Olemme seurustelleet viisi vuotta, josta kohta 2 vuotta asuneet yhdessä. Muutin hänen työn perässä toiselle puolelle Suomea, minulla ei ole täällä yhtäkään tuttua. Olen siis aika yksinäinen. Aloitin koulun tammikuussa mutten ole tutustunut hyvin kehenkään siellä, toivottavasti nyt syksyllä tutustun.

Masennukseni alkoi kai kun aloimme seurustella, ainakin itsetuntoni laski alun nousemisen jälkeen ihan pohjalukemiin, ja minusta tuntui etten ollut tarpeeksi hyvä hänelle enkä hänen perheellekään. Hänen perheensä on niin erilainen, akateeminen ja menestynyt. Otin hirveitä paineita ja pakotin itseni opiskelemaan vaikka en tiennyt enkä tiedä vieläkään mitä oikeasti haluan tehdä ”isona”. Koulussa aloin pian jännittämään ja karttaa ihmisiä, ahdisti enkä saanut ystäviä. Lopulta lopetin kokonaan.

Hän valmistui ja ehdotti muuttoa, kaikki on paremmin uudessa kaupungissa. Totuus on etten ole viihtynyt täällä, ja aina kun tulen vanhemmilta tänne, en tunne oloa yhtään kotoisaksi. Kaipaan perhettäni ja ystäviäni suunnattomasti! Olen kuin eri ihminen, rento ja onnellinen kotipuolessa. Täällä olen yksin, alkaa ahdistaa ja tulee ihan mitätön olo. Hän ei aio muuttaa muualle, varsinkaan kotiseudullemme enää takaisin. Jos puhun muutosta hän puhuu erosta. Merkitsenkö tosiaan hänelle niin vähän, että hän on valmis eroamaan? Pitääkö minun asua täällä, jotta voimme olla yhdessä? Tuntuu ettei hän juurikaan välitä tunteistani vaan tekee omien halujen mukaan asiat. Se sattuu, onko se rakkautta? Olemmeko oikeasti edes rakastuneita vai vain tottuneet olemaan yhdessä?

Kaipaan alkuaikojamme, tunsin itseni niin rakastetuksi ja välitetyksi, siihen tunteeseen kai osaksi hänessä rakastuin. Hän olisi myös turvallinen ja luotettava isä lapsille sitten kun on niiden aika. Kaipaamme toisiamme kun emme ole yhdessä, mutta yhdessä meillä on harvoin hauskaa emmekä keskustele, vaikka sitä juuri kaipaan eniten.

Tämän kirjoitin tuonne toiselle palstalle:
Yritin eilen jutella hänen kanssaan tästä olosta ja mainitsin kyllästyneenä yksinoloon, että kohta kyllä muutan (vaikka en sitä tarkoittanut). Poikaystävä totesi siihen, että täytyy sitten erota. Itkin illan ja melkein koko yönkin vaikkei mitään eropäätöstä tehtykään. Hänen sanansa vaan jäivät kummittelemaan mieleeni: ”Musta tuntuu, ettet sä oo mun kans tyytyväinen oikein mihinkään etkä meidän elämään yhessä. Kun alettiin seurustella niin sulla on menny kaikki niin huonosti ja pitää terapiassakin käydä.”

Tuo lause sattui syvälle sydämeen, ehkä juuri siksi, että se taitaa olla totta… Nyt mietin olisinko onneton ilman häntä vai vieläkin onnettomampi? Tällä hetkellä en vain osaa ajatella tuota järkevästi. Ehkä odotan liikaa häneltä, kaipaan enemmän huomiota ja vakuuttelua että hän haluaa olla kanssani. Sekin sattuu, että jos harkitsen muuttoa niin hän on heti valmis eroamaan eikä mulle todellisuudessa jää vaihtoehtoja. 😭

Olen tietenkin itsekin miettinyt rakastanko häntä. Sellaisia tulisia tunteita ei kuitenkaan ole ollut pitkään aikaan, toiveita niistä kylläkin.. Kaipaan niitä rakastumisen tunteita, jotka tulevat pienistäkin asioista: huomioimisesta, halaamisesta jne. Ne riittävät minulle, mutta kun en niitä saa niin välittääkö hän enää?
Eroaminen tuntuu ihan hirveältä vaikka sitäkin olen miettinyt jo aiemmin kun oli ongelmia. Silloin olin ihan valmis eroamaan.

Eniten tämä suhde taitaa kärsiä siitä, ettei mulla juurikaan ole omaa elämää.. hänen pitäisi siis vastata kaikkiin tarpeisiini, mikä on tietysti epäreilua häntä kohtaan. Mielestäni olen luopunut monista asioista hänen vuokseen (ja siksi olen nyt onneton) vaikka hän ei luovu omista unelmistaan ja haaveistaan. Itse luovun kun en halua ajatella eroa..
☹️

Toivottavasti joku jaksaa lukea ja kommentoida, tarvitsen nyt ulkopuolisen mielipiteitä..