Hei,

ihan varmasti heikko itsetuntosi vaikuttaa suhteeseesi. Kärsin itse heikosta itsetunnosta ja sillä on sen miljoona vaikutusta itseeni ja parisuhteeseeni. Rakastettuna oleminen on vaikeaa kun sitä ajattelee ettei ole sen arvoinen. Nyt varmasti kun olet vielä pettänyt miestäsi niin koet varmaankin ettet ole miehesi rakkauden arvoinen?

Auttoiko psykologi? Selvisikö uutta?

Olen itsekin käynyt ja aina jotain uutta itsestä ilmenee.

Kysyisin että mistä huono itsetuntosi on lähtenyt? Itselläni on siitä ettei isäni ollut läsnä lapsuudessani sekä äidin alkoholi-ongelmista, jolloin hänkin on minut tavallaan hylännyt. Tästä on jäänyt epävarmuus, masennus ja hylätty-tunne aikuisiälle asti.

Pelkäät että miehesi ei lähtisi ulkopuoliseen apuun, mutta oletko kysynyt? Joskus miehetkin käsittääkseni voivat yllättää ja lähteä 😀

Hei,

Kiitos paljon viestistäsi. Aina jotenkin lohduttaa, kun kuulee, että muillakin on samankaltaisia ongelmia kuin itsellä.

Olen kyllä kaikkien seurustelusuhteideni aikana joutunut taistelemaan sen ajatuksen kanssa, että en ole kumppanini arvoinen. Nykyisen suhteeni aikana näin on ollut myös, mutta hyviäkin aikoja on ollut. Olen vuosien aikana oppinut itsearvostusta pikkuhiljaa, olen jopa oppinut ottamaan kohteliaisuuksia vastaan ja toisaalta myös sitä kautta ruvennut huomioimaan miestänikin paremmin.

Olen pitkin matkaa tämän suhteen aikana tuntenut oloni epämääräisesti ahdistuneeksi. Joskus ahdistusta on aiheuttanut se, että olen ajattelut että jos kerron alemmuudentuntemuksistani miehelle, hän pitää sitä itsesäälissä kieriskelynä tai jotain muuta vastaavaa. Sen takia olen monesti pitänyt ajatukset itselläni (mikä on kyllä virhe).

Psykologilla olen käynyt vasta kerran, mutta aion käydä siellä, kunnes ongelmani alkavat selvitä. Heti ensimmäisen kerran jälkeen psykologi sanoi, että minun on jostain syystä ollut vaikeaa olla rakkaussuhteessa. Ja se on niin totta. Selvitämme nyt miksi. Tulevilla kerroilla tulemme varmasti keskustelemaan heikosta itsetunnostani. Mutta juuri enempää en vielä osaa sanoa.

Heikolle itsetunnolle syitä on varmaan useita, esim. isän reilu alkoholinkäyttö silloin kun nuorempi ja isot riidat isän ja äidin välillä. Muutenkin suhde isääni on hyvin ongelmallinen, koska emme juurikaan puhu mistään muusta kuin pinnallisista arkiasioista. Emme myöskään osoita toisillemme välittämistä, esim. emme koskaan halaa. Äidin kanssa välini ovat paremmat. Olin lapsena aika itsetietoinen, mutta kouluaikoina minusta kasvatettiin hiljainen ja kiltti tyttö, jolta odotettiin tiettyjä asioita. Tästä kiltin tytön roolista varmaan johtuu tuo kapinointi - on jatkuva tarve esittää jotain muuta kuin juuri sitä kilttiä. Ja valitettavasti miehenikin on tämän kapinan tuntenut nahoissaan.

Yläaste- ja lukioaikoina tunsin olevani syrjitty tai ulkopuolinen (vaikka kavereita toki oli), minulla ei ollut yhtään läheistä ystävää. Pojat eivät olleet minusta kiinnostuneita yläasteella, lukioaikana jo sentään seurustelin pari kertaa. Olin ujo, oikeastaan nörtti, ja tämä on saanut minut myöhemmin pyrkimään eroon epävarmuudestani, tosin välillä esitän itsevarmempaa kuin oikeasti olen.

