Henkinen romuttuminen, fyysinen pahoinvointi ja silti aion nousta

Olen varannut ajan parisuhdeneuvojalle. Niin pitkälle henkinen pahoinvointini on mennyt. En saata uskoa, että avopuolisoni seisoo edelleen rinnallani, vaikka olen satuttanut häntä valitettavan monta kertaa. Olen jokaisesta kerrasta aidosti pahoillani.

Miksi teen hallaa parisuhteellemme, vaikka tiedän rakastavani puolisoani ja haluan elää hänen kanssa jokaisen päivän, mitä elämäämme on jäljellä ja toivon, että sitä on paljon. Olemme juuri 30 ikävuoden kynnyksellä molemmat. Olemme seurustelleet kaikkiaan n.7vuotta.
Aloitetaan, vaikka siitä lapsuudestani. Varhaislapsuudesta en muista oikeastaan mitään. Mutta asumme maalla, isoveli ja pikkusisko. Vanhemmat, jotka eivät osanneet rakkautta näyttää, kuin televisiosta. Ala-asteen olin koulukiusattu uskonnollisista syistä (perheeni ei kuulunu vallitsevaan uskontoon tai uskontoihin kai juuri lainkaan), mutta silti olin heikkojen puolustaja. Parhaat ystävät sainkin sitten ylä-asteella ja toimin tukioppilas-ryhmässä. Lukio-ikäisenä seurustelin ensimmäisen kerran vakavasti. Koin jopa, että olen säästänyt itseäni sille Oikealle. Herra Oikea petti minua parhaan ystäväni kanssa minun järjestämissä uuden vuoden valvojaisissa. Olimme molemminpuolin täysikäisyyttä. Nyt ymmärrän, että en sen jälkeen olekaan seurustellut vakavasti, vain lyhyitä kokeilu-luontoisia parisuhteita. En edes kaivannut parisuhdetta. Näin aika menikin n.4vuotta.

Sitten se tapahtui. Rakastuin, hullunlailla. Mieheen, joka oli ja on kaikkea sitä, mitä voi unelmoidakkaan puolisossa ja vielä enemmän. Pelkäsin seurustelun alussa, että en riitä. Halusin olla parempi ihminen ollakseni saman arvoinen mieheni kanssa. Halusin olla kaikessa hieman aiempaa parempi: hoikempi, fiksumpi, valkoisemmat hampaat, hillitympi, naisellisempi… Mitään tuota en halunnut itseni vuoksi, vaan mieheni vuoksi. Muutimme yhteen ja melko kauaskin aiemmista ympyröistä. Neljä vuotta kaikki oli täydellistä, emme edes riidelleet. Pakahduin pelkästään, kun katsoin miestäni.

Sitten romahdin, heikkouttani. Kohtasin ’entisiä tuttuja’, jotka kehuivat minua. Minä lankesin. Tuntui ihmeelliseltä, että minua joku kehui ja ihaili. Ihastuin siihen tunteeseen ja uskon, että niinhän minä olenkin. En antanut parisuhteelleni selviytymisen mahdollisuuksia, vaikka olimme kihlautuneet muutamia kuukausia aiemmin. Erosimme todella nopeasti.

Kuten arvata saattaa. Uudesta suhteesta ei tullut yhtään mitään. Koin aiemmista kauniista sanoista krapulaa. Kaipasin ex-kihlattuani, kaipasin niin pahoin ja pahoinvoivasti. Tutustuimme, kuin ihmeenkaupalla uudelleen ja päätimme aloittaa alusta. En ole koskaan ollut onnellisempi. Pakahdun kirjoittaessanikin. Lupasimme yrittää vain siksi, että halusimme elää toistemme kanssa, kunnes kuolema meidät erottaisi. Sanoin, että aion etsiä hänet seuraavassakin elämässä, en saisi hänestä tarpeekseni vielä tässä elämässä.

Nyt kaksi vuotta myöhemmin. Aika ajoin riitelemme todella raastavasti. Viimeisen vajaan kahden kuukauden aikana olemme eläneet, kuin painekattilassa. Ainakin joka toinen viikko. Puolisoni tekee reissuhommaa: viikko töitä, viikko vapaata. Olen itse asiakaspalvelutyössä, koen olevani hyvä työssäni ja esimerkillinen työkaveri, todella motivoitunut kehittymään ja kehittämään. Uskon, että olen arvokas työntekijä ja sen olen saanut työnantajaltani kuullakkin. Viikonloppuna koimme pikariidan ennen, kuin meille tuli ystäväpariskunta istumana iltaa. Emme saaneet sovittua asiaa ja lähdimme porukalla kapakkaan. Kapakassa suutelin naista. Mieheni raivostui. Lähdimme taxilla kotiin ja asiaa käsiteltiin onneksi vasta aamulla. Tekoni ei ehkä kuulosta hirveältä, mutta tämän kaiken paineen ja riitelyn jälkeen se oli todella paha teko. Ja minulle viimeinen varoitus. Jos en nyt hae apua, kohta meillä ei enää ole parisuhdetta, sillä voi olla teen vielä jotain pahempaa. Pahimmillaan, kun riitelimme mietin itsetuhoisia ajatuksia ja kerroin niistä muutama päivä sitten miehellni. Pahojen riitojen aikana sain paniikki/hengenahdistuskohtauksia. Kerran oli lähellä, että puolisoni olisi soittanut minulle välitöntä apua, kun hyperventiloin pitkään todella voimakkaasti ja pelkäsin toki itsekin. Riitojen aikana/jälkeen koen todella pistäviä vatsa- ja rintakipuja, huolestuin niistä.

