Hei Patinatar (nimimerkkisi on muuten ihana, siitä tulee mieleen "elämän patinoima")

Kokemusta minulla ei ole, mutta eikö etäsuhdekin voisi onnistua, jos pystyy tapaamaan toista säännöllisesti ja tietää, että suhde kestää molemmilta puolilta. Jos kumppani on se, mitä olet elämässä etsinyt, niin ei kannata etäisyyden olla esteenä. Kun ollaan samalla aallonpituudella, kohtaaminen voi olla parempaa kuin talon ukolla ja akalla, jotka istuvat samalla sohvalla vierekkäin telkkua tölläämässä!

Utelen vähän lisää, että ymmärtäisin paremmin tilannettasi...

Kirjoitit samassa lauseessa miesystävästäsi ja että masennuit. Liittyikö masennus jotenkin tähän suhteen etä-ominaisuuteen vai ihan johonkin muuhun?

Olit huolissasi myös lapsistasi. Tarkoititko, että ero olisi lapsille liikaa? Oletteko pystyneet nyt olemaan jotenkin yhdessä ja lapsesi ovat kiintyneet mieheen (ymmärsinköhän oikein)? Onko mies myös kiintynyt lapsiisi? Ovatko lapsesi vielä pieniä?

Myötätuulta elämääsi🙂🌻

PS. Vinkki kaikille, joilla on pahoja muistiongelmia: Kopioi se teksti, johon vastaat, leikepöydälle. Sitten kun alat vastata tekstiin, liitä se siihen näkyviin, niin voit tarkistaa mitä tekstissä luki ja pyyhi se lopuksi pois ennen kuin lähetät oman viestin (tajusin tämän vasta äsken... 😉)

Hei Patinatar,
etäsuhteet ovat aina kimurantteja ja uskoisin kaikkien sellaisessa suhteessa olevien aika ajoin miettivän näitä juttuja. Olin itse kaukosuhteessa (Berliini- Lontoo) reilut kaksi vuotta yhden samassa maassa vietetyn vuoden jälkeen. Mies oli (ja on edelleen!) hirmuisen mukava ja meillä oli todella helppoa, ihanaa ja onnellista silloin kun olimme yhdessä. Elimme kumpikin tahollamme ihan omaa elämää johon toisella ei ollut mitään yhteyttä. Tapasimme toki toistemme ystäviä joskus, mutta
varsinkin näin jälkeen päin huomaan, ettemme tienneet toistemme arkipäivästä kovinkana paljon. Yhdessäoleminen oli lomailua ja mukavien asioiden tekemistä ja se elämäntyyli sopi meille silloin. Emme koskaan suunnitelleet tulevaisuutta tai tehneet suunnitelmia seuraavaa tapaamista pidemmälle, ja olin todella yllättynyt kun mies sitten sanoi haluavansa joko meidän muuttavan yhteen tai lopettaa suhteen. Hän halusi joko olla kanssani "kunnolla" tai tavata jonkun, jonka kanssa voisi olla tavallisessa "arkipäiväsuhteessa". Hän sanoi kaipaavansa ihan tavallisia seurustelua, suunnittelemista ja yhdessäoloa muutenkin kuin lomalla. Mina puolestani olisin hyvin voinut jatkaa etäsuhteessa, koska en edes halunnut silloin arkea kenenkään kanssa. Hän tiesi jo kysyessään etten muuttaisi ja suhde loppui siihen.

Meillä oli siis niinpäin, että hän oli jo jonkun aikaa kärsinyt etäisyydestä & turvattomuudesta ja, noloa tunnustaa, minä en ollut edes aistinut mitään.Vaikka silloin tuntui epäreilulta ja kurjalta joutua tekemään ratkaisu, olen onnelinen siitä, että hän rohkeni ottaa asian puheeksi ja vaatia elämältään jotain muuta kuin sitä mitä meidän suhteemme tarjosi. Kaukosuhteessa oleminen sokaisi minut siinä mielessä, että en oikeastaan ollut läsnä siinä suhteessa kuin ehkä 1/3 kapasiteetilla. En oikeastaan halunnut muuta kuin helppoa olemista toisen kanssa ja se ei ole käsittääkseni sitä, mistä kestävä parisuhde koostuu.

