Etä äitiys, slsiaalitoimi, vaikea ero, sinkkuelämää, yksinäisyyttä ilman kavereita

Etä äitiys, slsiaalitoimi, vaikea ero, sinkkuelämää, yksinäisyyttä ilman kavereita

Käyttäjä Yksinäinennainen89 aloittanut aikaan 11.01.2019 klo 20:25 kohteessa Parisuhde, koti ja perhe
Käyttäjä Yksinäinennainen89 kirjoittanut 11.01.2019 klo 20:25

Vuosi sitten erosin lapsen isän kanssa koska tuli synnytyksen jälkeinen masennus. Pitkä ensikotijakso mikä päättyi siihen että lapsi muutti 6 kk ikäisenä isälleen. En saanut nähdä lasta ilman valvontaa, isän ollessa töissä lapsi oli sosiaalitoimen kautta jossain perheessä ja joku toinen nainen hoiti lastani. Se ei auttanut masennukseen tippaakaan. Siitä on jäänyt hirveät arvet sisälleni. Ikävöin jatkuvasti lasta ja voin pahoin silloin. Niinkun edelleenkin. Niitä asioita ei saa pyyhittyä pois mielestä. Joskus loppukesästä lapsen ollessa 1v sain taas muutaman kerran viikossa pitää lasta luonani yötä. Siihen vaikutti se että olin ruvennut seurustelemaan ja meni hetken aikaa ihan kivasti. Tosin jatkuvasti mielessä se että lapsi oli joutunut kärsimään siitä ettei saanut nähdä minua ja tietysti minä kärsin. Koen että lapsi vietiin minulta pois sen takia koska en olisi itse halunnut erota. Loppusyksystä jätin seurustelukumppanin koska ymmärsin etten rakastanut häntä yhtä paljon kun lapsen isää. Kertaakaan elämässäni en ole ketään miestä rakastanut sillätavalla kun lapsen isää. Enkä usko että sellaista enään tuleekaan. Lapsen isä ei halua olla kanssani enää. Enkä usko että itsekkään pystyisin enää siihen vaikka kuinka ikävöin sitä suhdetta. En pystyisi olla ihmisen kanss kuka jätti minut sillä hetkellä kun eniten olisin tarvinut sitä toista. Ja kaikki ne asiat mitä sen jälkeen tapahtunut. Lapsen isällä jatkuvasti uusia naisia ketä esittelee lapselle. Itselläni on ollut vain se yksin mies eron jälkeen kuka nähnyt lasta. Nyt on taas tilanne etten saa nähdä lasta koska voin huonosti. Se johtuu siitä että olen ihan kohta 30 vuotias ja olen aina vain halunnut perheen. Enkä ole koskaan elämässäni sitä saanut. En halunnut lasta niin että sillä on kaks kotia. Halusin että on lapsi kenen kanssa saan olla aina. Se ei tule koskaan enää tapahtumaan koska en ole lapsen isän kanssa yhdessä. Kavereita ei ole. Yksi ainoa mutta silläkään ei ole aikaa nähdä aina. En käy ulkona juurikaan koska en halua lähteä yksin. En myöskään pidä lapsen kanssa yksin olemisesta koska olen aina halunnut perheen. Halunnut jakaa lapsesta saaman ilon jonkun kanssa. Nyt olen ollut yksin. Ja vaikka olisi joku toinen mies ei se koskaan pystyisi ymmärtämään sillätavalla sitä minun iloa lapsesta. Eikä koskaan rakastaisi samalla tavalla lastani kun sen isä. Näin ollen en usko että koskaan pystyn rakentamaan suhdetta enään kenenkään kanssa. Aloitin syksyllä koulun mutta sekään ei oikein suju koska elämä sen ulkopuolella on niin kurjaa. Jatkuvasti ressaan sitä miten voin olla lapsen kanssa ja eksäni on se kuka määrittää voinko olla. Minun äitini ja siskoni ovat tekemisissä lapsen isän kanssa. Ja usein ovat kertoneet asioitani hänelle. Ja sekin on väärin koska ei eksän kuulu olla tietonen minun elämästä. Nyt tämän uusimman päätöksen jälkeen että en taas voi tavata lasta kun valvotusti en jaksa enää tapella sen eteen että voisin olla lapsen kanssa. Olen hyväksynyt sen että elämä ei ole minua varten. En ole halunnut tälläistä elämää ja silti joudun tätä elämään. Ainoa mitä odotan on että koska kuolen. Odotan hidasta kuolemaa. Olen nyt estänyt äitini siskoni ja eksäni numerot jotta kukaan ei voi enää olla yhteydessä minuun. Olen istunut viikon kotona tekemättä mitään. Tai no viiniä juon koska se edes vähän helpottaa. En siivoa. En käy kaupassa en tee ruokaa en laita itseäni. Ei ole enään syytä tehdä mitään. Ainoa syy elämiseen oli lapseni ja nyt en saa taaskaan olla sen kanssa. En suostu valvottuihin tapaamisiin koska en halua että kukaan muu ihminen määrittelee elämääni enää. Tai vahtii minua. Olen luovuttanut elämässä kaiken suhteen jo. Viime vuoden kävin hoidoissa siis juttelemassa ym kokeiltiin kaikke mahdollista erilaista apua mutta mistään ei ole ollut apua. Taas maanantaina on käynti yhdessä paikassa missä olen joskus yli vuosi sitten jo ollut. Olen kyllästynyt jatkuvasti jauhamaan saman tarinan uudelleen ja uudelleen. Tuntuu ettei kukaan ymmärrä miltä minusta tuntuu. 9 kuukautta kannoin lasta sisälläni. Rakastin sitä rakastan edelleen. Tein lapsen ja luovutin sen lapsen isälle. Mitä se on tehnyt.. ei mitään. Minä olin se kuka teki kaiken minä olin se kuka synnytti lapsen minä olin se kuka lihoi sen takia että me saadaan lapsi ja nyt lapsen isällä on uusia naisia ja minun lapseni. Ja minulla ei ole mitään muuta kun muistoja. Kaipaus ja ikävää. Olen yksin. En ole halunnut olla. Mutta minulta on viety kaikki.

