Avaan tässä nyt hiukan elämääni ja ongelmiani anonyymisti muulle maailmalle. Tekstistä tulee aika pitkä ja hiukan poukkoileva tarina, mutta yritän tarjota mahdollisimman laajan kuvan avioliittoni solmusta.

Olen 41-vuotias mies, naimisissa nelikymppisen naisen kanssa ja lapsia on kaksi yhteistä, 2- ja 4-vuotiaat sekä kaksi hänen edellisestä avioliitostaan, 10 ja 12.

Tapasimme, kun hän oli naimisissa, kuolleessa liitossa tosin. Suhteemme oli hänelle viimeinen kimmoke erota ja muutimme noin vuoden seurustelun jälkeen yhteen. Lapset muuttivat luonollisesti mukana myös, osaksi uusioperhettämme.

Yhteisten lasten synnyttyä elimme normaalia vauva-arkea. Vaimoni oli hyvin stressaantunut ja väsynyt, mutta luovimme mielestäni kohtuullisen siististi vaikeimpien aikojen yli. Hänellä on myöskin hyvin usein keskivaikeita ja vaikeita migreenikohtauksia, mutta niin hän kuin minäkin tunnistamme nykyään kohtaukset hyvissä ajoin, joten hänen radikaalisti muuttuva käytös tulee jätettyä kohtauksen oireeksi, molempien puolelta.

Joudun olemaan työni takia pois kotoa noin sata päivää vuodesta ja tämä tottakai ei helpota parisuhteen kiemuroita. Olen kuitenkin käytännössä kaikki viikonloput kotona perheeni kanssa. En tapaa juurikaan ystäviäni vapaa-ajalla, vaan elämäni kierto on hyvin rajatusti akselilla koti & perhe – työ & työmatkat. Kumpikaan meistä ei käytä kotona juurikaan alkoholia.

Puolisosta oppii aikaa myoten kaikkea uutta ja vaimoni on kertonut minulle olevansa bi. Minulla ei ole mitään ongelmaa hyväksyä tai elää tämän asian kanssa. Olemme kerran olleet kolmen kimpassa hänen parhaan ystävättärensä kanssa ja kerran jopa neljän kimpassa tämän ystävättären ja hänen poikaystävänsä kanssa.

Vaimoni kertoi tämän viimeksimainitun tapahtuman jälkeen olleensa tämän pariskunnan kanssa kolmen kimpassa aiemminkin suhteemme aikana ja kerran maanneensa miehen kanssa ystävättärensä luvalla ihan kahdestaankin. Tämä jälkimmäinen tapahtui eräänä viikonloppuna, kun olin lasten kanssa mummolassa antaakseni vaimolleni hiukan omaakin aikaa pienimmän lapsen ollessa vielä vauva.

Vaikka en hyväksy mitä hän on suhteemme aikana touhunnut, olen käsitellyt asian ja antanut hänelle anteeksi. Luottamuksen rakentaminen on ollut hyvin pitkä prosessi, mutta hissuksiin aloin jälleen luottamaan häneen. Vaimoni ilmeisesti meni henkiseen lukkoon kaikesta tästä tapahtuneesta ja seksielämämme käytännössä loppui.

Viime keväänä vaimoni alkoi kiinnittämään ulkonäköönsä entistä enemmän huomiota. Minusta se on ollut varsin mukavaa ja parisuhteen yksi tärkeä osa, seksi, palasi hetkellisesti osaksi avioliittoamme.

Hänellä on jonkinkin verran hyviä ystäviä, joiden kanssa hän on työnsä kautta päivittäin tekemisssä. Kuluvan vuoden aikana hän on alkanut viettämään vapaa-aikaansa näiden ystävien kanssa yhä enemmän ja enemmän. Yksi näistä ystävistä on miespuoleinen. Kuin vahingossa hän unohtaa mainita, että tämä mies on aina mukana vapaa-ajan riennoissa myös. Mies on tahollaan naimisissa ja hänellä on kaksi lasta. Emme ole perhetuttuja. Vaimoni on työpaikallaan järjestänyt itsensä tänä syksynä luottamustehtäviin, joissa tämä mies on myöskin. Tämä tuli ilmi aivan toista kautta, kuin vaimoni kertomana. Aikaisemmin vaimollani ei ole ollut minkäänlaista kiinnostusta luottamustehtäviin.

Kotona ollessamme hän viettää lasten nukkumaan mentyä aikaa FB:ssa, joten vähäisestäkin kahdenkeskisestä ajasta iso osa hänellä kuluu hänen ystäviensä kanssa tietokoneella.

Hän viettää toki vapaa-aikaa ystäviensä kera ihan kasvotustenkin. Kesälomalla hän oli viikon poissa kotoamme ja nyt syksyn aikana hän on parina viikonloppuna matkustanut toiselle paikkakunnalle sekä ollut risteilyllä tärkeiden ystäviensä kanssa.

Olemme keskustelleet kaikista näistä aiheista, mutta hän vakuuttaa, ettei mitään syytä ole epäillä hänen uskollisuuttaan. Hän ei halua puhua enää asiasta eikä missään tapauksessa rajoittaa yhteydenpitoa kavereihinsa.

Myönnän, että olen mustasukkainen ja en pidä siitä, että hän käyttää vähäisestä kahdenkeskisestä ajastamme paljon ystäviensä kanssa. Ymmärrän, että työmatkojeni aikana vaimoni on käytännössä varsin yksin ja tarvitsee omaa tilaa ja aikaa. Minusta tuntuu kuitenkin kotona ollessani siltä, että roolini parisuhteessamme on enemmän lastenhoitaja kuin aviomies. Läheisyys, hellyys ja seksi ovat lähinnä sanoja, mistä pystyn lukemaan, en kokemaan.

Rakastan vaimoani ja hän omien sanojensa mukaan minua.

Olen kirjoittanut, puhunut, huutanut ja kironnut vaimolleni pahaa oloani ja yrittänyt kertoa, että haluan ratkoa hänen kanssaan yhdessä ongelmia parisuhteessamme. Ehdotin, että menisimme pariterapiaan, jotta vieras kuuntelisi ja avaisi siten ehkä uusia polkuja kommunikaatioon. Vaimoni mielestä ei ole mitään syytä keskustella; minä olen mustasukkainen narsisti.

Kun luen oman kertomukseni, oikea kysymys lienee, miksi edes jaksan yrittää vielä.

Jos jaksan yrittää vielä kerran, mistä kannattaisi aloittaa?