Oletko kertonut miehelle kaipaavasi enemmän läheisyyttä ja turvallisuudentunnetta? Jos kaipaat enemmän läheisyyttä sinun pitäisi voida suoda itsellesi sitä. Ymmärrän hyvin, että on helpompaa olla edes puolittain hyvässä suteessa kuin yksin, mutta pidemmän päälle se ei ole tehnyt ainakaan minua kovin onnelliseksi. Jos tuntuu, että elämä tapahtuu jossain muualla kannattaa pysähtyä ja kysyä mitä elämältään haluaa, mitkä asiat ovat välttämättömiä ja mitkä kivaa extraa. Uskoisin ettemme ole koskaan liian vanhoja tai urautuneita tekemään muutoksia elämässämme.

Voimia ja
🙂🌻

Hei,

Ihanaa kun vastasitte.Kuinka yksi pieni lause voikin piristää oloa,viitaten nimimerkkini huomiointiin.

En oikeastaan tiedä miksi masennuin juuri kun kaiken olisi pitänyt olla hyvin. Lapset voivat hyvin ja elämässäni on mies joka on kertonut rakastavansa minua ja ennenkaikkea olemme terveitä! Miksi masennuin,olisko turvallista masentua nyt kun kaiken pitäisiolla suhteellisen hyvin?Olet oikeassa että etäsuhde voi olla hyvä,olen jo todennut hyvät puolet.Saan säilyttää itsellisyyden ja perheemme lasten kanssa muuttumattomana.Silti itken iltaisin itseni uneen kaivaten lämpöä elämääni.Lapset ovat kiintyneet miesystävääni,ja hän on todella hyvä heitä kohtaan.Hän tuo paljon elämäämme sitä mitä ei ole ollut aikoihin..

Taloudellinen tilanteeni tekee suhteesta vaikean,minulla ei ole rahaa tavata tai soitella hänelle,joten suhde kulkee hänen yhteydenpidon varassa. Tunnen ahdistuvani kun en tunne olevani tasavertaisessa asemassa suhteessamme. olen kertonut ,itkenyt tilanteemme mahdottomuutta mutta hänen mielestään pitää hyväksyä realistinen tilanteemme. Minä en vain ole realisti,olen pohjaton romantikko joka uskoo kaiken olevan mahdollista jos vain rakastaa.. mutta niinhän todellinen elämä ei mene.

Pahinta on minulle se että olen toistamiseen etäsuhteessa,ja tämän suhteen alkaessa kuvittelin nyt kaiken olevan mahdollista.Voi olla että kaikki vielä onkin mutta kun juuri nyt tarvitsen miestä elämääni,miehen tukea perheelleni.Suhteesta "karkaaminen" ei ole vaihtoehto,olen jo kokenut liikaa,toinen vaihtoehto voi minulle olla vain yksineläminen.

Miksen löydä nyt elämäni onnea,vaan kiusaan itseäni mahdottomin haavein.Tänäänkin ajelin autolla ympäriinsä haaveillen kodista jossa asuisimme kaikki,tasavertaisina rakastettuina.Miksi en pysty hyväksymään elämää sellaisen kuin se on minulle annettu?

Itse olen kokenut paljon,taloudellisia kriisejä,sairautta,eron,henkisen väkivallan,yksinhuoltajuuden jne.taistellut niiden yli.En jaksa ymmärtää miksi välillämme on tällainen muuri jos tämä on todellista rakkautta,olen ollut valmis kompromisseihin mutta hän ei ole valmis muuttamaan elämässään mitään,vaihtoehto on vain että minä luopuisin kaikesta.En enää pysty siihen,koska tiedän että tulee aikoja jolloin rakkaus yksin ei kanna..

Hei taas,
haaveilussa ei ole mitään pahaa, päin vastoin se vahvistaa sydäntä ja tuulettaa mieltä 🙂
Mielestäni olet rohkea päätöksessäsi olla muuttamatta jos kerran tuntuu, ettet halua. Millä tavalla tilanne olisi erilainen jos hän muuttaisi teidän luoksenne? Onko tilanteessanne minkäänlaisen kompromissin mahdollisuutta, eli voitteko tulla toisiamme puoleenväliin vastaan?

