Erosta selviytymien?
Erot on nykyään niin yleisiä ja arkipäiväisiä. Joka toinen kavereistakin on eronut. Ja omat vanhemmatkin erosivat silloin kun olin lapsi. Silloin eroon liittyi vielä häpeää. Ja lapsella syyllinen olo siitä että vanhemmat tekivät sellaisen päätöksen.
Nyt olen itse keskellä eroprosessia ja melkoisen hukassa. Kaikki tuhtuu hankalalta ja ympärillä vallitsee ymmärtämätön kaaos. Suhde mieheen on täysin kuollut ja jo melkein kuopattukin. Lasten puolesta olen murheellinen ja pettynyt. Mies kun on lapsetkin hylännyt kokonaan.
Mistään asioista emme ole sopineet keskenään. Mies pitää jossain tietämättömissä yksikseen mykkäkoulua. Ei vastaa puhelimeen, viesteihin eikä sähköpostiin. Velvollisuutensa esim. elatusapuun on jättänyt hoitamatta eikä tule esim. lastenvalvojalle tekemään sopimuksia.
Itse taidan olla täysin uusavuton kun tuntuu etten osaa hoitaa mitään arkisia asioita itsekseni. Auto varsinkin on murhe ja pelotus. Pelkään että se leviää käsiin ja kaikkea muuta mahdollista. Renkaidenkin vaihtoa pelkäsin ja ahdistin monta viikkoa.
Yhteiseloa on takana melkein kakskyt vuotta. Lapsia kaksi ja velkainen omakotitalo. Yritän nyt muuttaa omaan kotiin pois tästä kaaoksesta ja ahdistuksen laaksosta. Tuntuu tosi vaikealta viedä lapsilta koti kun vielä samalla menettävät isänsä. Taloon en voi jäädä kun en jaksa hoitaa sitä sen hajotessa vähän joka nurkasta.
Mies on kyllä ollut kuvioissa mukana niin vähän että yksinhuoltaja oon ollut jo vuosikaudet mutta nyt isän puuttuminen on totaalista. Miten siinä tukea lapsia. Mitä niiden mielessä liikkuu. Hylätyksi tuleminen?
Itse pääsin eroon henkisestä väkivallasta ja kiusaamisesta. Tai pääsen kunhan tämä kaikki joskus on ohi ja uusi elämä alkanut. Miten vaan jaksaa siihen saakka. Ja mistä voimat elää tämän piinaavan ahdistuksen kanssa.
Lisäksi kaverina matkassa on kaksisuuntainen mielalahäiriö vaihteluineen, erityistä apua tarvitseva ja haastava lapsi ja parhaassa murrosiässä elävä nuori.
Mistä sen voiman nyt ammentaisi. Kertokaa omista kokemuksista miten olette päässeet eteenpäin tästä tai jos ahdistelette erossa niin niitä fiiliksiä.
Hei rölli! Voi miten surullista kun joudut luopumaan karvapallostasi. Se on varmasti rankkaa. Minulla on kanssa täällä yksi karvakasa ja se on niin tärkeä minulle. Kukaan muu ei saa minua yhtä tehokkaasti ylös, ulos ja lenkille. Ja se on aina hyvällä tuulella ja varmasti ystävä vierellä.
On jotenkin aina helpottavaa lukea muiden samassa tilanteessa olevien kirjoituksia. Huomaa tosiaan ettei ole yksin ja ainoa joka on hylätty tai petetty elämän toiveissa. Joku muukin on kokenut saman. Ja silti selviää vaikka vaan sen päivän kerrallaan.
Yksinäisyys on sellainen peikko ja loukku. Kun jää yksin tuntuu että ei enää uskallakkaan lähestyä muita ihmisiä. Yksin ainakaan. Mistä sen rohkeuden saisi että lähtisi ihmisten seuraan ja mikä se paikka olisi kun ravintolat eivät houkuta.
Yksin elin entistä elämääni ja nyt yritän totutella ajatukseen että elämä vielä tarjoaisi muutakin kuin pelkkää arkea. Että olisi vähän seikkailuakin. Että olisi niitä pieniä ja isoja asioita joista voisi iloita. Ja että tietäisi mitä haluaa ja mitä se iloitseminen olisi.
Nyt on kuitenkin arki ollut aika kitkuttelemista. On kyllä saanut taas jokaisen sentin laskea että joka päiväksi riittää ruokaa. Ihana ex:ni ei ole maksanut elatusapua. Olin jo yhteydessä Kelaankin mutta sitten mieheltä tuli viesti että maksaa 15. päivä. Toivottavasti nyt pitää lupauksensa. Ja nyt hänen pitäisi sitten tässä kuussa maksaa kaksi kertaa. Saa nähä vaan että ei tee sitä. Eikä munkaan tekis mieli olla häneen enää missään yhteyksissä. Ärsyttää koko tyyppi. En osaisi hänelle enään mitään puhua. Tai kait mä lasten vuoksi yrittäisin jos toinen antaisi mahdollisuuden.
