Hankala mies

Hankala mies

Käyttäjä Thalia aloittanut aikaan 27.08.2013 klo 12:10 kohteessa Parisuhde, koti ja perhe
Käyttäjä Thalia kirjoittanut 27.08.2013 klo 12:10

Olemme seurustelleet puolisentoista vuotta. Asuneet yhdessä useammankin kuukauden. Suhde on ollut suurimmilta osin todella hyvä. Teemme hyvää toisillemme, jaamme useita mielenkiinnonkohteita ja harrastuksia, mies on sekä puolisoni että paras ystäväni. Olemme edelleen rakastuneita toisiimme, suhteessamme on paljon hellyyttä ja intohimoa.

Meillä molemmilla on ja oli suhteeseen tullessa painolastia. Minun kohdallani se tarkoittaa raskasta menneisyyttä ja siitä johtuvia henkisiä ongelmia. Tiivistetysti: olen ollut henkisesti ja fyysisesti väkivaltaisissa parisuhteissa sekä tullut usein hylätyksi. Olen käynyt läpi pienimuotoisen päihderiippuvuuden ja ollut itsetuhoinen. Kaikki tämä on johtanut kohdallani ankaraan epävarmuuteen ja hylätyksi tulemisen pelkoon. Olen käyttäytynyt läheisriippuvaisesti, ja se on aiheuttanut suhteeseemme suuria ongelmia. Mieheni on kärsinyt ja uhkaillut erolla.

Puolisen vuotta sitten, juuri ennen yhteenmuuttoamme koin jonkinlaisen heräämisen. Ennen tuota hetkeä olin ollut jollain tasolla luovuttanut, olin tyytynyt elämään ahdistunutta elämää. Ihan yhtäkkiä päätin, että haluan ”parantua” ja elpyä. Näin pitkään aikaan vähän valoa tunnelin päässä. Päätin, että minustahan tulee onnellinen ja ehjä. Soitin ja varasin itselleni ajan terapeutille. Jonot olivat pitkät mutta tieto siitä, että aika oli varattu, helpotti jo itsessään. Siitä asti vointini on ollut nousujohteista, joskin kaiken käsittely ja toipuminen on ollut hidasta ja vaikeaa. Ahdistuksen kanssa taistelen edelleen, olen kuitenkin lähes poikkeuksetta toiveikas tulevaisuuteni suhteen. Terapiassa olen käynyt ja tulen käymään edelleen.

Pari päivää sitten meillä oli suunnaton riita, jonka aikana kumpainenkin pääsi loukkamaan toista ja uhkailemaan erolla. Riita lähti siitä, kun vitsinä tokaisin että ”no en pidä tietokonepelejä pelaavista miehistä”, kun mieheni oli naureskellen väittänyt pelaavansa koko vapaapäivän mielummin pelejä kuin tapaavansa yhteisiä tuttujamme. Minulle tuo oli harmiton kevyt sananvaihto, mieheni koki sen määräilyksi. Ehkäpä aikaisempien ongelmiemme vuoksi. 😐

Pyytelin anteeksi ja koitin ”ottaa sanomani takaisin”. Minulla ei ole halua eikä tarvetta kontrolloida tai kieltää miestäni. Hän tuntui kokevan tilanteen jonkinlaisena valtataisteluna.

Riita saatiin sovittua ja molemmat pyysivät anteeksi, ilma tuntui jopa puhdistuvan. Jäin kuitenkin miettimään mieheni temperamenttia. Hänellä kun on tapana suutahtaa mitä pienimmistä asioista. Nyt riidan jälkeisinä päivinä hän on esimerkiksi poistunut mielenosoituksellisesti huoneesta ja painellut mököttämään koska söin niin, että haarukkani osui hampaisiin. Hän kertoi että olen kasvatettu huonosti ja kaikin puolin ällöttävä syödessäni. Minun piti pyytää anteeksi ja luvata parantaa tapani.

