ja kanssaeläminen ja arjen jakaminen on se mitä kaipaan. Ja seksi olisi sitten osa sitä. Ei irrallinen tarkoitukseton lelu. Mutta näähän on henk. koht. juttuja. Jokainen koetaan miten koetaan.
Olen kuitenkin niin väsynyt rikkinäisiin parisuhteisiin ja rikkinäiseen minääni, että etsin ehjää ihmissuhdetta, ja toivon mukaan olen tehnyt kunnolla kotiläksyni, että voisin tarjota myös ehjää (lue kasvuun kykenevää) kumppania omalta puoleltani.
Itselle mielekäs tekeminen on kuitenkin yksi ehdoton hyvä seuralainen. Kun kokee tyydytystä siihen elämään, mitä elää, se kantaa kummasti. Eli ei mun luonani jatkuvasti puunata nurkkia, jos koen, että on muuta tärkeämpää tekemistä. Eikä harrasteta väkinäisiä kyläreissuja enää eikä väkinäisiä juttuja kauheasti muutenkaan. Pakkopullaa vältetään ja etsitään niitä itselle ihan oikeasti mielihyvää tuottavia asioita ja toimintamuotoja. Ja siitä saa kummasti energiaa. Se ettei elä elämäänsä muiden ehdoilla vaan on luonut omat säännöt siitä, mitä minun elämäni pitää olla ja mitä se parhaimmillaan on.
Tsemppiä ja hemmottele itseäsi, sitä tarvitset varsinkin nyt 🙂🌻
Hei!
Näin alkuun voin todeta, että suurin osa meistä miehistä on idiootteja.
Mutta koskaan ei voi tietää, saattaa vielä löytyä poikkeustapauskin...😉
Miehesi on ollut kyllä liian paha sinua kohtaan. Ei se, että pettää, mutta että raskaana olevaa rakastaan. Se on omasta mielestäni erittäin törkeää ja itsekästä toimintaa. Ja haukut ym päälle...
Raskausaika kokonaisuudessaan, synnyttäminen ja imettäminen ovat jotain käsittämättömän ihmeellistä ja koko olemassaololle niin tärkeää, ettei kenelläkään ole oikeutta sitä väheksyä. Vaikka en onnistunut ihannemiehen roolissa minäkään, kun meillä oli nämä tilanteet menossa. Ihmiset, olemme niin samanlaisia ja niin erinlaisia...
Voisi laittaa miehen nuoruuden piikkiin, mehän kasvamme aina vähän jälkijunassa, mutta onhan tuo niin törkeää, ettei voi sillä kuitata.
Itse rakastan lapsia. (Mutta olen silti ihan katu-uskottava mies😎 huumoria...😉 )
En ottaisi kumppanikseni naista, jolla ei ole lapsia, koska se, että on lapsia, kasvattaa.
Se tekee täysi-ikäisestä aikuisen.
Jos olisin sie, kulkisin lapsen kanssa ihan tavallisesti, ja tarkkailisin vastaantulevia miehiä.
NE, jotka huomaavat lapsesi ja hymyilevät, niistä löytyy sinulle oikea mies.
Ne pitävät lapsista, todennäköisesti ovat isejä, mahdollisesti jopa eronneita ja vapaita...
Kirjoitin heti kun luin viestisi, tarkemmin miettimättä.
Toivottavasti et mistään tykännyt huonoa, ja toivottavasti onnistuin jotenkin auttamaan.
Muista pitää meitä huolehtivia ajantasalla!!!
Elämä kantaa jos siihen uskoo.
Hei taas!
Kiitos viesteistänne, on ollut hyvä lukea niitä.
Tällä hetkellä ahdistaa todella paljon. Se tulee näin iltaisin ja on seurana kunnes nukahdan. Inhottavaa. 😯🗯️
Päivät menevät suht hyvin, kun on tekemistä ja lapsen kanssa riittää puuhaa. Mutta nämä illat, ei pitäisi olla aikaa olla vain itsekseen. ☹️
En tiedä mitä tekisin tai kelle puhuisin. Ystävien mielestä on turha valittaa, kaikkihan on hyvin. ..mutta kun ei ole! ei minun mielestäni. ☹️
Älä anna periksi nyt halulle löytää mies. Tiedän tunteesi ja ikäväsi. Jokainen meistä naisista samaistumme sinuun, jos olemme kokeneet eron ja jääneet pienten lasten kanssa yksin, ja jos miehemme on ollut inhottava ja ilkeä sadistiluonne. Tai oikeasti tätänykyä ajattelen että sellainen mies on vain äärimmäisen eksyksissä oleva pienipoika, ei kykene siihen mitä häneltä vaaditaan isänä ja miehenä. Kunpa hän älyäisi tai joutuisi jonkinlaiseen terapiaan missä saisi puhua siitä.
Hetki kerrallaan, päivä kerrallaan. On vain nimittäin huonompi juttu jos oikein ikävissään eksyykin sitten ottamaan vaikka minkälaisen miehen, että on vain joku jota rakastaa.
Hiljaa hyvä tulee, löydät ihan varmasti jonkun joka rakastaa!