Mietin kokoajan sitäkin että pitäisikö mun vielä yrittää saada miestä tapaamaan lapsiaan. Että pitäisikö mun asian tiimoilta laitella hänelle tekstiviestiä ja yrittää saada häntä kiinnostumaan lapsistaan. Kun en oo varma haluaako pojatkaan nähdä isäänsä. Ehkä ne haluaisi jos isä sitä ehdottaisi. Mulle vastaavat kieltävästi.
Eivät varmaan halua mulle taakkaa omasta ikävästään kun niin kieltävät ikävöivänsä isäänsä. Vai onko se mahdollista että isää ei kaipaa. Mä ainakin lapsena kun vanhemmat erosivat kaipasin tosi paljon isää ja olin mustasukkainen uudelle perheelle. Olin isälle vihainen ja katkera. Vasta aikuisena annoin anteeksi ja jotenkin ymmärsin sen miksi jätti äitini ja lapsensa toisen naisen vuoksi. Se miten asian hoiti onkin sitten eri juttu. Ja äitini toipuminen erosta kesti vuosia.
Ja kyllä minuun ainakin vanhempien ero jätti jälkensä. Elämä jatkuvasti itkeskelevän äidin kanssa oli raskasta. Olisi halunut lohduttaa mutta sellaista keinoa ei löytynyt. Sitten yritti vaan muuten olla tosi kiltti ettei aiheuttaisi lisää surua. Sitten piti vielä keinotella kahden kodin välillä ja olla vanhempien tiedotusvälineenä kun eivät koskaan enää puhuneet toisilleen. Siksi kait oon niin ahdistunut tämän oman eron tuomasta välirikosta ex:ään. Toistanko jotenkin omien vanhempien kaavaa? Onko kuitenkin vika minussa ettei olla puheväleissä? Vai syytänkö itseäni ihan turhaan?
Yksinäisyys jatkuu. Nyt ehkä tulevalla viikolla tulee yksi parhaimmista ystävistäni meille kyläilemään. Odotan sitä innolla. Ihanaa saada aikuista keskustelu seuraa. Toivottavasti jaksan olla läsnä. Ainakin hetkellistä helpotusta yksinäisyyteen.
Ihme väsymys vaivaa koko ajan. En jaksaisi mitään tehdä. Siivoamiset odottaa. Ei ole motivaatiota. Ei ole ketään jonka takia siivoisin. Lapset ei välitä ja itse oon jotenkin luovuttanut. Olin aikaisemmassa elämässäni siivous intoilija. Ehkä nyt jotain saan aikaiseksi kun se ystäväkin on tulossa kyläilemään.
Sain ajan psykanpolille. Ihan hyvä kun on kontrolli käynti kun noita lääkkeitä kuitenkin syön säännöllisesti. Harmittaa vaan kovasti kun lääkäri on jostain syystä vaihtunut. Vanha lääkärini on talossa vielä ja meillä oli kymmenen vuoden hoitosuhde. Nyt sitten menen tälle toiselle (en pidä hänestä ollenkaa) ja pelkään että se muuttaa lääkitystä tai jotain muuta ronkkii sellaista mitä en tahdo. Pelottaa melkein.
Kävin myös verikokeissa mutta niissä ei ole kait mitään hälyttävää. Tarkemman tiedon saan sitten vastaanotolla. Jouduin eka ajan perumaan ja siitä tuli lasku kun olivat siellä päässä töpeksineet. Onneksi uskoivat mun selitykseni sillä peruuttaessani ajan tilasin heti uuden ajan.
Avioliitossa ollessani usein ajattelin että ystävät pysyvät loitolla sen vuoksi etteivät halua mieheni vuoksi kyläillä meillä. Hän meinaan käyttäytyi törkeästi ystäviäni kohtaan. Silloin jaksoin kuitenkin itse olla aktiivinen ja lasten kanssa vierailtiin paljon muissa lapsiperheissä. Nyt tuntuu että niitä ystäviä ei enää ole. Lapset on kasvaneet ja sellainen kyläily on loppunut.
Nyt oon vaan niin väsynyt että en jaksa olla aktiivinen. Ja mikään nukkuminen ei auta tähän väsymykseen. Eikä oo auttanut ulkoilu ja lenkkeilylään. Ehkä mulla on joku vitamiini puutos tai vaan rankka kevät uupumus. Sohvalla viettäisin mieluiten senkin ajan minkä oon hereillä.
No nyt pitää kuitenkin mennä yö unille.
Hei Sasaki.Toivon sinulle kaikkea hyvää ja voimia.Jos sinulla on ystävia niin puhu heidän kanssaan.Minua ainakin auttoi puhuminen muutaman hyvän ystäväni kanssa.sitten hakeuduin sellaiseen naisten keskusteluryhmään ja viimekeväänä olin eroryhmässä.Itse saan voimia omista lapsistani.Noi ryhmät ovat kanssa olleet minulle hyviä.Mielialat kyllä ailahtelevat aikalailla,mutta se varmaankin kuuluu tähän prosessiin.🙂🌻 lähetän sinulle lämpöä,kukkasia ja kauniita ajatuksia🙂.Elämä meita joskus koittelee ja pilventakaa aurinko hymyilee😎