En ehtinyt juuri elää itsenäistä elämää vanhempien luota pois muuttamisen ja miehen kanssa yhteen muuttamisen välillä, ja voi olla että olen ehkä rakentanut elämääni vähän liikaakin kumppanini varaan. Olen tiedostanut sen, että minun pitäisi vaalia enemmän kaverisuhteita ja etenkin ystävyyssuhteita, mutta jotenkin on vaikeaa päästää ketään ihan lähelle ja kertoa kaikkein syvimmistä ajatuksista.

Toivon, että mieheni suostuisi pariterapiaan (tms), tai ainakin kävisi yksinään psykologilla, koska hänellä on varmasti paljon ajatuksia, jotka painavat häntä. Toivottavasti varovainen ehdottaminen toimii, en oikein pysty häntä terapiaan pakottamaankaan.

Kunpa olisin tajunnut lähteä psykologin pakeille jo aikanaan kun aloin tajuta, että kaikki ei ole kunnossa. Nyt asiat ovat siinä pisteessä, että olen todellisessa vaarassa menettää elämäni rakkauden. 😭

Olisiko muilla vastaavanlaisia kokemuksia jaettavana?

Parahin Suden Tytär,

Tunnistan tarinastasi montakin tuttua piirrettä ja itse ahdistuksen läpikäyneenä ja osittain huonosta itsetunnosta "parantuneena" uskoisin voivani nähdä kirkkaasti joitain asioita sinun vaiheistasi.

1. Alkoholistin usein riitaisessa kodissa on pakko "esittää", kätkeä todelliset tunteet ja varoa omia reaktioitaan ettei provosoi juovaa/juovia vanhempiaan. Jo tässä vaiheessa oppii jakamaan itsensä kahtia sisäiseen ja ulkoiseen.

2. Koulussa ei ole varaa päästää todellista minäänsä valloilleen eikä varsinkaan oireilla pahaa oloaan, koska jollain tapaa sitä varmasti tajuaa, ettei se ole "koulun vika", että tuntuu pahalta. Toisaalta sitä varmasti tajuaa sahaavansa omaa oksaansa, jos koulun lyö läskiksi.

3. Kapinahenki herää vääjäämättä, koska sinulla ei ole tilaa hengittää niissä raameissa, joihin olet pusertautunut. Ja "kiltti tyttöhän" kapinoi "kiltisti", varmistaa, että vain itseen sattuu (anoreksia, bulimia, viiltely, itsetuhoiset elämäntavat kuten viina jne.) ja jos joku on päässyt aivan lähelle, tulee sitä satuttaneeksi (taatusti tahtomattaan!!!) sitä juuri kaikkein rakkainta ja läheisintä.

3. Seurustelukumppanit usein tavatan "ulkoisen" minän olevan voimassa. Ja kukapa ei pelkäisi, ettei se ihana kumppani rakastaisikaan sitä "kehnoa, huonoa, hävettävää" sisintä - jonka kuitenkin tuntee tavallaan "oikeammaksi" minäkseen. Helppohan pärjäävää, aina iloista ja jaksavaa ulkokuorta on rakastaa...

4. Luottamuksellisessa suhteessa tulee väistämättä eteen vaihe, jolloin itse haluaisi eheyttää itsensä ja saada kokonaisuudelleen (koko naiseudelleen) hyväksynnän. Pelko hylätyksi tulemisesta kasvaa niin suureksi, että sitä on vaikea hallinnoida. Kapinointi kumppania kohtaan saattaakin olla luottamuksen osoitus - "minä välitän sinusta niin paljon ja luotan sinuun niin kovasti, että uskallan sinulle näyttää tämän vähemmän salonkikelpoisen puoleni".

5. Jos pelkää järkyttävän paljon, että toinen hylkää, haluaa kenties alitajuisesti "ottaa tilanteen hallintaan" ja itse tehdä jotain sellaista, että jättämiselle on sitten ainakin "hyvä syy". Niin paljon sitä ihminen pelkää omaa ehjäksi tulemistaan, ahdistuu uudelleen avatuista haavoista ja niistä pursuavasta mädästä, että kuvittelee oikeasti olevansa kuin kapinen koira, joka voi vain nuolla märkäpaiseensa piilossa yksin.

