Puolisoni sairastui erittäin vakavasti n. vuosi sitten. Laajassa aivoinfarktissa tuhoutui vasemmanpuolen aivokudosta etenkin otsalohkosta.
Tämä vuosi on ollut kaikkine vaiheineen käsittämättömän rankkaa, ensin henkiinjäämistaistelu, halavutuneen puolen kuntoutus, erittäin vaikea afasia ja nyt viimeisimpänä huomattavat muutokset käytöksessä ja tunne-elämässä.
Etsin kohtalotovereita. Millä lailla läheisenne käytös on muuttunut aivotapahtuman jälkeen? Meillä esim. ei halua minkäälaista kosketusta, ei saa neuvoa, kaikki täytyy tehdä hänen tavallaan. Jatkuvaa unohtelua, laukoo asioita, joita ei koskaan ennen olisi sanonut ja sitten ei muka muista niitä. Mustasukkaisuus, kyttäys puheluiden ja netin suhteen. Millään ei ole mitään väliä. Välillä käskee lähtemään pois kotoa, uhannut lyödä (ei toteuttanut) ja haluaa eroa. Seuraavana päivänä on, kuin ei mitään olisi tapahtunutkaan. Kehuu osaavansa kaiken, kiertelee kaupungilla esittelemässsä myyjille arpia ja kehuu,kuinka kaikki muut kannustavat häntä paitsi minä.Ei myönnä, että ajokortti on menetetty eikä anna myydä ylimääräistä autoa pois.
Kukaan ei valmistanut tähän. Koko ajan puhutaan miehen voinnista ja terapioista jne. Minä saan kaiken hoitaa, mutta kukaan ei kysy miten minä tämän jaksan.
Meillä on myös kehitysvammainen teini-ikäinen poika. Puoliso ei tule enää toimeen hänen kanssaan, ei esimerkiksi ymmärrä teinin uhmaa, vaan ottaa kaiken itseensä.
Kuinka te muut olette jaksaneet?
Minä olen yhä vahvemmin ajatellut avioeroa, 20-vuoden liiton jälkeen. Rakastan häntä edelleen, mutta hän ei ole sama ihminen, jonka tunsin. Tuntuu, että hän on kuollut ja joku muu on hänen rumiissaan.Haluaisin surra kuollutta, mutta kaikki vaan toitottaa, miten onnekkeita ollaan, kun selvisi hengissä. Koen myös ulkopuolelta painetta, että olen kamala ihminen jos nyt jätän tämän avuttoman ihmisen.
Olen niiiiiin väsynyt tähän….