Etä äitiys, slsiaalitoimi, vaikea ero, sinkkuelämää, yksinäisyyttä ilman kavereita
Vuosi sitten erosin lapsen isän kanssa koska tuli synnytyksen jälkeinen masennus. Pitkä ensikotijakso mikä päättyi siihen että lapsi muutti 6 kk ikäisenä isälleen. En saanut nähdä lasta ilman valvontaa, isän ollessa töissä lapsi oli sosiaalitoimen kautta jossain perheessä ja joku toinen nainen hoiti lastani. Se ei auttanut masennukseen tippaakaan. Siitä on jäänyt hirveät arvet sisälleni. Ikävöin jatkuvasti lasta ja voin pahoin silloin. Niinkun edelleenkin. Niitä asioita ei saa pyyhittyä pois mielestä. Joskus loppukesästä lapsen ollessa 1v sain taas muutaman kerran viikossa pitää lasta luonani yötä. Siihen vaikutti se että olin ruvennut seurustelemaan ja meni hetken aikaa ihan kivasti. Tosin jatkuvasti mielessä se että lapsi oli joutunut kärsimään siitä ettei saanut nähdä minua ja tietysti minä kärsin. Koen että lapsi vietiin minulta pois sen takia koska en olisi itse halunnut erota. Loppusyksystä jätin seurustelukumppanin koska ymmärsin etten rakastanut häntä yhtä paljon kun lapsen isää. Kertaakaan elämässäni en ole ketään miestä rakastanut sillätavalla kun lapsen isää. Enkä usko että sellaista enään tuleekaan. Lapsen isä ei halua olla kanssani enää. Enkä usko että itsekkään pystyisin enää siihen vaikka kuinka ikävöin sitä suhdetta. En pystyisi olla ihmisen kanss kuka jätti minut sillä hetkellä kun eniten olisin tarvinut sitä toista. Ja kaikki ne asiat mitä sen jälkeen tapahtunut. Lapsen isällä jatkuvasti uusia naisia ketä esittelee lapselle. Itselläni on ollut vain se yksin mies eron jälkeen kuka nähnyt lasta. Nyt on taas tilanne etten saa nähdä lasta koska voin huonosti. Se johtuu siitä että olen ihan kohta 30 vuotias ja olen aina vain halunnut perheen. Enkä ole koskaan elämässäni sitä saanut. En halunnut lasta niin että sillä on kaks kotia. Halusin että on lapsi kenen kanssa saan olla aina. Se ei tule koskaan enää tapahtumaan koska en ole lapsen isän kanssa yhdessä. Kavereita ei ole. Yksi ainoa mutta silläkään ei ole aikaa nähdä aina. En käy ulkona juurikaan koska en halua lähteä yksin. En myöskään pidä lapsen kanssa yksin olemisesta koska olen aina halunnut perheen. Halunnut jakaa lapsesta saaman ilon jonkun kanssa. Nyt olen ollut yksin. Ja vaikka olisi joku toinen mies ei se koskaan pystyisi ymmärtämään sillätavalla sitä minun iloa lapsesta. Eikä koskaan rakastaisi samalla tavalla lastani kun sen isä. Näin ollen en usko että koskaan pystyn rakentamaan suhdetta enään kenenkään kanssa. Aloitin syksyllä koulun mutta sekään ei oikein suju koska elämä sen ulkopuolella on niin kurjaa. Jatkuvasti ressaan sitä miten voin olla lapsen kanssa ja eksäni on se kuka määrittää voinko olla. Minun äitini ja siskoni ovat tekemisissä lapsen isän kanssa. Ja usein ovat kertoneet asioitani hänelle. Ja sekin on väärin koska ei eksän kuulu olla tietonen minun elämästä. Nyt tämän uusimman päätöksen jälkeen että en taas voi tavata lasta kun valvotusti en jaksa enää tapella sen eteen että voisin olla lapsen kanssa. Olen hyväksynyt sen että elämä ei ole minua