6. Minusta sinulla on kaikki tarvittava, käyttelet sanaa ja ymmärrät puhetta, haluat kohdata ongelmia ja käydä rohkeasti tulta päin. Sisarellisena neuvona voin vain toivottaa sinulle onnekasta matkaa ja kumppanillesi ymmärrystä ja pitkämielisyyttä. Missä kipeimmältä ja hankalimmalta tuntuu, sinne kannattaa suunnata!

Sinun päässäsi olevat asiat olet itse sinne (usein tilanteiden pakosta tai kiristyksen ja uhkailuiden uhrina) päästänyt ja sinä itse niitä siellä pidät. Sinä saat päättää voida paremmin, päästä tasapainoon itsesi kanssa ja itsekin ymmärtää olevasi kaiken rakkauden arvoinen - ja sen, että osaat itsekin rakastaa koko naisena.

Printtaa vaikka keskustelu ulos ja anna kumppanisi lukea se. Siitä saattaa joissain tilanteissa olla apua päänavaukseksi keskusteluun. Itse en ole parisuhdeterapian kannattaja, koska usein ongelmien taustalla on nimenomaan yksilöiden omat hankaluudet menneensä kanssa. Joskus kuitenkin kumppaninkin on hyvä kuulla ulkopuolisesta lähteestä tai ammattilaisen suusta, että sinun ongelmasi on oikeasti sellainen, että se pitää ottaa vakavasti ja siihen pitää suhtautua erittäin ymmärtävästi - jos hän ei siis muuten ota uskoakseen.

Oma mottoni hakeutua terapiaan oli juuri se, että itse olen asiat päähäni laittanut ja miksi ihmeessä en muka osaa päästää niistä sitten irti!! Valitettavasti sitä oman pään sisäiset järjestelmät rakentaa juuri sellaisiksi, ettei niistä itse tahdo saada tolkkua. Aita mielen sisuksissa voi olla vaikka millin korkuinen mutta se on aina juuri sen korkuinen, ettei siitä omin voimin selviä yli. Ammattitaitoisen ja empaattisen terapeutin seura voi tehdä ihmeitä, usko pois!

Kaikkea hyvää sinulle ja kaikille muillekin palstalla vieraileville,
Uusmamma

Hei!

Olen eronnut viime syksynä rakkaastani seurusteltuamme kolme ja puolivuotta. Minulla on ollut huono itsetunto jo vuosia, johtuen koulukiusaamisesta, yksinäisyydestä, ja ensimmäisestä parisuhteestani jossa tulin petetyksi... Olen tässä nyt kuukausia jo käynyt läpi eroamme. Mietin päivittäin suhdettamme, itseäni, häntä, eroa jne. Heikko itsetuntoni on todella vaikuttanut suhteeseemme. Olen hyvin avoin ja tutustun helposti ihmisiin mutta minun on vaikea oikeasti luottaa keneenkään ja näyttää oikeasti tunteitani ja pohjimmaisia ajatuksiani.

Kun tutustuin poikaystävääni kaikki meni hienosti, olin ihastunut, hän oli ihastunut ja viihdyimme yhdessä, tuntui hyvältä. Aloimme seurustella. Jostain ihmeellisestä syystä luotin poikaystävääni hyvin helposti, kun se yleensä on minulle vaikeaa. Meillä oli avoimet välit ja puhuimme paljon. Mutta kun hän sanoi minulle ensimmäisen kerran rakastavansa, en uskonut. Hän sai tehdä aika paljon työtä ja vannottaa puhuvansa totta ennen kuin pystyin uskomaan. Meillä on mennyt aina aika hyvin, emme ole paljoa riidelleet, kun olemme molemmat aika rauhallisia luonteeltamme ja olemme pystyneet selvittämään erimielisyydet aina fiksusti keskustellen. Suhdettamme on kaivertanut ainoastaan minun heikko itsetuntoni, kun en ole pystynyt vastaanottamaan rakkautta, en ole tuntenut olevani poikaystäväni rakkauden arvoinen, ja siksi minun on ollut vaikea luottaa siihen että hän on tosissaan kun sanoo rakastavansa. Olen ollut mustasukkainen, olen pelännyt että menetän hänet.

