Erosta selviytymien?

Erosta selviytymien?

Käyttäjä Sasaki aloittanut aikaan 24.11.2010 klo 22:04 kohteessa Parisuhde, koti ja perhe
Käyttäjä Sasaki kirjoittanut 24.11.2010 klo 22:04

Erot on nykyään niin yleisiä ja arkipäiväisiä. Joka toinen kavereistakin on eronut. Ja omat vanhemmatkin erosivat silloin kun olin lapsi. Silloin eroon liittyi vielä häpeää. Ja lapsella syyllinen olo siitä että vanhemmat tekivät sellaisen päätöksen.

Nyt olen itse keskellä eroprosessia ja melkoisen hukassa. Kaikki tuhtuu hankalalta ja ympärillä vallitsee ymmärtämätön kaaos. Suhde mieheen on täysin kuollut ja jo melkein kuopattukin. Lasten puolesta olen murheellinen ja pettynyt. Mies kun on lapsetkin hylännyt kokonaan.

Mistään asioista emme ole sopineet keskenään. Mies pitää jossain tietämättömissä yksikseen mykkäkoulua. Ei vastaa puhelimeen, viesteihin eikä sähköpostiin. Velvollisuutensa esim. elatusapuun on jättänyt hoitamatta eikä tule esim. lastenvalvojalle tekemään sopimuksia.

Itse taidan olla täysin uusavuton kun tuntuu etten osaa hoitaa mitään arkisia asioita itsekseni. Auto varsinkin on murhe ja pelotus. Pelkään että se leviää käsiin ja kaikkea muuta mahdollista. Renkaidenkin vaihtoa pelkäsin ja ahdistin monta viikkoa.

Yhteiseloa on takana melkein kakskyt vuotta. Lapsia kaksi ja velkainen omakotitalo. Yritän nyt muuttaa omaan kotiin pois tästä kaaoksesta ja ahdistuksen laaksosta. Tuntuu tosi vaikealta viedä lapsilta koti kun vielä samalla menettävät isänsä. Taloon en voi jäädä kun en jaksa hoitaa sitä sen hajotessa vähän joka nurkasta.

Mies on kyllä ollut kuvioissa mukana niin vähän että yksinhuoltaja oon ollut jo vuosikaudet mutta nyt isän puuttuminen on totaalista. Miten siinä tukea lapsia. Mitä niiden mielessä liikkuu. Hylätyksi tuleminen?

Itse pääsin eroon henkisestä väkivallasta ja kiusaamisesta. Tai pääsen kunhan tämä kaikki joskus on ohi ja uusi elämä alkanut. Miten vaan jaksaa siihen saakka. Ja mistä voimat elää tämän piinaavan ahdistuksen kanssa.

Lisäksi kaverina matkassa on kaksisuuntainen mielalahäiriö vaihteluineen, erityistä apua tarvitseva ja haastava lapsi ja parhaassa murrosiässä elävä nuori.

Mistä sen voiman nyt ammentaisi. Kertokaa omista kokemuksista miten olette päässeet eteenpäin tästä tai jos ahdistelette erossa niin niitä fiiliksiä.

Käyttäjä volvomies kirjoittanut 22.01.2011 klo 11:22

Heippa
Joo suunnittelet vaan elämää eteenpäin ja katso elämää vähän pitemmälle jaksolle
niin näyttää valoisammalta.
aina kannattaa opetella pieniä nikkarin hommia niistä taidoista on hyötyä ja
niitä taitoja aina tarvitsee ja se on hauskaa kun jotain pientä tekee niin tulee hyvä mieli
ja piristää elämää.
Ehdottomasti mieti ja keksi itsellesi ja lapsillesi joku hyvä harrastus esim luonnossa kävely,
Kirjastossa on vaikka mitä, hiihdellä, luistella, ruokaa yhdessä laittaa jne
ja lapset kyllä tykkää tekee sitten ihan vaan pieniä asioita ja on mukana.
Kaunista alku vuotta sinulle

Käyttäjä Sasaki kirjoittanut 29.01.2011 klo 18:04

Mies laittoi viestiä että on tyjentämässä yhteistä asuntoamme. Toivoi viestissä että saa olla rauhassa. No en sitten lähtenyt häiritsemään vaikka olisin mielelläni hänet nähnyt monen kuukauden jälkeen. Ei kait sitten vaan mulla ollut tarpeeksi rohkeutta kohdata häntä vasten tahtoaan.