Minusta kuullostaa siltä, että olet päättänyt pysyä suhteessa joka tapauksessa. Jos se pitää paikkansa, voisit yrittää tietoisesti kiinnittää huomion asioihin, jotka ovat elämässäsi tosi hyvin ja yrittää löytää niistä sitä arkipäivän onnea. Kirjoitat, että sulla on terveet lapset ja rakkautta elämässäsi, vaikkei ehkä ihan siinä muodossa ja määrässä, jossa toivot. Tuossa on jo paljon onnea! Se, ettei onni täyty aina sillä tavalla kuin haaveilemme ei välttämättä tarkoita sitä, että onnemme olisi jotenkin puolinaista. Koeta löytää itsestäsi ja lähipiiristäsi voimaa ja ylpeyttä. Tiedän, että "ylpeys" sanalla on suomen kielessä negatiivinen kaiku, mutta en nyt keksi parempaakaan sanaa ja tarkoitan ylpeydellä tervettä omanarvontuntoa, en koppavuutta. Elämästäsi löytyy varmasti voimalähteitä jotka voivat auttaa sinua jaksamaan. Ja kuten sanoit, ehkä suhteessasi on siemen yhteiseen elämään. Älä kuitenkaan laske sen varaan vaan koeta jollain tavalla elää tietoisesti tätä elämä mikä sinulla on nyt.

Halaus ja 🙂🌻

Hei,

Ehkäpä olen jotenkin joutunut sen harhan piiriin että ainoa oikea onnellisuus piilee "täydellisessä" perheessä,vaikka tiedän senkin totuuden että välttämättä monenkaan kodissa ei eletä täyttä onnea.
Ehkäpä mittaankin omanarvontuntoani tällä asialla,toivon että saisin paikan epäonnistumisilleni ja pyyhkiä kaiken "pahan" sisältäni pois...näinhän se ei mene.Onnellisuus on kuitenkin sisälläni..
Ehkä luulen että puoliso talossa helpottaisi elämääni,arjen jakaminen ja taloudellisen vastuun puolittaminen toisivat helpotusta joka nyt vie elämältä liikaa voimia.Kuvittelen että joku muu kuin lasten isä ottaisi vastuuta harteilleen..

Sehän se omanarvontunto ja ylpeys,valitettavasti henkinen väkivalta vei sen minulta.Olen yrittänyt tehdä kaikkeni jotta saisin oman itseni taas palaamaan.En vain löydä keinoa ja en tiedä saanko sitä yksin korjattua.Paljon olen edistynyt siitä naisesta joka itki haukuttuna maassa.
En enää laske elämääni miehen varaan,ja yritän jatkaa itseni korjaamista tämän parisuhteen sisällä.

Oman elämänsä kanssa sokeutuu,on helpompi kertoa toiselle kuinka tekisi vastaavassa tilanteessa ja ehkäpä tiedän itsekkin mitä tehdä mutta miksi itsensä onnelliseksi tekeminen on näin vaikeaa?Liian monet vastoinkäymiset ovat lannistaneet,nujertaneet, jotenkin niistä olisi riuhtaistava itsensä irti..

ehkäpä sisälläni on häpeää,ajattelen että minuakin arvostettaisiin enemmän jos talossa asuisi mies.

Kiitos halauksista,se saa kaikki voimaan hyvin.

Hei taas,
haaveilussa ei ole mitään pahaa, päin vastoin se vahvistaa sydäntä ja tuulettaa mieltä
Mielestäni olet rohkea päätöksessäsi olla muuttamatta jos kerran tuntuu, ettet halua. Millä tavalla tilanne olisi erilainen jos hän muuttaisi teidän luoksenne? Onko tilanteessanne minkäänlaisen kompromissin mahdollisuutta, eli voitteko tulla toisiamme puoleenväliin vastaan?
Minusta kuullostaa siltä, että olet päättänyt pysyä suhteessa joka tapauksessa. Jos se pitää paikkansa, voisit yrittää tietoisesti kiinnittää huomion asioihin, jotka ovat elämässäsi tosi hyvin ja yrittää löytää niistä sitä arkipäivän onnea. Kirjoitat, että sulla on terveet lapset ja rakkautta elämässäsi, vaikkei ehkä ihan siinä muodossa ja määrässä, jossa toivot. Tuossa on jo paljon onnea! Se, ettei onni täyty aina sillä tavalla kuin haaveilemme ei välttämättä tarkoita sitä, että onnemme olisi jotenkin puolinaista. Koeta löytää itsestäsi ja lähipiiristäsi voimaa ja ylpeyttä. Tiedän, että "ylpeys" sanalla on suomen kielessä negatiivinen kaiku, mutta en nyt keksi parempaakaan sanaa ja tarkoitan ylpeydellä tervettä omanarvontuntoa, en koppavuutta. Elämästäsi löytyy varmasti voimalähteitä jotka voivat auttaa sinua jaksamaan. Ja kuten sanoit, ehkä suhteessasi on siemen yhteiseen elämään. Älä kuitenkaan laske sen varaan vaan koeta jollain tavalla elää tietoisesti tätä elämä mikä sinulla on nyt.