Näin jälkeen päin kun olen suhdettamme miettinyt, olen tajunnut, että me emme koskaan tämän yli kolmen vuoden aikana ole riidelleet mistään muusta syystä, kuin siitä, että minusta on tuntunut, että hän ei arvosta minua, rakasta minua, huomio minua riittävästi. Olen aloittanut riidan jotta olen saanut kuulla hänen lepyttelynsä ja vakuuttelunsa, siitä että olen varmasti tärkeintä hänen elämässään.

Erosimme, kun poikaystäväni löysi toisen. En syytä häntä siitä, kun tiedän, että olen itse ajanut hänet siihen tilanteeseen. Olen vaan niin uskomattoman ristiriitainen ja vaikea ihminen, että elämä mun kanssa on yhtä tuskaa, kun en voi uskoa mitä toinen sanoo, enkä luottaa mihinkään.. Ja muiden vaan pitäis ymmärtää mua.. Eli heikko itsetuntoni on vaikuttanut suhteeseeni ja pilannut sen.. Nyt kärsin siitä.. Rakastan edelleen entistä poikaystävääni ihan kauheesti. Hän on tehnyt parhaansa ja yrittänyt olla tukenani eromme jälkeenkin. Mutta en tiedä onko mistään mitään apua kun en kerran osaa tätä elämää oikein elää. Karkotan kaikki tärkeimmätkin ihmiset ympäriltäni..

Hei, ja kiitos vastanneille. Vastauksistanne olen löytänyt edes pientä lohtua itselleni. Toivon voimia teille kaikille, jotta jaksaisitte kukin omassa tilanteessanne pyrkiä eteenpäin. Vaikka se tuntuu kuinka vaikealta. Itse en vielä tiedä, mikä tilanne oikeastaan on parisuhteessani tällä hetkellä. Emme ole eronneet, mutta emme ole käsitelleetkään asiaa vielä. Voi olla, että pahimmat ajat ovat vielä edessä päin.

Nimimerkki Taikkinen, olen huomannut itsessäni samankaltaisia toiminta- ja ajattelumalleja kuin sinullakin on. Olen ollut mustasukkainen, ihan turhaan vieläpä, ja olen kovasti pelännyt kumppanin menettämistä. Mutta itse olen kuitenkin tässä suhteessa se, joka on toiminut väärin ja epäkunnioittavasti. Voisin sanoakin, että kaikenkaikkiaan käytöstäni leimaa ristiriitaisuus. Mustasukkaisuus, toisaalta epävarmuus suhteessa olemisesta. Ajatukset omasta huonommuudesta, toisaalta toisen syyttäminen. Passiivisuus - kapinointi. Riippuvuus - irtiotto. Ja lista jatkuu...

Ajatukset omasta huonommuudesta ovat olleet minullakin pinnassa. "Olen vaikea ihminen", "Elämä minun kanssani ei ole helppoa" ovat tuttuja lauseita. Mutta juuri tässä ongelman ydin onkin, näistä itseä alentavista ajattelutavoista pitäisi pyrkiä eroon. Tiedän kyllä varsin hyvin, että teen niin itselleni, mutta en ole vielä konkreettisesti alkanut muuttaa itseäni positiivisempaan suuntaan. Mutta mistä sen aloittaisi?

Olen pohtinut, että olenko läheisriippuvainen. Tai ainakin jollain tavalla riippuvainen miehestäni? Koska en ehtinyt kunnolla itsenäistyä ennenkuin muutimme yhteen, on oma kehitykseni varmaankin jäänyt jollain tasolla kesken. Olimme silloin vielä niin nuoria. Toki olen kehittynyt itsenäisemmäksi suhteemme aikana, mutta olisiko kummallekin ollut tavallaan parempi, että olisimme oppineet elämään ensin erillään, sitten vasta lyöttäytyneet yhteen.