En ymmärrä mitä niin kamalaa olen tehnyt että ei voida tavata toisiamme ja sopia asioita kasvotusten. Olen aika kiltti ihminen eli en usko hänen ainakaan kamalasti pelkäävän minua. Jotain kummaa asiassa kuitenkin on. Mutta ehkä se on sitten jokin propleema hänen puolellaan.

Sain kutsun perhetyöntekijöiden luo. Toivottavasti käynnistä olisi jotain hyötyä. Pojilla oli aikaisemmin tukiperhe mutta se toiminta on jotenkin hiipunut. Toivon että saisin nuoremman ongelmiin jostain jotain lisäapua. Tuntuu että en tuu hänen kanssaan selviytymään. Ongelmia on niin paljon. Eikä isän pois olo ole mitenkään helpottanut ongelmia.

Nuorempi oli koulussa taas saanut aikaan aikamoisen tempauksen. En tiedä tuleeko siitä jotain lisäseuraamuksia muuta kuin soitto kotiin. Luultavasti ei tajunut tekonsa vakavuutta vaan piti sitä kait vaan leikkinä tai vitsinä. Itse olin kauhuissani ja järkyttynyt ja niin taisi olla koulussa opet ja erityityöntekijäkin.

Vaikka en kamalasti enää miestäni kaipaa ja olen tottunut lapset hoitamaan yksin niin silti tuntuu että nuoremman ongelmia olisi hyvä saada jakaa jonkun kanssa. Onhan meillä terapeutti ja vanhempainohjaus. Mutta tuntuu niin turhalle s evanhempainohjaus. Pitäisi olla jotain kokreettisempaa. Enkä kyllä itekkään tiedä että mitä se olisi.

Käyttäjä gabriella kirjoittanut 30.01.2011 klo 19:47

Käyttäjä Sasaki kirjoittanut 31.01.2011 klo 18:22

Miten selvisin siitä että mieheni piiloutui kuukausiksi? Tosi hyvä kysymys! Ahdistavaa se oli. Ja olin huolissani hänestä. Mietin että onko hänellä asiat hyvin. Sitten olin vihainen siitä että jätti meidät sillä tavalla. Ja ehkä myös mustasukkainen vaikka en tiedä hänen pettäneen mutta sitä oli vaikea olla epäilemättä.

Lapsille oli vaikea selittää sitä missä heidän isänsä oli kun en itsekkään tiennyt. Tai oli mulla tavallaan alkuun tieto missä hän oli töissä ja luultavasti tiesin kaupungin missä asui. Mutta se oli kaikki. Eniten mua loukkasi se että lopetti vastaamisen kun yritin soittaa hänelle. Tekstiviesteissä alkuun selitti olevansa niin paljon töissä että ei kannata ajella kotiin kunnes sitten lakkasi mitään perustelemasta.

Nyt tietysti kun ollaan erottu on asia helpompi hyväksyä. Hän ei enää halua multa mitään eikä meitä elämäänsä. Toivon että hän kuitenkin joskus joutuu katumaan sitä että katkaisi suhteen myös lapsiinsa. Itseni suhteen en toivo enää yhtään mitään.

Tai voi olla että se ei ihan pidä paikkansa sillä näen ajoittain unia joissa hän palaa takaisin ja minä olen helpottunut siitä että palaamme yhteen. En silti mielestäni enää toivo sitä ja yritänkin miettiä niitä tilanteita joissa hän sai minut todella ahdistumaan.

Meilläkin tahtoi riitatilanteet olla aika ikäviä. Mies karjui naama punaisena tai odottamatta alkoi valittaa asioista ja yleensä minä menin lukkoon ja itkin enkä osannut pitää puoliani. Vika oli kuitenkin minussa. Ja yleensä hän aloitti riidan jälkeen monta päivää kestävän mykkäkoulun. Minusta pahinta oli aina se riidan jälkitila kun asioita ei sovittu yhdessä. Ja sitä on tämäkin tilanne vaikka vaan paljon pitkittyneenä.

Mies valitti että en puhu vaikka todellisuudessa minä olin se joka yritti puhua perheestä ja meidän yhteisistä asioista. Hän puhui työstään ja uroteoistaan ja mun olisi pitänyt suunnilleen palvoa häntä ja hänen kertomuksiaan. Ja kyllä minä kuuntelinkin. Enkä yleensä saanutkaan puheenvuoroa.