Paineita on ollut monenlaista. Asun vanhempieni omistamassa paritalossa, toisessa puoliskassa. Mieheni osoite on taas omassa kodissaan ja omaisuus myös. Minua ei ’osoitetiedot jossain paperissa’ ole vaivannut. Mieheni on täällä ’loma’viikkonsa oikeastaan aina, kun minäkin olen täällä. Kerran hän tuli sanoneeksi, että vituttaa ajella tuota väliä. Otin itseeni ja tunsin, että edes minun vuokseni ei tee mieli ajella tuota n.30km/suunta väliä. Vaidoin työpaikkaa, sama työnantaja, mutta huomattavasti enemmän vastuuta ja uudet työkaverit. Mieheni ok-talo on valmistunut, on ollut varmasti paineita senkin vuoksi tässä viimeisen vuoden aikana. Hän rakensi sen myytäväksi, jotta olisi enemmän omaa rahaa (voitot) -meidän- taloa varten. Nyt talo ei ole mennyt kaupaksi (vielä, talvi hiljasta aikaa ok-talojen rintamalla) ja mieheni sanoi, että entä, jos me muutamme sinne. Emme ole rakentaneet taloa meille, meidän talosta tulisi ihan erilainen. Joten en innostunut asiasta ja loukkasin siten puolisoani. Pahoitin mieleni siitä, että loukkasin häntä. Tunnen alituista syyllisyyttä kaikesta, mitä huonoa/pahaa teen tai, mitä vain miehelleni sattuisi. Kerroinkin hänelle, että jos hän löisi vasaralla sormeen vahingossa samalla, kun minä selitän jotain asiaa hänelle: syyttäisin siitä itseäni.

Olen myös kerännyt hiljalleen ylipainoa. Lukiossa painoin 60kg, olen 160cm pitkä. Uskoin vakaasti, että olen lihava. Olin unelmavartaloinen! Lanteikas, kapea vyötärö, rintava. Nyt +18kg myöhemmin olen ylipainoinen ja viimeisimmät kilot ovat syöneet itsetuntoani entisestään. Olen potenut pahaa mieltä siitä, että luovutin kolme vuotta sitten. Olen tuntenut todella pahaa syyllisyyttä siitä ja tuntuu, että tunnen syyllisyyttä nykyään ihan kaikesta ja luulen, että ihan liikaakin. Ymmärrän, ettei ole ’järkeä’, mutta se on ihan eri asia, kuin tunne esim.syyllisyydestä tässä tapauksessa. Olen jutellut olemattomasta itsetunnostani (parisuhteessa) parille ystävälleni ja he ovat olleet todella ihmeissään, miten juuri minä itseironian taitavasti omaava aina-iloinen muiden puheista välittämätön voin kokea nolla-itsetuntoa. Niin vain on ja koen siitäkin syyllisyyttä ja tuntuu, että sitäkin minun pitää pyytää anteeksi, mieheltäni.

Tunnen pelkoa, että mieheni ei enää kestä. Se on suurin pelkoni. Olen varannut parisuhdeneuvontaan ajan, tulevana maanantaina. Odotan, että tämä vyyhti alkaa purkaantua. Mutta pelkään, että mieheni ’saa oman osansa’. Sillä sitä hän ei minun mielestäni ansaitse ja uskon, että hän on samaa mieltä kanssani. Mieheni ei ole suulain tai sosiaalisin. Sanoinkin hänelle, että pidän häntä OikeaOppikirja-asenteen omaavana. Hän tekee aina kaiken 110%, kun minä taas olen ’taiteellisesti suuntaa hakeva’. Koen, että hänen ’tyyppi’ on parempi ihminen: täsmällinen, vakaa, hillitty ja hallittu.

Nyt mietin, että.. olenko antanut itselleni anteeksi, osaanko antaa anteeksi itselleni, miten annetaan itselleni anteeksi.. missä kaikessa olen rikottu niin pahoin, etten enää kykene pitämään mitään ehjänä. Edes sitä ainoaa asiaa, mistä todella välitän, mikä minulle todella merkitsee. Olen aidosti rakastunut, enkä voi antaa periksi. Minun on parannuttava syyllisyydestä ja heikosta itsetunnosta. En usko pystyväni terveeseen parisuhteeseen koskaan, jos en saa ’oikaistua’ itseäni ja parisuhteen haluan vain nykyisen kumppanini kanssa.