Koska aloitimme yhteiselämän varhain, olen rakentanut suuren osan elämästäni miehen varaan, enkä ole oikeastaan pitänyt omista sosiaalisista suhteistani (etenkään ystävyyssuhteista) tarpeeksi huolta. Olen hieman yksinäinen, minusta tuntuu, ettei kovin moni kavereistani koskaan soita minulle, ellen soita ensin heille. Entä jos minulle tapahtuu jotain? Kukaan ei edes tiedä, että minulle on sattunut jotain, kun kukaan ei edes ole kiinnostunut mitä minulle kuuluu. Tälle asialle on ainakin tehtävä jotain. Minun on ruvettava oikeasti panostamaan omaan elämääni, niihin osa-alueisiin, jotka ovat _minun_ eivätkä minun ja mieheni yhteisiä.

Vasta nyt olen oikeastaan tajunnut, kuinka syvälle erilaiset ongelmat ovatkaan juurtuneet. Olen tyytyväinen, että olen päättänyt selvittää asiat itselleni psykologin avulla. Mutta silti huoli painaa, kun parisuhde on vaakalaudalla ja tulevaisuus on täysin epävarma. Yksin jääminen pelottaa, paljon.

Toivottakaa minulle voimia! Tarvitsen niitä enemmän kuin koskaan.

Hei!

Taidamme olla aikalailla samassa jamassa. Sinäkin kirjoitit meidän samankaltaisista toiminta- ja ajatusmalleista. Minua puolestaan kosketti kirjoituksesi loppu, joka oli kuin suoraan omasta elämästäni ja omista ajatuksistani:

"Koska aloitimme yhteiselämän varhain, olen rakentanut suuren osan elämästäni miehen varaan, enkä ole oikeastaan pitänyt omista sosiaalisista suhteistani (etenkään ystävyyssuhteista) tarpeeksi huolta. Olen hieman yksinäinen, minusta tuntuu, ettei kovin moni kavereistani koskaan soita minulle, ellen soita ensin heille. Entä jos minulle tapahtuu jotain? Kukaan ei edes tiedä, että minulle on sattunut jotain, kun kukaan ei edes ole kiinnostunut mitä minulle kuuluu. Tälle asialle on ainakin tehtävä jotain. Minun on ruvettava oikeasti panostamaan omaan elämääni, niihin osa-alueisiin, jotka ovat _minun_ eivätkä minun ja mieheni yhteisiä.

Vasta nyt olen oikeastaan tajunnut, kuinka syvälle erilaiset ongelmat ovatkaan juurtuneet. Olen tyytyväinen, että olen päättänyt selvittää asiat itselleni psykologin avulla. Mutta silti huoli painaa, kun parisuhde on vaakalaudalla ja tulevaisuus on täysin epävarma. Yksin jääminen pelottaa, paljon."

Olisin voinut vaikka itse kirjoittaa tuon. Olen joutunut erilleen ystävistäni kyllä ihan käytännön syistäkin, kun monet ovat muuttaneet toisille paikkakunnille, mutta toki olisin voinut panostaa niihin ystävyyssuhteisiin enemmänkin. Mutta seurustellessani olen viettänyt suurimman osan vapaa-ajastani poikaystäväni kanssa, koska se on tuntunut tärkeimmältä. Ja olemme yhdessä viettäneet paljon aikaa poikaystäväni kavereiden kanssa kun he asuvat lähellä ja ovat usein kyselleet mukaansa, joten en ole kärsinyt vapaa-ajan ongelmista ja omat kaverit ovat jääneet vähemmälle huomiolle. Nyt, kun olemme eronneet, minulla ei ole enää sitä ainoaa ihmistä, joka aina tiesi missä menen ja tiesi olla huolissaan, että mitä minulle on sattunut, jos minua ei kuulu. Poikaystäväni oli tukeni ja turvani kaikissa asioissa ja elämäntilanteissa, millään muulla ei ollut niin paljoa merkitystä. Hänen lisäkseen menetin erossa myös ne ihmiset kenen kanssa tuli paljon vietettyä aikaa, poikaystäväni kaverit. Nyt olen vain yksin, omat kaverini asuvat eri paikkakunnilla, heitä näkee harvoin ja itsestä tuntuu raskaalta olla aina se, joka ottaa yhteyttä ja kyselee kuulumisia ja sopii tapaamisia. Tuntuu todella että kukaan ei välitä.