Tänä aamuna hän oli hyvinkin aurinkoinen kunnes kävi onneton yhteensattuma, ja löimme päämme vahingossa yhteen. Sen jälkeen oltiin taas kiukkuisia ja synkkiä. Poikaystäväni piikittelee minua usein niin, että onnistuu loukkamaan ilman, että voin suoranaisesti syyttää häntä ilkeilystä. Hänellä on tapana moittia minua ankarasti epäonnistumisistani. Tunnen itseni tästä syystä usein kömpelöksi, ällöttäväksi ja tyhmäksi. Hän on fiksu ja monissa asioissa taitava. Hän ei mielestään useinkaan ole väärässä ja huomauttaessani häntä moittimisesta, hän ei nähnyt moisessa mitään väärää. Tunnen, etten pysty puolustamaan itseäni. Jos sanon vastaan, niin syntyy suunnaton myrsky ja riita. Helpointa on vain alistua, pysyypähän rauha talossa.

Poikaystäväni on itsekin kokenyt kovia elämässään. Hän ei kuitenkaan ole liiemmin puhunut niistä minulle, tuskin kenellekkään. Käsittääkseni hän on kokenut suurta yksinäisyyttä elämässään, eikä hänellä esimerkiksi ole ollut ainoatakaan suhdetta ennen minua. Voimavaransa rakkauden sijaan hän on käyttänyt uraansa ja on ikäänsä nähden menestynyt hyvin.

Mietinkin, mitä minun kannattaisi tilanteessa tehdä. En näe hänen päähänsä. En tunne hänen painolastiaan kuten omani joten en osaa auttaa. Miehelleni parisuhteesta tai omasta henkisestä hyvinvoinnista puhuminen on lähes mahdotonta, ja johtaa usein riitaan. Hänen tempauksensa, solvaamisensa ja välinpitämättömyytensä saa minut tuntemaan itseni usein ei-toivotuksi, arvottomaksi ja huonoksi. Omalle toipumiselleni moinen ei tee hyvää.

Luulen, että parasta olisi antaa loukkausten tulla toisesta korvasta ulos, ja jättää kiukuttelija itsekseen. Se vaan tahtoo olla saman katon alla TODELLA vaikeaa. Kärsin tukalasta ilmapiiristä kotona. Tuntuu ettei tässä toipumisvaiheessa itselläni tahdo riittää voimat moiseen. Useimmiten tilanteet raukeavat sillä, että pyydän anteeksi koska olen tehnyt väärin (pyyhkinyt väärällä rätillä, syönyt väärin, laittanut jonkun asian väärään paikkaan jne) ja kevennän tilanteen nauramalla omalle tyhmyydelleni. Se vaan usein tuntuu todella vaikealta. 😯🗯️

Mieheni on myöntänyt että hänelläkin on ongelmansa. Hän ei vaan ole kokenut (vielä?) samanlaista herätystä kuin minä aikoinaan. Hän on pyytänyt myös usein anteeksi, ja 80% ajasta hän on minulle todella ihana. On lähes uskomatonta, että tuo samainen mies voi enimmäkseen olla niin ihmeellisen kannustava ja hellä ja sitten yhtäkkiä solvaava ilmapiirin myrkyttäjä. En ole valmis lähtemään tästä suhteesta vielä.