Hän ei arvostanut sitä että pidin kodin siistinä tai että laitoin ruokaa ja hoidin lapset. Se ei ollut mitään työn tekemistä. Myöskään minun työni ei ollut mitään. Hän se meillä töitä teki. Eikä häntä kiinnostanut kuulla miten mun ja lapsien päivä oli sujunut. Kerran jopa sanoi mulle että ei häntä noi hiekkalaatikko jutut kiinnosta. Paljon sitä siinä sitten keskusteli kun toista ei mikään kiinnostanut.

Kyllä meilläkin oli hyviä aikoja, hyviä hetkiä ja mulla on mukavia muistoja yhteisestä elämästä. Loppuaikana vaan ei sitten enää ollut mitään yhteistä. Ei yhtään mitään muuta kuin velkainen talo ja kaksi lasta.

Nuorempi lapseni toilaili niin paljon viime perjantaina koulussa että toisen lapsen vanhempi teki ilmoituksen poliisille. Tietääkö kukaan että tuleeko siitä automaattisesti lastensuojeluilmoitus jos lapsesta tehdään ilmoitus poliisille. Mulla on sellainen mielikuva että siitä tulee. No ollaan lastensuojelun asiakkaita jo entuudestaan että ei kait sille sitten mitään voi. Pelkään vaan seuraamuksia. tällaisissa asioissa sitä kyllä kaipaisi sitä toisen tukea.

Käyttäjä gabriella kirjoittanut 01.02.2011 klo 21:49

Hei taas!

En usko, että lapsesta tehdystä rikosilmoituksesta tulee automaattisesti lastensuojeluilmoitusta, mutta jos on ennestään lastensuojelun asiakas, saattaa asia olla toinen. Silloinhan on vähän niinkuin tarkkailun alla. Ja varmaan asian laatukin siihen vaikuttaa. Lisäksi olen sitä mieltä, että sossuissakin on niin paljon eroa, vaikka ne aina vakuuttaa niin toimivansa vain ja ainoastaan lakien mukaan.

Toivottovasti asiat selviää parhain päin. Varmasti yksin lasten vaikeissa asioissa vastuussa olemisessa on tekemistä. Voimia!

Käyttäjä Sasaki kirjoittanut 08.02.2011 klo 19:21

Kiitos gabriella 🙂

Lunta sataa ja talon katto täyttyy lumesta. Varmaan todella monen omakotitalon omistajan ongelma. En vaan tiedä kuka meillä menee ja hoitaa sen ongelman. Isäntä ei taas vastaa viesteihin. Pihatöihin tilasin jo traktorin kun omat voimat ei nyt siihen lumenluontiin riitä. Mulle toi lumentulo on kyllä painajaista. Tulis jo kevät!

Ois niin paljon helpompaa kun talon sais tyhjäksi ja myytyä. Multa ainakin tippuis iso lasti sydämeltä. Oon niin väsynyt huolehtimaan siitä ja olemaan huolissani että joku kohta hajoaa tai jotain.

Huomenna menen käymään perhetyön sossujen luona. Meidän kunnan erityistyöntekijä otti niihin yhteyttä ja tapaaminen ois joka tapauksessa ollut nyt alkuvuodesta. Lapset on käyneet tukiperheessä ja sitä jatkoa siellä ainakin mietittään. Ainakin nuoremman osalta. Isompi ei enää oikein olisi halukas ja jotenkin ymmärrän häntä.

Mulle se vaan ois sellainen henkireikä kun joskus olisivat molemmat poissa kotoa. Moni varmaan ajattelee että olen kamala äiti, kun haluan lapset pois kotoa. No joka tapauksessa olen ystävystynyt perheen äidin kanssa ja meistä on varmaan tullut sellaiset lopuuelämän ystävykset.

Mulla on vieläkin elatusapu hoitamatta. Toivoisin niin mieheltä ees jonkunlaista omatoimisuutta ja asiaan tarttumista. Jotenkin oon itse vaan voimaton ja kovin saamaton. Mutta hoitaa se täytyy jotenkin kun nyt ei jää rahaa mihinkään ylimääräiseen esim. lasten vaatteisiin.