Olen myös päättänyt ottaa yhteyttä ammattiauttajaan, kun en pääse tästä tilanteesta mihinkään suuntaan. Tuntuu kuin ois tippunu jonkun ison kuopan pohjalle, josta on vaikea nousta. Etenkin jos kukaan ei auta eikä mikään anna voimia. Pelottaa ottaa yhteyttä psykologiinkin kun pelkää että jos se ei osaakaan auttaa, jos olo ei sittenkään helpota.

Hei!
Kyllä kannattaa ottaa yhteyttä ammattiauttajaan, turha on yksinäisyydesssä vatvoa ja vatkuttaa, silloin ongelmat tuntuvat kaksin verroin suuremmilta.Ulkopuolinen osaa kuitenkin hahmottaa tilannetta eri näkökulmasta.
Itse olen käynyt mielenterveystoimistossa vuosia, välillä on työntekijä vaihtunut, mutta ei se haittaa!
Pienin askelin voi alkaa rakentaa itsetuntoaan.Kannattaa ajatella: Minä olen tärkeä ihminen juuri tällaisena kuin olen, kaikkine virheineni ja puutteineni.
Uskon että voimia alkaa pikku hiljaa löytyä.
🙂🌻🙂🌻 Voimia!

Kiitoksia kannustuksesta 🙂

Tilanne on aika toivottoman tuntuinen tällä hetkellä. Meillä on näköjään Taikkisen kanssa melko samankaltaisia tuntemuksia. Kaveripiiriä tavallaan on, mutta niihin vaan pitäisi jaksaa pitää yhteyttä, kun ne eivät "vapaaehtoisesti" soita. En itse keksi oikein muutakaan keinoa, kuin yrittää vaan roikkua niissä vähissäkin kavereissa kiinni, joita nyt on, ja yrittää panostaa niihin. Uusien kavereiden hankkiminen onkin sitten jo vähän vaikeampaa, kun on melko vaikea löytää samalla aaltopituudella olevia ihmisiä.

Itse en ole pudonnut Taikkisen mainitsemaan kuoppaan vielä, mutta olen ihan siinä reunalla, ja saatan horjahtaa sinne minä hetkenä hyvänsä. Ainakin jos eroamme poikaystävän kanssa, niin sitten varmaan mätkähdän sinne pohjalle ja lujaa. En voi muuta kuin toivoa, että sieltä pohjalta löytyy jotain rippeitä omasta itsetunnosta ja itseluottamuksesta, jota tarvitaan sitten ylös kiipeämiseen.

Toivon parasta, että asiat järjestyisivät. Mutta olen murehtija-tyyppi, en osaa olla ajattelematta mahdollista eroakaan. Onneksi sentään tänne Tukinettiin voi purkaa sydäntään ja pyytää muilta kannustusta, silloin kun omat ajatukset on synkkiä. Tiedän, että tarvitsen erosta selviämiseen tukiverkoston, enkä tiedä, onko se tarpeeksi vahva.

Se nauha, joka pyörii päässäni ja toistaa lauseita "olen huonompi kuin muut", "en pärjää", "ei tämä riitä", "ei minua voi rakastaa" pitäisi heittää roskikseen ja sen tilalle pitäisi saada uusi nauha, jossa toistuvat positiviiset asiat: "olen kaunis", "pärjään yksinkin", "olen vahva", "ansaitsen rakkautta". Se on vaan helpommin sanottu kuin tehty. Psykologilta varmaan saan neuvoja tähänkin asiaan. Ongelmien tiedostaminen on kai sitten ensimmäinen askel parempaan suuntaan.