Halaus ja

p.s.
hups, pidin tekstiäsi iiris esillä jotta olisin muistanut mitä vastasit ja hups unohdin poistaa sen joten siksi tekstisi jäi omaan viestiini..

Hei taas,
kun mieli on maassa on tosi helppo ajatella, että muilla on asiat paremmin ja että oma elämä olisi huomattavasti parempaa tai laadukkaampaa jos siihen sisältyisi jotain muuta kun sitä, mitä siihen kulloinkin sisältyy ja silloin elämästä menee (ainakin hetkellisesti) ilo. Täydellisiä perheitä ei ole. Minusta tuntuu, että kenen tahansa elämä voi näyttää täydelliseltä jollekulle. Joku ajattelee, että hyvä taloudellinen tilanne on täydellisyyttä, toinen pitää intohimoista parisuhdetta täydellisyyden mittarina.

Kirjoitat osuvasti, että tarvitsisit paikan missä pyyhkiä kaiken pahan pois ja jatkat, että onni on sisälläsi vaikkei sitä juuri nyt ehkä niin huomaakaan. Olet oikeastaan jo ratkaissut pulmasi 🙂 keskitä voimasi itseesi sillä SINÄ OLET se paikka jossa voit pyyhkiä "pahan jäljet" pois. Parisuhde voi varmaan auttaa siinä prosessissa, mutta sinä itse olet viimekädessä vastuussa, ei kukaan muu. Ota selvää onko paikkakunnallasi vertaistukiryhmiä joissa voisit käydä vahvistamassa itseäsi.

En yhtään muuten halua vähätellä yksinhuoltajan taakkaa ja toivetta jakaa arkea toisen kanssa. Olisi tietysti helpompaa jos toinenkin aikuinen ottaisi vastuuta asioista, ja siinä mielessä toiveesi tiiviimpää parisuhteeseen on täydellisen ymmärrettävä. On myös varmasti vaikeaa löytää energiaa ja aikaa itsensä korjaamiseen kun on pyöritettävä taloutta yksin. Koeta kuitenkin jaksaa helliä itseäsi, kyllä se omanarvontuntokin sieltä löytyy. Usko pois! 🙂🌻

Hei,

Kiitos rohkaisevasta viestistä, en tiedä olenko oikeasti vasta nyt monien vuosien jälkeen todella alkanut tehdä surutyötäni. Vastuusta olet oikeassa ja tiedän että vain minä ja ainoastaan minä voin korjata elämäni sellaiseksi että se voisi olla onnellista minulle.On vain helppo sortua ja etsiä pahan olon syytä muualta,vaikkapa nyt tästä etäsuhteestani.

Olet oikeassa iiris siitä että on vaikeaa löytää aikaa omien asioiden korjaamiseen kun vastuuta on niin paljon pienistä ihmisistä.Talous on koko ajan pidettävä herkeämättä mielessä jotta kuukauden budjetti ei ylittyisi. Ystävätkin pikkuhiljaa ovat loitonneet, jokaisella oma elämänsä ja ongelmansa,eivätkä enää jaksa käydä kun ei ole antaa heille aikaa.Oikeasti tarvitsi välillä hyvää kaveria jonka kanssa liotella varpaita hunajavedessä..

Lapset kasvaa ja nautin oikeasti että he ovat vielä lähelläni,on vain vaikeaa löytää tasapainoa tässä kaikessa kun elämä ei ollutkaan niin helppoa kuin luuli. Elämä onkin kasvamista koko ajan..joskus nämä kasvunpaikat ottavat vain todella lujille.