Käyttäjä Yksinäinennainen89 kirjoittanut 14.01.2019 klo 21:21

Mut sä ilmeisesti saat pitää lapsen? Mä en saanu pitää ja se on erotettu musta. Viety pois.

Käyttäjä Laakamato kirjoittanut 15.01.2019 klo 09:11

No en tiedä saanko kun en jaksa huolehtia edes itsestäni. Tai haluanko sitä edes? Hoitaa yksin? Lapsihan on puoliksi hirviö jos isäänsä tulee? Jos minä huolehdin, isä saa tulla käymään. Eikä sillä minule ole väliä kumpi lapsen saa. Joka tapauksessa mun elämä oli tässä, lapsesta viis. Sattaa kuulostaa pahalta mutta..

Käyttäjä Laakamato kirjoittanut 16.01.2019 klo 17:21

Voisitko yksinäinen laittaa jotain viestiä. Kyllä minua kiinnostaa, oletko vielä elävien kirjoissa?

Käyttäjä Yksinäinennainen89 kirjoittanut 17.01.2019 klo 12:41

Täällä ollaa. En muuta tee ku istu kotona ja tuijota netflixiä. Enkä muuta aijo tehdä. Hidasta kuolemaa odotan

Käyttäjä Laakamato kirjoittanut 17.01.2019 klo 13:16

Sama olotila. Eikait tässä voi muuta kuin luovuttaa tai alkaa yrittämään. Harmi, ettei se yrittäminen vain onnistu tai edes kiinnosta.

Käyttäjä Alnus kirjoittanut 18.01.2019 klo 12:33

Hei!

Tarkoitukseni ei seuraavalla ole loukata ketään. Itselläni on vaikea ero menneisyydessä, siihen liittyi kaikennäköistä, myös lastensuojelun asiakkuus.