Käyttäjä Sasaki kirjoittanut 28.12.2011 klo 20:46

Siitä on lähes vuosi aikaa kun viimeksi kirjoitin tähän aloittamaani ketjuun. Eron voimaan astumisestakin siis tulee kohta aikaa vuosi. Ja nopsasti on vuosi kulunut. Joulu vähän kaihersi mieltä ja sitä mietti miten lapset taas kokevat isän puuttumisen. Mutta siinä se sitten meni. Tuntuu kuitenkin lasten puolesta kurjalta kun isä ei pidä yhteyttä. Joulukirjeet laittoi mutta muuten on ollut hiljakseen piilossa meiltä.

Omakotitalon saimme myytyä syksyllä. Se oli aikamoinen huojennus minulle. Pelkäsin tulevaa talvea ja sitä että joudun siitä yksin huolehtimaan. Mies kun muutti kauemmas asumaan niin ei voinut huolehtia enää mistään. Jätti taloon tavaransakin ja paljon kaikenlaista roinaa ja roskaa. Ihan hävetti myydä sellaista taloa. Minä en niitä hänen puolestaan korjannut. Talo meni sitten halvalla roinineen ja roskineen. Ois se ollut tietty kiva siitä vähän enemmän käteen saada.

Minä voin muuten hyvin mutta jatkuva yksinäisyyden tunne vaivaa mieltä. Siksi kait taas kirjoitankin. En ole ketään vierelleni kyllä etsinytkään ja ei kait niitä ihmissuhteita oven taakse ilmesty jos ei itse mitään tee. Minä en harrasta mitään enkä käy ravintoloissa. Täällä maalla molemmat asiat on vähän hankalia kun olen jotenkin niin kiinni kotona olemisessa.

Lapset on jo sen ikäisiä että voisin kyllä heitä jättää kotiin keskenäänkin mutta en yksin saa lähdettyä mihinkään. Paras ystäväni erosi myös ja löysi heti uuden rinnalleen. Nyt hänellä ei ole enää aikaa minulle kun uusi suhde on toimivampi kuin vanha. Olen iloinen hänen puolestaan mutta myös tosi yksinäinen.

On mulla muitakin ystäviä mutta asuvat sitten taas kauempana eli tulee harvemmin tavattua. Eikä sitä kehtaa koko ajan olla häiritsemässä ja soittelemassakaan. En haluaisi näin yksin viettää elämääni. Kaipaisin ystävää jonka kanssa jakaa iloja ja huolia. Mutta en tiedä että haluaisinko edes uutta parisuhdetta. Pystyisinkö ees sitoutumaan aidosti. En ehkä.

Lasten kanssa on kaikenlaisia huolia ja murheita. Nuoremmalla on paljon vaikeuksia sekä koulussa että kotona. Isompi taas viettää paljon aikaa kavereiden kanssa ja tuntuu että ei oo koskaan kotona. Tyttö ystäväkin sillä on. Ois niin hyvä kun ois aikuinen jonka kanssa jakaa näitä huolia. Tietysti koulussa tukevat ja nuoremmalla on terapia ja tukihenkilökin. Mutta rajat joudun yksin vetämään ja kaikki ongelmat yksin ratkaisemaan.

Olin jo ennen eroa yksinäinen mutta silloin oli kuitenkin ihminen jolle lasten ongelmat kuuluivat ja jolle niistä piti puhua. Kuunteliko? No huonosti ja vähätteli asioita. Nyt ei hänen tarvitse enää huolehtia ollenkaan. Voi siellä omassa elämässään olla murehtimatta lapsistaan. Tai ehkä murehtii mutta ei ainakaan sitä meille kerro ja näytä. Niin väärin että toinen vanhempi voi vaan kadota lasten elämästä ja jättää ne yksin murheineen ja ongelmineen.

Käyttäjä Sasaki kirjoittanut 09.01.2012 klo 17:58

Tavallinen työpäivä takana. Väsyttää niinkuin aina. Kohta pitää lähteä koiran kanssa ulos. Se on ihan hyvä juttu muuten juuttuisin tähän koneelle tai kellistäisin itseni sohvalle tuijottamaan telkkua. Täällä on aivan hiljaista. Lapset ovat omilla teillään. Isompi lähti kaverilleen. Ja nuoremmasta en tiedä missä on. Ei vastaa kännykkään ja oli jo lähtenyt kun tulin kotiin. Vähän huolestuttaa mihin mennyt.