Hei,

koeta ihmeessä jaksella. Se ei lohduta nyt mutta kuopasta pääsee aina ylös. Olen itse pelännyt sitä putoamista kuoppaan, muttei niin sitten ole käynytkään mutta murtumisen pelko on valtava. Vaikka eroaisitte niin surun kautta positiiviseksi.

Ystävä-tilanne on sama, vaikka usein tuntuu että ystävistä "ei saa mitään" eli kai se aaltopituus ei ole sama edes ystävien kanssa, tai eihän ystäviltä saa vaatia mitään, tai tahtoa. Jokainen kun on erilainen.

Tukiverkkoa tarvitaan kyllä, mutta kyllä se olet sinä joka sieltä surusta on nouseva ylös. Yksin synnytään ja yksin kuollaan ja paljon muutakin siinä välillä on tehtävä yksin.

Olen itse siinä vaiheessa että rakennan sitä omaa itsetuntoa ja olin hetki sitten tilanteessa missä sinäkin. Olen siis aloittanut matkan itseeni ja eteenpäin. Nämä on niin vaikeita asioita ja mua usein harmittaa että miksi mä joudun käymään itseäni läpi, miksi mun vanhemmat eivät ole huolehtineet tai antaneet tarpeeksi huomiota ja rakkautta että olen vuosia etsinyt ja vaatinut sitä, miehiltä ja muilta.

Matka on pitkä ja työtä itsessä riittää. Mutta kuten psykologini eilen sanoi: pienin askelin kohti eheyttä. Sillä matkalla ollaan ja koetamme jaksaa. Ongelmien tiedostaminen on iso ja hyvä alku! Olet jo paremmassa tilanteessa kuin monet monet muut, joilla on paha olla mutteivat tiedä miksi eivätkä osaa asiaa ajatella.

Voimia meille kaikille!

Hei vaan,

Ei sitä tarvitse olla niin kovin nuorikaan aloittaessaan parisuhteen ja ajautuessaan eroon entisistä ystävistään. Minä olen muuttanut silloin tällöin paikkakuntaa ja maatakin, joten yhteydenpito ei ole aina niin helppoa. Ja niin kauan kuin parisuhteessa kaikki menee hyvin ei kaipaa sillä tavalla muita ihmissuhteita. Ne jäävät helposti vähemmälle huomiolle. Tai sitten se toinen vakiovitsi, että työpaineet vievät kaiken ylimääräisen energian, joten vapaa-ajalla ei enää jaksa mitään ylimääräistä. Eli yrittää pyörittää vain niitä pakollisia kuvioita kuten huushollia ja sitä tuikitärkeää lepoaikaa.

Tiedän omasta kokemuksestani, että heikko itsetunto ei todellakaan tee parisuhdetta helpoksi. Sitäpaitsi se saa helposti ajautumaan vääränlaisiin suhteisiin 😟 . Mieheni joskus epätoivossaan sanookin, että ehkä sitten hänen kuoltuaan vihdoin uskon hänen minua rakastaneen 😋 . On jo luopunut toivosta, että olisin luottavainen hänen alati palavaan rakkauteensa 😉

Hassu juttu vaan nyt kun ajattelen, että oma huono itsetuntoni unohtui hetkeksi, kun tapasin SEN OIKEAN. Halusin niin tulenpalavasti suhteemme toimivan, että pistin kaikkeni likoon omalta puoleltani. Totta kai epäusko iski välillä, mutta tavoite sai silti sen jäämään taustalle.

Jatketaan oman itsetuntomme paikkailua 🙂👍 . Olen jopa ottanut töistä virkavapaata, jotta saisin aikaa hengähtää. Ja yksi tärkeä tavoitteeni tälle vuodelle on, että pidän itsestäni parempaa huolta. Viime vuosi johti työssä loppuunpalamiseen ja eväiden näivettymiseen. Kunhan masennukseltani ennätän, aion laittaa uutta tuulta purjeisiin 🙂🌻 Tsemppiä teillekin!