Hei,
Kyllähän tää on yhtä helvettiä. Itse olen 2.5 kk sitten eronnut,siis jätetty. Kaikki piti olla hyvin ja exä lähetteli minulle ihania rakkausviestejä vielä alkuvuodesta ja oli yhteisiä suunnitelmia kesäksi. viihdyimme hyvin yhdessä ja harrastimme kaikenlaista yhdessä jne. Sitten hän vaan ilmoitti,ettei halua enää olla kanssani. 1kk erosta hän ilmoitti,että seurustelee. Nyt on kertomansa mukaan hirveän onnellinen ja kaikki stressi on poissa ja menee tosi hyvin. Olen kait siis ollut melko stressaava partneri,vaikka luulin toisin. Hänen ylistyksestään on tullut tunne,että vaihtoi minut siis minut sopivampaan ja parempaan. Tulee jopa mieleen,että täytyykö koko ajan olla jalka oven välissä, että jos löytyykin vielä ihanampi ja sopivampi nainen, jos tämä nykyinen ei olekaan se kaikkein paras.
Välillä jo tuntui eroilmoituksen jälkeen,että alkaa olla hieman helpompaa,mutta sitten exän seurustelu-ilmoitus vei taas toipumista paljon taaksepäin. Eilen näin eka kerran heidät yhdessä paikallisessa baarissa ja halailivat ja suutelivat ja pussailivat koko ajan,vaikka tiesivät,että olen läsnä. Tuli tietenkin mieleeni,että oliko tarkoitus minua ärsyttää,koska exä kyllä vilkuili suuntaani useaan otteeseen. Heidän yhdessä näkemisensä sattui minuun niin paljon,ettei sitä tuskan suuruutta osaa kenellekään kuvata. Minulla on exää kohtaan vielä hirvittävän paljon tunteita ja olisin halunnut jatkaa hänen kanssaan,mutta nyt on tunne,että hän on pilannut kaikki muistot ja tulevaisuuden haaveet. Vaikka nyt tulisikin mahdollisuus jatkaa yhdessä,niin en usko,että siitä enää mitään voisi tulla juuri siksi,koska kaikki on haaveet ja muistot on pilattu ja tuhottu.
Exä aika ajoin kyselee viestein,että miten voin jne ja että on kiinnostunut voinnistani jne,mutta minua se lähinnä ärsyttää,koska hänen mielestään minun pitäisi vaan iloisesti moikata, kun nähdään ja hyväksyä tilanne ja olla onnellinen.En saisi kertoa ja näyttää,miten paha minulla on olla. Miten ihmeessä siihen pystyy??? Ja, pystyykö joku? Oma itsetunto on pudonnut alle nollan tason. Mieli on todella maassa.Uskon,että tästä vielä noustaan,mutta miten ihmeessä jaksaa siihen saakka,kunnes alkaa helpottaa? Sanotaan,ettei kenellekään pitäisi toivoa pahaa,mutta tällä hetkellä tuntuu,etten halua toivoa exälleni mitään hyvää, en jaksa enkä pysty.

Heippa
Niin olen pahoillani puolestasi mitä olet joutunut / joudut kokemaan mutta
vaikka elämässä on vaikeaa niin elämän on jatkuttava ja ei elämä eroon kaadu
hiljakseen vaan mennään elämässä eteenpäin.
Onkos sinulla ketään ystäviä / kavereita jolle voisit kertoa iloja ja suruja ???
Se kyllä helpittas elämää.
Kauanko siitä on kun olet eronnut ????
Kun elämässä on vaikeaa tai vaikea elämän tilanne niin ihminen ei saa jäädä
yksin miettimään omia murheita vaan silloin täytyy osata hakea apua
Sillä jos yksin jää neljän seinän sisälle niin äkkiä on sellaisessa oravan pyörässä
että ei näe ulospääsyä.
Kuuntele musiikkia se antaa voimaa ja itse kävin perjantaina Irinan konsertissa
kuuntele Irinan laulu filmi ( siinä on samoja sanoja kuin sinun kirjoituksessa
teinkö jotain väärin , jotain liikaakin jne )
Liiku luonnossa se antaa voimaa !!!
Kun heikko hetki tulee niin rupea jotain tekemään niin asia paremmin unohtuu.
Huolehdi omasta jaksamisesta ja hyvinvoinnista.
Usko minua kyllä elämä voittaa ja järjestyy.
Kaunista kesää sinulle