Taas kerran on ongelmia auton kanssa. Siitä on moottorinlämmitin hajonut. Aina siitä hajoaa jotain. Ja öljyäkin se syö niin että pitää kokoajan seurata. Voikun olisi rahaa uudempaan autoon vaikka kait sitä huolia olisi sittenkin. Mun huolet ovat aika arkisia mutta kun niitä yksin pähkäilen niin saan ne suurenemaan ahdistukseen asti.

Nuoremmalla lapsella on ongelmia koulussa. Toivon että aloittaisi tän kevätlukukauden positiivisella asenteella ees. Vaikka ei hänen ongelmiin pelkkä asenne tuo helpotusta. Laaj-alainen oppimishäiriö varjostaa kaikkea koulussa tapahtuvaa. Eikä hän juurikaan tee läksyjään. Ei tuo niitä kotiin joten en voi ees patistaa läksyjen pariin. Koulussa sitä on pitkään katsottu sormien läpi mutta nyt ovat tiukentaneet linjaa ja uhkaavat luokalle jäämisellä jos ei ala tehtävät tulla tehdyiksi. Se olisi kyllä lapselle aika paha paikka.

Lapsi käy nyt kolmatta vuotta psykoterapiassa määrittämättömän lapsuusiän tunnehäiriön diagnoosilla. Terapia on auttanut mutta ei tehnyt ihmeitä. Luokalle jääminen varmaan veisi pois ne rippeet itsetunnosta jota terapiassa on ehkä itselleen saanut. Minä käyn vanhempainohjauksessa mutta en koe siitä juurikaan olevan hyötyä. Se on sellaista hymistelyä. Ja mä tarttisin enemminkin apua suoraan kotiin jotta saisin siihen lapseen jonkilaisen otteen. Tai en tiedä mitä tarvitsisin. Useimmiten olen ihan hukassa sen kanssa.

Usein mietin että mitä olen tehnyt väärin kun lapsella on pahaolla ja asiat eivät suju. Syksyllä oltiin välillä siinä pisteessä että hän ei aamulla ees mennyt kouluun. Silloin mietittiin jo kaikenlaisia muitakin vaihtoehtoja. Nyt on sentään aamuisin noussut ja löytänyt kouluun asti. Mutta kovin olen hänestä huolissani.

Voihan se olla että nyt kun itse voin paremmin niin lapsi uskaltaa reagoida vahvemmin. Hän nimittäin oli erittäin helppo vauva- ja leikki-ikäinen. Ongelmat alkoivat vasta kun koulu alkoi ja nyt niiden kanssa on jo painiskeltu kuusi vuotta. Itse sairastin masennusta hänen vauvaiässään ja sitten välillä oli vautivaiheita. Joskin silloin olin kyllä aika tehokas äiti. Mutta olinko läsnä. En tiedä. Nykyään mulla menee tasaisemmin ja oon varmaan läsnäolevampi ja ainakin aina kotona ja käytettävissä.

Käyttäjä Sasaki kirjoittanut 23.01.2012 klo 21:31

Mukava päivä töissä. Useamman pitkän sairasloman ja kuntoutustuen jälkeen sitä kyllä arvostaa jokaista päivää jonka jaksaa töissä olla. Ja oon kyllä kiitollinen siitä että mulla on mielekäs työ ja mukavat työkaverit. Vaikka oonkin aina työpäivän jälkeen ihan väsynyt niin mielelläni sinne joka aamu meen. Tällä hetkellä varsinkin. Tulevaisuudessa tulossa muutoksia joiden pelkään taas heikentävän jaksamistani.

Päivät kuluvat rutiinipainotteisesti. Suoritan kotiäidin velvollisuuksia; ruokaa, pyykkiä siivoamista ja koiranulkoilutusta. Sitä se on päivästä toiseen. Viikonloppuisin tulee kyllä nukuttua niin paljon kuin aikaa on. Välillä vähän enemmänkin. Ihmeellinen krooninen väsymys vaivaa ja viikonlopulla se sitten purkautuu hirveällä unen tarpeella. Viikolla taas on nukkumisvaikeuksia. Ehkä siitä jää sitten univelkaa.

Tänään sain vihdoin etsittyä kaikki tarpeelliset paperit ja täytettyä nuoremman lapsen alle 16-vuotiaan vammaistuki hakemuksen. Niitä Kelan ihania kaavakkeita. Taas kieli solmussa täyttelin. Saa nähdä vieläkö tulee hyväksyttynä takaisin sillä menoja ei ole kuin taxi matkojen omavastuut ja jotain pientä lisäksi. Mutta kaikkea muuta sitten onkin.