varten. En ole halunnut tälläistä elämää ja silti joudun tätä elämään. Ainoa mitä odotan on että koska kuolen. Odotan hidasta kuolemaa. Olen nyt estänyt äitini siskoni ja eksäni numerot jotta kukaan ei voi enää olla yhteydessä minuun. Olen istunut viikon kotona tekemättä mitään. Tai no viiniä juon koska se edes vähän helpottaa. En siivoa. En käy kaupassa en tee ruokaa en laita itseäni. Ei ole enään syytä tehdä mitään. Ainoa syy elämiseen oli lapseni ja nyt en saa taaskaan olla sen kanssa. En suostu valvottuihin tapaamisiin koska en halua että kukaan muu ihminen määrittelee elämääni enää. Tai vahtii minua. Olen luovuttanut elämässä kaiken suhteen jo. Viime vuoden kävin hoidoissa siis juttelemassa ym kokeiltiin kaikke mahdollista erilaista apua mutta mistään ei ole ollut apua. Taas maanantaina on käynti yhdessä paikassa missä olen joskus yli vuosi sitten jo ollut. Olen kyllästynyt jatkuvasti jauhamaan saman tarinan uudelleen ja uudelleen. Tuntuu ettei kukaan ymmärrä miltä minusta tuntuu. 9 kuukautta kannoin lasta sisälläni. Rakastin sitä rakastan edelleen. Tein lapsen ja luovutin sen lapsen isälle. Mitä se on tehnyt.. ei mitään. Minä olin se kuka teki kaiken minä olin se kuka synnytti lapsen minä olin se kuka lihoi sen takia että me saadaan lapsi ja nyt lapsen isällä on uusia naisia ja minun lapseni. Ja minulla ei ole mitään muuta kun muistoja. Kaipaus ja ikävää. Olen yksin. En ole halunnut olla. Mutta minulta on viety kaikki.
Hei!
Sinulla on todella vaikea tilanne. Rakastat lastasi yli kaiken, mutta et saa tavata kuin valvotusti. Voisitko jutella sosiaalitoimessa tilanteestasi? kaikki päätökset on kuitenkin tehty lapsen parasta ajatellen. Sinun etusi on jäänyt taustalle. Kannattaa jutella omien sukulaistesi kanssa tilanteesta, voisiko tapaamiset järjestää yhdessä heidän kanssaan?
Älä luovuta. Sinä olet lapsesi äiti, sitä ei kukaan muu voi hänelle olla. Koeta sinnitellä hänen takiaan, kun hän on vanhempi tapaamisetkin helpottuvat.
Voimia oikein toimia!
Elsa3
En halua olla sukulaisten kanssa tekemisissä koska he auttavat lapsen isää. Eivät minua. Olen päättänyt jäädä kokonaan pois kaikesta. Parempi niin kaikille
Hei!
Ymmärrän tuskasi. Tilanne ja sukulaisten kohtelu loukkaavalta tuntuvalla tavalla täytyy olla äärimmäisen turhauttavaa.
Muista kuitenkin kirkkaasti, että asiat ja tilanteet muuttuvat. Vaikka nyt on näin, se ei ole pysyvää. Jossain vaiheessa kerrot lapsellesi, ettet hänestä koskaan sydämessäsi ja ajatuksissa luopunut. Ja kun jaksat, pidä itsestäsi huolta sillä asenteella, että se on valmistelua tulevaisuutta ja yhteistä elämäänne varten.
Ei ehkä suuresti lohduta, mutta tiedosta sekin että kanssasi samankaltaisessa tilanteessa, jossa on tullut läheisten taholta nöyryytetyksi sekä erotetuksi omasta läheisestään, on paljon ihmisiä. Älä anna periksi vaan usko siihen, että äitinä tärkein asia on, ettet hylkää lastasi, vaikket hänen kanssaan voi tällä hetkellä ollakaan siten, kuin haluaisit. Jotkut äidit puukottavat lapsiaan selkään ollessaan näiden elämässä, sinä voit valita toisin vaikka juuri nyt on vaikeaa.