Heippa Siiri ja Snana,

ei siitä niin vain selviäkään. Tuska hellittää kuitenkin aikaa myöten. Minä sain potkut tänä keväänä, pian tulee neljä kuukautta täyteen. En enää ole ihan yhtä rikkonainen ja itsetuhoinen kuin alussa. Tosin kun juhannuksena sairastuin flunssaan ja jouduin viettämään sen yksin kotona, niin silloin tuntui lähes yhtä pahalta kuin heti tällin saatuani. Mutta kun fyysiset oireet hellittivät, hirvittävä kipukaipauskin hellitti.

Myös minun exäni on lähettänyt jonkun viestin, jossa toivottiin minun suhtautuvan elämääni "hymyillen ja hyräillen". En edes yritä teeskennellä kykeneväni moiseen huippusuoritukseen, vaan kirjoitin, että olen tosi hajalla, kiitos hänen. Tulin siihen tulokseen, että jos on ollut kipeä ero, niin ei kannata yrittää pitää enää yhteyttä exään eikä olla "vain ystävä", se ei onnistu, kun tunnelataus on niin vahva ja yksipuolinen.

Ero on helvetti ja siihen liittyy myös oman itsetunnon romahdus. Arveluttaa, kuinka kukaan mies enää minua huolisikaan enkä varmasti täytä niitä ulkonäkövaatimuksiaakaan. On ikää ja ylipainoakin. Silti pitää yrittää vähän taistella sen fyysisen olemuksensa eteen ja pitää huolta itsestään, sekin lisää sitä romahtanutta itsetuntoa edes hivenen verran.

Kaikkein painajaismaisinta on tietysti exän näkeminen toisen naisen seurassa. Hei, ei siihen totu! Jos itsellä olisi jo uusi kulta kainalossa, tilanne olisi toinen. Eristäytyminen uhkaa eronnutta monella eri tavalla. Minä en esimerkiksi ollenkaan viihtynyt erään ystäväni luona, kun siellä piti katsella eräänkin parin varsin estotonta kuhertelua kaikkine kosketteluineen. Kun itse on tullut juuri jätetyksi, ei todellakaan kestä katsella toisten onnea.

Toipuminen on vähittäistä ja aina välillä tulee takaiskuja. Saattaa tuntea itsensä allergiseksi monille asioille, joita tehtiin yhdessä. Minulla esimerkiksi on vielä meneillään vaihe, jossa musiikki ei kiinnosta, koska sitä tehtiin exän kanssa yhdessä. Sellaiset jutut, joihin hän ei liity mitenkään, taas lujittavat minää ja luovat uskoa huomiseen tai ainakin rakentavat tyydyttävää nykyhetkeä.

Kuten omaisen kuolemasta toipuminen (tämäkin on koettu lähimenneisyydessä), myös erotuskasta parantuminen vaatii tietynlaista rauhaa ja yksinoloa, jotta oma itse voisi rakentua uudestaan. Ihmiset eivät kestä jatkuvasti itkeskelevää ja kriisiytynyttä ystävää, vaan etsivät hauskempaa seuraa eli ikävä kyllä, juuri kun sitä ystävää eniten tarvitsisi, tällä onkin muuta tekemistä. Siksi ei kannata rasittaa ystäviään liikaa.

Yritän löytää iloa omasta työstä ja harrastuksista. Eihän kenenkään elämä todellakaan voi riippua yhdestä ainoasta ihmisestä, joka et ole sinä itse. Täytyy olla olemassa joku muukin, joka mahdollisesti voi vielä tykätä minusta, sitten kun olen päässyt hieman omille jaloilleni. Tämä pätee kaikkiin ihmisiin, siis myös teihin ja meihin!