Mutta nyt meillä on vihdoin molempia osapuolia tyydyttävä elatusapusopimus. Kyllä siitä sitten kättä väännettiinkin yli vuosi. Olihan se osittain mun saamattomuutta kun en ois jaksanut alkaa asiasta taistelemaan. Ja lopulta kun päätin viedä asian käräjille niin löytyi toiselta puolelta tarjous johon sitten suostuin. Ei se iso summa ole mutta jos toisella kerran ei sitten ole tuloja niin vähempäänkin on tyydyttävä. En tiedä olisiko sitten käräjöiden saanut isomman summan.

Jos en vaan olisi näin yksinäinen. Nytkin viikonlopulla ois voinut mennä paikalliseen tapahtumaan ja muiden ihmisten seuraan mutta en vaan yksinäsi saanut lähdettyä. Jos ois ollut joku kaveri niin oisin heti lähtenyt. Paras ystäväni kyllä oli menossa mutta uuden mies kaverinsa kanssa. En minä siihen halunut tuppautua

Vaikka en tiedä oikein että mitä vikaa mussa sitten on kun joskus lähden täältä johonkin ulos kaveriporukassa niin tuntuu että kuitenkin olen yksin. Taidan vaan olla niin arka että jään ulkopuoliseksi. Jos juon tarpeeksi niin sitten asia on eri mutta kun en halua kuitenkaan heilua humalaisena. Taidan vaan jäädä yksinäiseksi loppu elämäkseni. Ainakin tällä asenteella.

Käyttäjä Sasaki kirjoittanut 07.02.2012 klo 20:48

Tässä päivässä oli hyvää se että jaksoin tehdä koiran kanssa pitkän lenkin. Oli lyhyempi työpäivä joten sain myös tehtyä lapsille kunnon ruokaa eikä mitään pikaeineksiä. Töissä sujui ihan kivasti. Ja huomenna vihdoin mun työpari palaa sairaslomalta. Sekin on positiivista. Hyvä sijainen meillä oli mutta vastuu hommasta jää mulle kun kaveri on poissa töistä.

Astianpesukoneeseen tuli joku vika. En uskalla kokeilla miten se pelittää kun oli jättänyt tyhjentymättä. Vettä ei kyllä valunut mihinkään. Nyt sitten oon miettinyt ja miettinyt että mitä tekisin. Pitäiskö kutsua korjaaja vai hankkia uusi. Korjaaja maksaa ja jos se ei saa konetta toimimaan menee rahat hukkaan. Ja uusi kone maksaa enemmän kuin mitä mulla on rahaa. Ahdistaa... Ja kun ahdistaa niin lamautuu eikä saa hommaa hoidettua. Aika pinnallista on jaksaminen kun tällaiset arkipäivän asiat saa väsymään kokonaan.

No ehkä mua kuitenkin ahdistaa enemmän nuoremman lapsen tilanne. Kävimme neuropsykologin testeissä ja tulos oli masentava. Lukivaikeus on vielä vaikeampi kuin mitä on ajateltu. Osaamattomuus on osittain laitettu laiskuuden ja haluttomuuden piikkiin mutta nyt vahvistui mun epäilys että koulunkäynti on vaan teknisesti niin haastavaa että se alkaa siksi tökkimään.

Nyt sitten jäi ilmaan vielä tuleva koulumuoto. Nyt keväälle ei enää mitään isompia muutoksia suunniteltu mutta ehkä ensi syksyllä toiseen kouluun kuin oli alkuperäinen suunnitelma. No se on vielä ihan JOS koska ei tiedetä pääseekö siihen uuteen kouluun eli onko sillä erityisluokalla tilaa. Tai ainakin sinne on kuulemma paljon hakijoita.

Mä en uskalla oikein ajatella että mikä musta ois parasta. Uudessa koulussa olisi mahdollisimman paljon tukea ja hyvät opettajat. Kaverit vaan kaikki menisivät toiseen kouluun. Ja juuri nyt tuntuu että on alkanut vähän olemaan kavereiden kanssa vapaa-ajallakin. Sitten pitäis tutustua uusiin kavereihin ja hälle se on aina ollut vähän vaikeaa. Ahdistaa... Poika ei vielä ite tiedä suunnitelmista mitään.