Lapsensa takia jaksaa mitä vain! Muista silti pitää myös itsestäsi huolta ja tarvittaessa ole sukulaisten kanssa sen verran tekemisissä, että edistät sinun ja lapsesi suhteen kasvua.
Mutta kun enää ei jaksa tapella sen eteen että asiat menisi hyvin. En pysty koskaan antamaan lapsen isälle anteeksi. Se tulee aina vaikuttamaan kaikkeen. En pysty olla missään tekemisissä lapsen isän kanssa. En halua mennä lastenvalvojalle edes koska en halua joutua näkemään häntä. En halua olla mitenkääpäin tietoinen sen olemassa olosta. Silloin ainoa keino on olla olematta lapsenkaan elämässä. En jaksa enää tapella sen eteen että voin olla lapsen kanssa. En halunnut tälläistä elämää. En halunnut lasta kuka on välillä luonani. Halusin lapsen kenen kanssa saan olla aina. Se on täysi mahdottomuus enää. Lapsi muistuttaa kaikesta siitä mitä en koskaan saanut. Olla perhe. En halunnut olla kahdestaan lapsen kanssa. Ja halusin jonkun kelle jakaa sitä iloa mitä lapsesta saa. Enää ei ole ketään. En halua kuulla että lapsella on toinen äiti isänsä luona. Ja joudun aina kuulemaan jos olen lapsen kanssa tekemisissä. En halua kuulla. En halua tietää. Haluan vaan tästä elämästä pois
Hei yksinäinennainen89,
Missäpäin asut? Minulla on ihan samat mietteet, mutta vielä ikävämpi tilanne. Kyllä, luit oikein. Meitä on muitakin ja minulla tilanne on monin tavoin sairaampi.
Kaikki sanovat, että eteenpäin elämässä. Yksinkin on mukava olla, mutta kyllä sinä joskus jonkun löydät. Tämähän on täyttä sontaa. Introverttina persoonana en edes pysty enää välittämään kenestäkään. Perhettäni ei enää ehjäksi saa. En halua olla yksinhuoltaja, enkä toisaalta halua nähdä tuota pettävää, kuvottavaa, sadistista lapsen isääkään. Eli tilanne nyt vaan on se, että ei tämä tästä muutu miksikään.
Miksi pitäisi elää kun ei itse halua? Jonkun muun takia? Ei kait sentään, ei se joku muu joudu kärsimään kärsimystäsi.
Jos haluat vertaistukea lähemmin, kerro ihmeessä.
Asun lahessa. En enään oikein keksi mitään sanottavaa kun tuntuu että kaikki oli nyt tässä. Tunnen että pääsen itse vapaaksi kun vaan luovutan. Se että en joudu näkemään lapsen isää on parasta pitkään aikaan missään. Tietysti se vaatii sen etten nää enään lastani mutta en vaan pysty. En halua lapsen kasvaessa kuulla muista äideistä. En saanut olla äiti lapselleni niin kuin halusin. En halunnut kahta kotia lapselle. Tuskin lapsikaan. Mutta lapsen isä halusi. En vaan jaksa enään.
Heippa taas,
Voisitko jaksaa siihen asti, että tulen käymään luonasi Lahdessa? Minulla ajatukset vaihtelevat 30min välein. Itsemurha, ei itsemurha, itsemurha..pitäisikö odottaa siihen asti, että se on itsemurha, itsemurha, itsemurha?
En nyt ole kyllä itsekään varma haluanko elää. Luultavasti en. Toisaalta uskon kyllä vankemmin, että muut pärjäävät, niinkuin sinäkin.
Näetkö mitään mahdollisuutta, että löytäisit uuden onnen? Ei tuo sinun miehesi nääs miltään kultakimpaleelta kuulosta ulkopuolisen korvaan..
Miten voisin saada suhun yhteyden? Voitas jutella kahdestaan? Sähköpostiosoite?