Hei kaikki,
jotka tätä samaa painajaista näkevät. Olen todella pahoillani kaikkien puolesta.
Olen nyt kolme viikkoa "elänyt" jätettynä ja hylättynä, ja kovin on tuskaista ollut.
Sanoinkin jollekin läheiselleni, että ellei lapsia olisi, jättäisin tämän kurjan olon ja maailman kokonaan taakseni, vaikka olen aina ollut sitä mieltä, ettei yksikään mies saa minua tällaisiin ajatuksiin.
Mutta välillä on tosi raskasta, hetkittäin töissä unohtaa osittain, mutta kun kotiin lähtö koittaa, niin tuska iskee kahta kauheammin. Tänäänkin oli tosi lähellä, etten olisi lähtenyt exäni luo, ja pyytänyt/rukoillut pidä minua sylissäsi edes hetken aikaa.
Mutta onneksi järki voitti, ja tulin kotiin nyyhkimään, ehkä se sitten taas helpottaa?
Kun näitä tunteita ei siitä vain hävitetä. Sanoinkin exälleni, että on helppoa, kun hän saa painuatua toisen kainaloon, ja unohtaa entinen, kyllähän se uusi lohduttaa ja pitää hyvänä.
Ja kuten tässä on aikaisemmin kirjoitettu, ei voi kokoajan olla jollekin läheiselle taakkana, kuka sitä jaksaa kuunnella.
Joten suurin aika menee kyllä yksin suriessa. En pysty katsomaan tv:tä, korkeintaan uutisia, enkä kuuntelemaan musiikkia, kun kaikki laulut tuntuvat kertovan rakkaudesta tai jätetyksi tulemisesta.
Tällaista itsesäälissä piehtaroimistahan tämä tuntuu olevan, mutta kun on niin loukkaantunut ja sydänjuuria myöten sattuu, niin ei voi tällähetkellä muutakaan.
Se on vain käytävä läpi kaikessa raauudessaan.
Olen tässä yrittänyt katsoa netistä, löytyisikö jotain vertaistukiryhmiä, saisi kohdata muita samankaltaisia,ja saada siitä voimaa. Ja onhan niitä, mutta kaukana täältä maaseudulta ja aika arvokkaita, joten yksin tässä on taisteltava.
Siinä olisikin jollekin elämäntehtävä, koota yhteen meitä tämän asian tiimoilla kamppailevia.
Yritän nyt tosiaan pitää välimatkaa exääni, enkä ota yhteyttä, jos ei ihan välttämättä tarvitse, vaikka kuinka vaikeaa se onkin, enhän saa sieltä muuta, kuin hänen vuodatuksiaan rakkaudesta toiseen.
Tähän ei kai mitään lääkettä ole, muuta kuin aika.

Haaveena joskus vielä toisen läheisyys, mutta tällähetkellä ei viitsi edes itseään katsoa,
surulliset punoittavat silmät, kuka sellaisen haluaisi.

Voimia kaikille.

Erosta nelisen vuotta. Nykyään en halua olla exän kanssa muuten tekemisissä, mutta lasten vuoksi on oltava. Hän ei ole sentyyppinen ihminen, jonka ystävä haluaisin olla. Tuttuhan voi olla monenlaisten kanssa. Meillä on aina ollut puhevälit ja nykyään muutenkin ihan hyvät välit, vaikken koskaan hyväksykään hänen tiettyjä tekemisiään.

Rakkaus VOI joo kuolla. Minulla se kuoli exää kohtaan jo monta vuotta ennen eroa. Sinällään oli sitten ehkäpä "helpompi" erota, kun ei ollut koskaan mitään kaipausta takaisin toisen luokse. Päinvastoin oksetti aina, kun piti nähdä lasten vuoksi.

Tietystikin sitä moneen kertaan mietti, että olisiko meillä kuitenkin vielä mahdollisuuksia, mietti sen vuoksi, koska sattuu suunnattomasti, kun haaveet murtuvat. Minulla ne haaveet olivat ydinperhe ja sama kumppani kuolemaan asti ja oli kai siinä muutakin haavetta. Enemmän minä itkin niiden haaveiden murtumista, kuin toisen poistumista. Olen tänäkin päivänä kaikenkaikkiaan sitä mieltä, että olin todella rohkea, kun uskalsin tehdä ratkaisun ja me voimme nyt melkoisen hyvin.

Ensimmäiset kuukaudet menivät tuskaa ulos huutaessa. Toisinaan siis itketti silmät päästä. Jokainen itku helpotti tuskaa, aina vähä vähältä. Itkut sitten harvenivat ja loppuivat lopulta. Oli myös raskasta joutua yksin kaikesta vastuuseen. Melko harva ystävä tuli tuomaan ruokakassia, mutta oli minulla kuitenkin tukijoita, vaikkakin toisinkin suhtautuvia. Valitsin seurakseni vain järjelliset ja sydämen omaavat ihmiset.Jätin sellaiset omaan arvoonsa, jotka sanoivat etteivät tuomitse, siinä nimittäin jo oli tuomitsemisen ajatus 🙂

Harvemmin kai erosuruun otetaan osaa. Ei järjestetä parisuhteen "hautajaisia". Kuulin huhuja heistä, jotka pitivät kutsuja, kun saivat eropäätöksen paperilla, ihan hyvä idea, tosin tilanteesta riippuen, se ei kaikille sovi. On tärkeää kuitenkin voida surra.