Yksin joudun nyt kuitenkin näitä päätöksiä tekemään. Vähän oon yhdelle ystävälle asiasta puhunut mutta ei hänkään osaa sanoa kumpi on parempi. Mutta onneksi on sentään yksi ihminen jolle voin huoliani puhua. Vaikka tuntuu että kukaan ei oikein ymmärrä sitä miten huolissani oon kun ajattelen lapsen tulevaisuutta. Vaan kait se äitinä kuuluu asiaan.

Huomaan että vieläkin eron ajatteleminen nostaa ahdistuksen pintaan. Ja tulee ajatuksia entä jos. Siitä kait jo pitäisi päästä eroon. Pitäisi muistaa että elämä ei ollut ennen eroakaan mitään helppoa ja yksin olin silloinkin. Ehkä näitä asioita murehtisin silti yksinäni vaikka eroa ei olisi ollutkaan. Tarttis vaan oppia elämään tätä päivää ja lakata murehtimasta menneitä.

Käyttäjä rölli kirjoittanut 22.02.2012 klo 15:37

Hei,
Kiitos Sasaki ja Volvomies, ja kaikki te toiset jotka olette kirjoittaneet tämän otsikon alle. Luin näitä juttuja omaan ahdistukseeni.
Olin mieheni kanssa 23 vuotta yhdessä viimeiset 8 v naimisissa. Kaksi lasta ja koira🙂 Lapset nyt 18v ja 22v ja koira 15v.
On niin tuttua kun luen näitä teidän kertomuksianne täällä. Miten sitä kaikkea kestetään ja selvitään siitä vielä jotenkin????
Suhteemme oli vaikea alusta saakka mieheni oli minua 7 v vanhempi ja kaiken kokenut ja nähnyt, kun tapasimme. Minä nuori 20:nen tytön hupakko joka ei tiennyt maailmasta saati miehistä mitään.
Heti ensimmäisten kuukausien aikana , kun seurustelu alkoi huomasin,että olen väkivaltaisen ihmisen kanssa yhdessä. Oli vain niin pöljä, että uskoin aina kun musta silmäni selitettiin omaksi viakseni. Pian olin niin syvällä,etten päässyt pois. Tuli lapset, opiskelu, valtava vastuu koko perheestämme, mieheni alkoholismin vuoksi lähinnä.
2005 minun maailma romahti täysin. Äitini kuoleman aikoihin, minulle kerrottiin,että mieheni etsii seksiseuraa tv.n chat-palstalla ja sitä oli sieltä jo löytynytkin....
Tajusin,että minua oli petetty kaikilla mahdollisilla tavoilla. Selityksiä selityksiä, niitä minä "tyttö" kuuntelin vielä 5 vuotta. Sinä aikana aloitin ,vielä typerys, yhteisen haaveen, omakotitalon rakentamisen. Senkin yksin, toisen osapuolen vaatiessa ja uhkaillessa milloin milläkin.
Vuonna 2010 tuli vihdoin se päivä kun pakkasin tavarani ja lähdin siitä helvetistä. Päivääkään en ole katunut lähtöä,vaan sitä etten lähteny jo vuosia aikaisemmin. Helppoa tämä ei ole nytkään. Talo on lähes valmis ja mies ei suostu ositukseen. Uhkaa,että poistun väestörekisteristä, jos haen oikeusteitse ositusta. Humalassa hän "kehuu" minut hyväksi ja selvinpäin vaatii sääliä itselleen. Lapset eivät halua pitää yhteyttä isäänsä, ja minä ymmärrän sen , enkä heitä siihen voi vaatia.
Eron jälkeen huomasin,että mies oli vienyt minun elämästäni lähes kaiken. Ystävät,sukulaiset, unelmat, haaveet ja naiseuteni. Ainoa mikä minulla 45v naisella on jäljellä on vielä työkyky, tosin pelkään,että sekin on menossa.
Yksinäisyys on kuin iso musta lakana, joka on päälläni. Nyt vielä huomaan,että joudun luopumaan koirastani,joka on ollut minun sydänystäväni 15 vuotta, istuen vierelläni aina.
Tässä minun tarina, eli on meitä Sasaki paljon,jotka ymmärrämme sinun tuskaasi. Petettyjä, huijattuja. Ja vain eteenpäin on mentävä, jos ei muuten niin päivä kerrallaan.