Lapsen isä heittäytyi uhriksi, vaikka kaikki oli kiinni hänen omasta käytöksestään. Kiusanteko ja katkeruus erosta jatkuu edelleen, eikä hän oikeasti ole edes yrittänyt sovitella tai hakea apua itselleen jotta vanhemmuus onnistuisi.( Eikä se kiusanteko ole mitään pientä kiukuttelua.) Tiedän kokemuksesta, että Suomessa ei kenenkään lasta oteta huostaan, sijoiteta tai mitään muutakaan, kevyin perustein. Tuttavapiirissä on myös yksi äiti, joka saa tavata lapsiaan vain valvotusti. Tähänkin päädyttiin monen vuoden prosessin jälkeen, eli tilaisuuksia hoitaa itsensä kuntoon oli. Olisi edelleen, mutta hän on luovuttanut.

Elämä ei aina mene kuten haluaisi. En minäkään tämmöistä halunnut, en todellakaan. Vaihtoehdoiksi jäi joko mennä eteenpäin niillä mitä on ja koittaa parhaansa että lapsella ja itsellä olisi kaikki mahdollisimman hyvin vaikkei omasta mielestä saanutkaan sitä mitä alunperin halusi. Toinen vaihtoehto olisi ollut lopettaa yrittäminen ja antautua sille että näin kävi enkä voi sille mitään. Päätin että lapsen takia en luovuta, vaikka monta kertaa onkin käynyt mielessä etten jaksa ja pääsisin helpommalla kun antaisin periksi.

Sen sijaan että vaipuu itsesääliin ja toivottomuuteen, toivoisin jokaisen kaivavan jonkin tahdon luoda LAPSELLE hyvä elämä. Katkera vanhempi ei kuulu sellaiseen. Oman pahan olon siirtäminen sivuun ja toimiminen jonkun muun etu ensisijalla on mielestäni vanhemmuuden ydin. Vanhemmuudessa ole nopeita palkintoja eikä lopullisia häviämisiä. On elämänmittainen mahdollisuus ja siihen kannattaa yrittää tarttua parhaansa mukaan. Jos ei muuten, niin lapsen vuoksi.

🙂🌻

Käyttäjä Laakamato kirjoittanut 26.01.2019 klo 12:51

Heippa yksinäinen,

Miten siellä menee? Surussa kokee ylä- ja alamäkiä. Alkuun se on vain suurta alamäkeä tosin. Tärkeintä sinulle olisi saada nyt elämäsi kuntoon ja ottaa kaikki apu vastaan. Ota se. Tiedän miltä susta tuntuu: mikään apu ei auta, kaikki on turhaa, miksi edes yrittää, ei se muuksi muutu. Itse ajattelen ihan samoin, mutta olen nyt pakottanut ottamaan apua vastaan. Olen ollut osastolla toipumassa, aloittanut lääkityksen, pakottanut itseni ystävien luo ja alkanut itse käyttäytymään paremmin.

Minulla ei ole epäilystäkään, ette saisi lastasi takaisin, ainakin vuoroviikoiksi. Tilanne ei vaan muutu, ellei siitä katkeruudesta pääse. Itselläni mies oli narsistisia piirteitä omaava, ajoittain hellä mies. Nyt olen ymmärtänyt, että hän oli hellä suurimmaksi osaksi silloin, kun siitä jotain hyötyi. Empatiakyky oli vajaa, esim itkua ei ymmärtänyt ollenkaan. Eli hän ei ollut minua varten ja saan varmasti paremman. Milloin, en tiedä. Aika harvalla elämässä ei tule pettymyksiä vastaan. Harvoin sitä vaan toisten ongelmista tietää. Eksäni käytti minua hyväksi seksuaalisesti, älyllisesti, rahallisesti, henkisesti ja fyysisesti. Silti aion yrittää olla olematta katkera. Rikosilmoitusta olen miettinyt, mutta hyödyttääkö se minua? Vai jatkaako se katkeruuden ja riidan kierrettä? Narsistihan ei näitä virheitä ymmärrä, eli kokee rikosilmoituksen kiusantekona. Katumaan se ei häntä saa. Eiköhän hänen elämänsä ole kurjaa ja puutteellista ilman kostoakin.

Onko sinulla ollut yhtään toivon kipinää, edes sekunnin? Oletko käynyt kampaajalla, laittanut ripsienpidennykset, kynnet ym.? Henmottele itseäsi ja hoida itseäsi. Anna ammattilaisten auttaa, vaikka usko apuun horjuu! Miltäs kuulostaa?