Jälkeenpäin ihmettelen, miten olen voinut selvitä. Tuska oli niin raastava ja repivä. Ja se oli sitä tietysti monessa suhteessa. Oli myös nähtävä lasten tuska ja jaksettava heitä siinä kaikessa tukea. Olen kuitenkin niin hyvin selvinnyt erosta, kuin vain voi! Elän tätä hetkeä, jossa on paljon onnellisuutta ja olen ymmärtänyt, että elämään kuuluu ilot ja surut. Eron tuskaa vain ei enää pystyisi kuvitellakaan kokevansa, mutta onneksi voi elää tosiaan tässä hetkessä. Ei tarvitse kantaa huolta huomisesta, liikaa.

Nykyään exä käy meillä lasten juhlissa nyxänsä kanssa, joka on minusta ihana nainen ja meidän lapsille tärkeä. Olen onnellinen, kun meidän lapsilla on yksi fiksuntuntuinen aikuinen lisää. Niin en ole aina kokenut. Pari kuukautta erilleenmuutosta, kun exällä oli uusi, en voinut ymmärtää, että toisen "parisuhteen korjausyritys" oli muiden bylsiminen. Tunsin viiltävää tuskaa, vaikka en enää rakastanutkaan exää, enkä olisi voinut kuvitellakaan asuvani enää hänen kanssaan.

Voimia sinulle, joka olet sen tuskan keskellä. Omasta kokemuksesta voin sanoa, että selviää siitä, mutta muiden apu ja tuki on tärkeää. Jokaisella on sitten oma tiensä siihen selviytymiseen. Rakastakaamme itseämme 🙂🌻

hei ja kaunis kiitos kaikille keskuteluun osallistuneille, kommenttinne ovat minulle kultaakin kalliimpia. tunnen samoja tunteita, siis näen samaa painajaista, kuten joku hyvin kuvaili. onnellisesta elämästäni tuli jokapäiväinen painajainen aika tarkalleen 4kk sitten.
toki tuska on muuttanut muotoaan, alkuun se oli vaativampaa ja vei minulta toimintakyvyn. nyt se ei enää sitä tee ja olen hetkiä, pidempiäkin jo pirteä ja iloinen. ajattelen sen jotenkin niin että ne ovat minun hetkiäni, silloin en mieti, nautin kevyestä olosta. oi, jospa olisin osannut arvostaa sitä silloin ku se oli arkipäivää. vaan mitäpä tietäisimme onnesta, jos emme kokisi näitä suruja.
meillä on kauniit läheiset välit, olemme myös sitä mieltä että aika voisi ehkä korjata asioita? siihen tosin koitan olla uskomatta ja surra tätä eroa pysyvänä. mikä on hieman hankalaa, koska ex kuluu edelleen elämääni viikoittain. hän on alkanut osoittaa pieniä uudelleen kiinnostumisen merkkejä (nyt hän alkaa olla selvemmillä omien ongelmiensa kanssa, samoin kuin minä) jotka johtivat eroon. suhde ei siis ollut se joka oli vikana. tätä on hankala selittää mutta tärkeintä on että me tiedämme. olen kuitenkin muuttunut niin araksi, pieneksi olennoksi etten uskalla puhua asioista kuin pieni hetki kerrallaan, vain sen verran kun kestän. teen sen niin koska rakastan itseäni ja en halua satuttaa enää enempää, minua siis. aikahan sen näyttää miten käy.