Käyttäjä rainbowsareok kirjoittanut 13.10.2013 klo 17:42

Viestisi oli kuin minun kirjoittama ja kyyneleet tuli silmiini lukiessani kertomustasi.
Minä ja mieheni tavattiin 7 vuotta sitten. Alku oli ihanaa, mieheni oli kuin unelma! Hän oli hellä ja huomaavainen. Äärettömän kiltti. Kolmen vuoden päästä päätimme mennä naimisiin. Siihen mennessä miehestäni oli pikkuhiljaa alkanut paljastua outoja piirteitä, mutta pistin ne oman käytöksen piikkiin. Olimmehan kovin nuoria ja tiesin että omassa käytöksessäni oli ollut vikaa.
Naimisiin menon jälkeen tilanne alkoi pikkuhiljaa kärjistyä. Mieheni osasi olla ajoittain se sama, ihana ihminen keneen aiemmin rakastuin. Sitten yhtäkkiä yllättäen, hänen mieliala saattoi muuttua. Aloin huomaamaan että jatkuvasti minä olin se syyllinen kaikkeen hänen mielipahaansa. Kerrotaan nyt, että minä hoidin kotona kaikki kodinhoitoon liittyvät työt, työn ja opiskelun ohella. Minä siivosin, laitoin ruokaa, pesin pyykit jne. Näistä asioista mieheni keksi aina huomautettavaa ja usein se ilmeni suuttumuksena ja mököttämisenä.
Esimerkiksi kerran hän raivostui siitä että olin unohtanut pestä hänen lätkävaatteet.
Aina naimisiin menomme jälkeen hän on kiristänyt minua toimimaan eri tavoin, avioeron uhalla. jatkuvasti olen ollut hänen kontrolloitavana. Viimeisimpinä asioina se, että en saisi käydä vanhempieni luona niin usein, muuten tulee ero.
Perjantai iltana koin jonkilaisen pysähdyksen. Vanhempani olivat illalla tulossa meille kylään ja olin koko päivän siivonnut kotona. Siivouksen tohinassa olin vahingossa heittänyt lehden roskiin, jota hän ei ollut vielä lukenut. Tästä hän raivostuin. Jostain syystä koin jonkinlaisen voimaantumisen, ja ymmärsin että minun ei tarvitse kaikkea sietää. Sanoin hänelle että jos hänen asenteessa ei tapahdu radikaalia muutosta, tämä avioliitto oli tässä. Ero sopi hänelle hyvin, mutta ei ilman täydellistä syyllistämistä (minä olin kaiken aiheuttanut, ajanut meidät tähän tilanteeseen).
Voimia sinulle kovasti! Itse koitan pitää positiivisen mielen ja ajatella, että ansaitsen parempaa. Tukiverkosto on äärimmäisen tärkeä, jota ilman en nyt pystyisi jatkamaan. Tsemppiä sulle!

Käyttäjä Thalia kirjoittanut 17.10.2013 klo 11:22

Tarinasi todellakin kuulostaa hyvin samankailtaiselta kuin minun!

Mies suuttuu ihan omituisista pienistä asioista. Viimeisin isompi sota alkoi siitä, että sanoin päiväämme suunnitellessamme että "en taida ehtiä suihkuun". Sanoin sen täysin neutraalisti ja totesin että eipä moinen niin haittaa. Tämä kuitenkin johti siihen samaan vanhaan erolla uhkailuun. Olen kuulema aina negatiivinen eikä hän jaksa minua enää.

Mies on suuttunut minulle mm. siitä että minun on ollut kylmä, siitä että laitoin hänen muovikulhon väärin pesukoneeseen, siitä että pyyhin väärällä rätillä. Näitähän nyt on lukemattomia. Kun miehellä on jokin hukassa, se on aina minun jäljiltäni. Joskus tuntuu että en osaa tehdä hänen mielestään mitään oikein. Eri mieltä en uskalla olla, enkä kertoa ongelmistani kotona. Pelkään riitoja, pelkään sitä kylmää ilmapiiriä jonka mies saa mökötyksellään aikaan. Tälläkin hetkellä meillä on jonkinlainen riita vissiin päällä koska esitin aamulla vääränlaisen mielipiteen siitä miksi häntä väsyttää taas.

Erään kerran kun meillä oli taas suunnaton sota, päätin etten jaksa sinne ero uhkailuun asti ja tokaisin itse että "paras varmaan minun lähteä tästä suhteesta koska olen niin huono". Mieheni reaktio oli että nyt liioittelen. Taisi kyllä vähän säikähtää.

Usein riitojen aikana mies syyttää minua siitä että olen kontrolloiva ja koitan hallita häntä. Itse hän eräänkin riidan aikana vaati, etten saa edes ajatella hänen mielestään väärällä tavalla.

En oikein tiedä miten jaksaa näitä hänen oikkujaan. Olisi niin helppoa, kun voisin vaan olla välittämättä, toisesta korvasta sisään, toisesta ulos.

Voimia sulle! Ansaitset todellakin parempaa! Kyyneleet tuli itsellänikin silmiin tarinaasi lukiessani. On helpottavaa tietää, ettei ole yksin. Jaksamisia 🙂🌻