Tänään lapseni oli ollut siskollani ja ensimmäisenä kysellyt äitiä. Hirvittää millanen elämä sille tulee ku joutuu elämään asian kanssa että ei oo oikeeta äitiä. Tai ehkä se joskus unohtaa ja sanoo jotai eksän uutta naista äidiks. Koska mä en sellanen saanu olla. Oon miettiny paljon sitä että en jaksa enempää ja kun ei oo enää mitään nii ei mun kannata edes jatkaa elämää. Oon kohta 30 ja oon aina vaa halunnu perheen ja olla äiti. Mut en oo saanu. En koskaa oo ketää muuta miestä rakastanu ku lapsen isää. Oon kovasti koittanu ettiä uusia mut ei kukaa oo sellanen ku se oli. Eikä sellasta tuu enää. Haluun tappaa itteni
Hei,
Ymmärrän tunteesi täysin. Älä vielä tapa itseäsi. Voidaan miettiä tätä hetki ennen sitä. Jos se ei sitten auta niin mietitään uudelleen.
Se on niin vaikeeta. Kaikki on vaikeeta. Ei sellaista miestä enää tulekkaan ketä rakastaisin. Tai vanhan kaavan mukaan sitte mies ei rakasta mua. Ja vaikka tulis nii miten kellekkää ikinä voi kertoa mistään mitä kaikkea on ollu. Mun elämä on vaa yks iso pettymys ja enää ei oo jäljellä mitään. Ei mitään asioita pysty unohtamaan. Oon aina ollu sosiaalinen ihminen ja enää ei oo ketään ympärillä. Tai no olis mut ei sellasta mitä haluan. Oon unohtanu jo elämän kaikki haaveet ja odotan vaan poispääsyä täältä. Netflix pauhaa aamusta iltaan että on jotain hälinää ympärillä. Välillä oon syömättä koska ei tee mieli syödä. Välil tilaan ruokaa ja syön yhen kerran päivässä. Välillä juttelen netissä jollekki miehelle ja toteen että ei hyvä. Sit pommitan eksää viesteillä ja puheluilla koska haluun että sitä ärsyttää koska se pilas mun elämän. Haluun että se kärsii. Tänää taas oli joku käynti jossain ja samat paskat selitin siellä ilman mitää apua. Kyllähän ne kuuntelee siitä niille maksetaa. Mut ei ketää oikeesti kiinnosta. Se on vaa voi voi. Sellasta se elämä on. Tarjotaa lääkkeitä mut mikää ei silti muutu. Koko viimevuoden kävin kaikkialla ja otin vastaa mitä tarjottii. Siltikää mistää ei oo ollu apua. Ainoo toive on että kumpa ei tarvis elää täällä
Moikka,
Mulla on ihan sama fiilis. Toisaalta olen sosiaalinen, toisaalta kun se tärkein puuttuu, kaikki kontaktit tuntuu niin turhilta. Telkkari on täälläkin päällä, mitään muuta en tee. En kelpuuttaisi edes täydellistä miestä. Se ei korvaa mitään.
En vaan jaksa, ei se tästä parane. Haluaisin myös pilata eksäni elämän, niin kuin hän on minulle monesti tehnyt.
Nyt kuitenkin luulen, että osaan auttaa sinua, sillä minä tosiaan tiedän mitä käyt läpi.
Oletko muuten ottanut lääkeavun vastaan? Itsekin koen, ettei mikään puhumisapu auta. Miksi auttaisi?
On ollu lääkkeitä.. ei oo apua. Ei oo puhumisesta. Eikä ketää enää kiinnosta miten mun elämä menee. Hyvin on kaikki entiset läheiset ihmiset näyttäny miten niitä ei kiinnosta. Eipä kyllä muakaan.
Hei,
Ystävillä on tapana sanoa, että kyllä me tuetaan. Tosiasiassa jos ihmisellä menee hyvin, hänellä ei ole aikaa tai halua tukea koko ajan. Siksi ystäviin on tässä tilanteessa paha luottaa. Tämä on heille liikaa, sen voin ymmärtää.
Katsos minä ymmärrän. Minä käyn läpi samaa. Ainoana erona on se, että minua on loukattu, pahoinpidelty kaikin tavoin ja nöyryytetty. Lapsi on vielä mahassa.
Jaksa vielä vähän, niin minäkin jaksan