tämä taival on kuitenkin ollut jotain sellaista joka on saanut minut nostamaan eronneet ja siitä selvinneet suurelle jalustalle. ei ole helppoa kohdata itseään kaikkine heikkouksineen, niskassa myös itsetunnnon täydellinen romahdus sekä syyllisyys ja suru. riippuen tilanteesta myös painava viha. tätä en tuntenut itse. oilin kyllä vihainen tietyistä asioista ja miten ne hoidettiin, mutta vihaa en tuntenut. pahinta on ollut ja on edelleen se pohjaton yksin olon tunne, ei ole ketään kenen kanssa näitä asioita jakaa, kenen vuoksi tekisin ruokaa, kenen kainaloon käperryn illalla. tunnen oloni äärimmäisen turvattomaksi. minulla on kasapäin ystäviä, jotka ovatkin olleet suurena tukena, tai erityisesti yksi ja äitini sekä sukulaisnainen. heille olen voinut soittaa kauhupuheluita yöllä ja olen siitä ikuisesti kiitollinen. olen kuitenkin suurinta työtä tehnyt itse. olen ehkä kasvanut hieman? tai ehkä huomaan sen sitten kun eheydyn, jos niin koskaan käy.
ainut lohtuni pimeinä hetkinä on se että suru ei minua tapa vaan helpottaa ajan myötä. en ehkä enää puolen vuoden päästä koe näin suurta ahdistusta asiaa miettiessäni? TOIVOTTAVASTI. pakkohan sen on mennä niin. muuten kuolema korjaa minut.

joku sanoi ketjussa hyvin,että miten sinne asti jaksaa sinnitellä? siihen minulla ei ole suoraa vastausta, mutta ehkä semmoinen keino helpottaa että ottaa vain päivän kerrallaan, tai ihan vaan hetken, nyt teen tämän ruoan, sitten nautin pitkän suihkun ja sitten menen töihin. ja katsotaan sitten uusiksi. itku, ah se helpottaa. pelottavaa on se ettei sitä enää niin helposti tule, vaan vain rintaa puristava kauhunsekainen tunne siitä missä toinen on nyt ja mitä tekee. se on pahinta. onneksi ei ole jokaoäiväistä.

eron tuskan ymmärtää, kaatuvathan kaikki haaveet, lupaukset, suunnitelmat, kaikki se mitä piti olla ikuisesti, tuo tuossa vierellä tuli mitä tahansa ja sitten PAM ja olet yksin. voi luoja miten se tuntuu pahalta. toivo että teillä kaikilla on ystäviä, edes yksi, joka nostaa pahimmista kuopista ja potkii vähän eteenpäin. en olisi itse selvinnyt ilman.

Etsijä, sanoit hyvine ttä tämän läpikäyminen vaatii itseensä käpertymistä, sitä olen viime aikoina harrastanut. se on pelottavaa ja ahdistavaa olla näiden ajatusten kanssa yksin, mutta se on pakko. sen verran mussa on taisteluhenkeä että muahan ei nujerreta, rakkaus ei mua nujerra.

suurin pelkoni on toki etten enää koskaan rakastu, en koskaan enää saa/kelpuuta rinnalleni ketään joka ei ole hän ja sehän vasta tregedia olisin. sitten muutan intiaan ja poltan kaikki sillat takanani, kuulostaa hassulta mutta se on lohduttava ajatus. voisin kadota, mennä parantumaan johonki ja nuolemaan haavani, jonnekkin missä olen minä vain, enkä erosurussa kärvistelevä ja säälittävä olento.

Oma ex ei ole koskaan sanonut minulle että koitapas piristyä ja olla onnellinen ja hyräillä??? jos hän niin olisi tehnyt, olisin sanonut ettet tiedä miten lähellä henkisen kuoleman portteja olen käynyt että turpa kiinni vaan. minua suorastaan raivostuttaa ettei hän tiedä miten pahasti kärsi silloin aluksi, toisaalta hän kyllä tietää, tunteehan hän minut. haluaisin silti vähän kehuskella että mussa pihisee henki edelleen, että en sittemmin kuollutkaan vaikka niin kai pelkäsitkin. hän kärsi suuresti kivustani. hän itki viikkoja putkeen vain siksi että näki miten pahasti minuun sattui. noh, ratkaisut on jo tehty ja olemme molemmat hengissä. hänestä en ollut missään vaiheessa huolissani, oman kuolemani jo ennustin, en tarkoita nyt itsemurha ajatuksia, semmoista en ole kokenut. enkä masennusta. kiitos siitä, sehän olisi vielä puuttunutkin.tässä tuskassa on taivaltamista ihan muutenkin.

jatkakaa kirjoittelua, se piristää päivääni. me selviämme kyllä.