Minäkin toivon,että joku lohduttaisia minua, rölliä☹️
Hyvää kevään odotusta teille kaikille....

Käyttäjä tunturisopuli kirjoittanut 23.02.2012 klo 00:03

Voi rölli, kyllä sinua haluaa monikin lohduttaa! Täältä huutelee tunturisopuli. Olen kovin pahoillani koirasi puolesta, se on ollut sinun uskollinen ystäväsi, ajattele, kokonaista 15 vuotta! Se rakastaa sinua ehdoitta. Koirat ovat ihania. Mutta kun on aika luopua ystävästä, se on tehtävä. Sekin on rakkautta. Ei kärsimystä lopussa, vaan armollinen lähtö.
Rapsutuksia ihanalle koirallesi, täälläkin näitä on ja ilman olisi tullut suru puseroon monta kertaa, niin se elämä vaan kuljettaa.
Onneksi yksinäisyyden lakana on vain väliaikainen. Kyllä sinulla on vielä upeasti elämää jäljellä, lapset on tehtynä ja heitäkin on siunaantunut kaksi. Olisi ihanaa jos minullakin olisi 9 vuoden päästä, sinun ikäisenäsi, kaksi lasta vierelläni. Mutta kun ei ole.. Elä jokainen päivä jonka nyt vapaana saat viettää, onnea sydämessäsi.
Kaikkea hyvää ja voimia viedä ystävä viimeiselle matkalle. Sinulla on ollut onni saada niin upea ystävä rinnallesi kulkemaan.

Käyttäjä tunturisopuli kirjoittanut 23.02.2012 klo 00:07

Sasaki kyllä sinä selviät. On totta, että tämän päivän eläminen on niin vaikeaa. Olen siitä makaaberi esimerkki. Minun päiväni kuluvat miettien mennyttä "täydellistä" elämääni. Joskus aina havahdun siihen ettei se suhde ollut ehkä niin hyvä, mutta aina kuitenkin palaan samaan rutiiniin syyttäen itseäni ihan kaikesta mahdollisesta. Ja syytäkin on.

Mutta sinulla on seikkailu edessäsi, oman itsesi kanssa. Miehesi ei ole elänyt kanssasi avioliitossa, vaan omaa itsekästä elämäänsä. Nyt sinulla alkaa oma elämä! Onnea ja voimia siihen. 🙂

Käyttäjä rölli kirjoittanut 23.02.2012 klo 10:03

Kiitos Tunturisopuli lohduttavista sanoistasi. Varsinkin ymmärrys,mitä osoitat, kun tiedät, miltä minusta tuntuu luopua tuosta suloisesta karvapallosta,joka on ollut minun lähelläni aina. (Jopa turvakodissa mukana lasten kanssa). Tuntuu tosi vaikealta.
Sinun sanasi Sasakin viestin lopussa koskettivat minua myös. Muutin suoraan nuorena tyttönä kotoa, tämän "suuren rakkauden"luo ja sitten tuli lapset. Tytär muutti kotoa jo 17v, isänsä juomisen takia, minuna avustamana. Ja nyt poika on lähdössä vuoden päästä armeijaan, tosi kauas. Minua pelottaa jäädä yksin. Ehkä se on seikkailu, mikä minun edessäni on. Pelkään vain,että minusta tulee katkera, kun mietin mennyttä elämääni.
Kiitos vielä, että vastasit. Luen viestisi varmasti monta kertaa, voimaa siitä etsien.....

Käyttäjä - ihminen - kirjoittanut 23.02.2012 klo 11:39

Rölli: kaikki nuo sinulta nyt kadonneet asiat on mahdollista saada takaisin (paitsi nuoruus 🙂 , joka toisaalta on yliarvostettua). Naiseudessa on se hyvä puoli, että se on uusiutuva luonnonvara: se kasvaa takaisin, nopeastikin, kunhan sillä on tilaa tulla.

Itse 43-vuotiaana eron kuohuissa välillä tunnen, että kaikki on osaltani ohi, mutta eihän se todellakaan niin ole! Me olemme aikuisia, elämää nähneitä naisia. Meistä itsestämme on kiinni, millaiseksi tulevaisuus muodostuu. Mikään ei ole ohi, mitään ei ole lopullisesti menetetty. Naisiin on sisäänrakennettu sitkeys, kyllä tästäkin eteenpäin mennään!

Voimia 🙂🌻