Kun kertomasi perusteella niin suuressa asiassa kuin perheen perustamisessa mielipiteenne olivat erilaiset,ei oikein voi yhteiselämää jatkaa molempia tyydyttävällä tavalla. Mies teki sitten oman ratkaisunsa ja siihen on sinunkin tyytyminen halusit tai et. Ei kannattaisi jäädä enää tätä asiaa märehtimään,vaan elää sitä elämää,mikä sinulle on mielekästä ja parasta. Joskus ei vain löydy yhteistä säveltä ja silloin on lähdettävä suhteesta ja etsittävä omaa onneaan toisaalta.

Ero oli väistämätön, sen tiedän ja kaiken tämän kaaoksen keskellä olen kiitollinen, että näin kävi. Silti oma jaksamiseni on vähissä. Tämäkin päivä mennyt suurimmaksi osaksi sängynpohjalla.

Tein tänään netissä masennustestin ja sain suuntaa-antavan tuloksen: keskivaikea masennus. Päätin, että nyt on aika hakea apua. Vaikka koen, etten ole sen arvoinen, saatan viedä ajan joltakulta muulta, joka tarvitsisi sitä enemmän kuin minä. Itseni poistamista tältä planeetalta yritin kerran ja ne ajatukset ovat taas palanneet. Näen enää edessäni harmaata mössöä.

Hei,

jätetyksi tuleminen on järkyttävää,
varsinkin kun se lähtijä näyttää ns. saavan elämältä kaiken, vaikka on kohdellut entistä kumppaniaan huonosti. Olen itsekin käynyt samankaltaisia ajatuksia läpi enkä ihan osaa sanoa, miten siitä selviää. Aika auttanee. Ja oma asennehan aina ratkaisee kaiken, mutta siihen on välillä mahdoton vaikuttaa, kun on kovin vaikeaa. Jos on masentunut ei varmaankaan jaksa hankkia jotain intensiivistä ajatukset toisaalle suuntaavaa sisältöä elämään, mikä olisi tehokas keino ruveta ajattelemaan ihaun muita asioita.

Sinulla on mennyt jo kohtalaisen pitkä aika, mutta kaikilla kestää aikansa. Ei sitä voi sanoa, milloin pitäisi unohtaa. Voi mennä kymmenen vuotta, ja osan asioista yli ei täydellisesti pääse koskaan. Muistathan kuitenkin, että paha olo ja ikävät ajatukset satuttavat vain sinua itseäsi. Ja sinä olet elämäsi tärkein henkilö, pidä hänestä mahdollisimman hyvää huolta! Kuten täältäkin saa monesti lukea ja itsekin karvaasti kokea, se kaikkein rakkainkaan ulkopuolinen ei sitä välttämättä teekään. Päinvastoin.

Me kaikki olemme yhdenvertaisia, totta kai menet lääkäriin ja otat vastaan kaiken mahdollisen avun! Perustele se vaikka sillä, että mitä aiemmin menet, sen helpommin sinua voidaan auttaa. Ja kun olosi helpottuu, pystyt ehkä joskus olemaan avuksi jollekulle toiselle apua kaipaavalle.

Elämässä tulee eteen kaikenlaista ikävää, meille kaikille. Et ole yksin. Voimia ja jaksamista!

Kiitos kannustavista sanoista! Yritän ylläpitää uskoa ja toivoa, että aika parantaa.

Tuntuu vain, että otin valtavan harppauksen taaksepäin. Se kaikki tsemppi, ponnistelut oman itseni eteen ja työ murskaantui. Milloin on minun vuoro herätä aamuun ilolla ja puhkua onnea..😑❓

Hei Vesikirppu!

Minun tarinassani on paljon samoja elementtejä, joten päätin kirjoittaa sinulle. Minulla on takana kaksikin pidempää parisuhdetta, joissa on ollut paljon riitelyä ja jotka ovat myös päättyneet ikävästi. Kumpikin noista ex-kumppaneistani on nykyään uudessa suhteessa ja isä.

Tämän viestin kirjoittaminen voi olla ihan hyvä juttu itsellenikin, sillä huomaan, että minun on ihan hankala pukea asioita sanoiksi. En ole ajatellutkaan asiaa tällaisesta kahta suhdetta yhdistelevästä näkökulmasta. Anteeksi siis jos viestini on vähän sekava.

Aloitan sillä, että molemmat poika-/miesystäväni olivat minulle aikanaan rakkaita. Toisen kanssa aloitin seurustelun, olikohan se nyt 21-vuotiaana, ja toisen kanssa seurustelun aloittaessani olin jo täyttänyt 30 vuotta. Ensimmäinen poikakaveri oli minua kolme vuotta vanhempi, tämä jälkimmäinen oli kolme vuotta nuorempi. Toki minulla on ollut muitakin poika-/miesystäviä ja heistäkin voisin kertoa, sillä useimmat heistäkin ovat tänä päivänä parisuhteessa ja isiä. Nämä kaksi parisuhdetta ovat kuitenkin olleet minulle merkityksellisimpiä ja hankalimpia oman elämän jatkamisen osalta.

Näitä kahta suhdetta yhdisti se, että miehet olivat mielestäni kovin lapsellisia/vastuuttomia, mitä tuli parisuhteeseen ja mahdollisen perheen perustamiseen. Toinen heistä oli todellinen uraihminen ja toinenkin pärjäsi työelämässä hyvin, joten mistään täydellisestä elämänhallinnan puutteesta ei heidän kohdallaan ollut kyse.

Nuorempana tapaamani mies käytti sellaista sanontaa, että "annan itseni jollekin (naiselle) hoidettavaksi". Näin hän sanoi suhteemme alussa, suhteemme aikana ja suhteemme päättyessä hän muutamaan kertaan sanoi, että "etsin itselleni uuden hoitajan". Hän halusi lapsia ja hän tuli itse hyvin rikkaasta ja tiiviistä perheestä, joka ikäänkuin halusi "omistaa" meidätkin. Mietin ennen suhteen päättymistä varmaan yli vuoden ajan, haluanko ensinnäkin hoitaa lapset ja kotityöt käytännössä katsoen yksin sekä haluanko viettää kaikki lomat miehen lähisukulaisten kanssa ja sallia näiden määräävän lastemme kasvatusta. Päädyin siihen tulokseen, etten ensinnäkään jaksaisi pyörittää lapsiperhettä yksin ja toisekseen en enää kokenut jaksavani yhtään loman viettoa kyseisessä sukulaisporukassa. Asioillahan oli muitakin vaikutuksia, kuten esimerkiksi se, että minun suhteet omiin sukulaisiin ja ystäviin heikkenivät, koska niille ei muka koskaan ollut aikaa. Tietenkin suhteessa oli muitakin epäkohtia, vaikka olihan niitä ihaniakin asioita. Suhteen paras asia oli fantastinen seksielämä ja hellyys. Niiden takia suhde varmaan ylipäätään kehittyi niinkin pitkälle. Niitä asioita olen myös moneen kertaan kaivannut, sillä vastaan ei ole tullut mitään yhtä mahtavaa. Seksi- ja hellyyselämä on kuitenkin vain yksi osa elämää, enkä voinut niiden eteen uhrata niin paljon muuta.

Jälkimmäinen mies oli hyvä ystäväni jo opintojen ajalta. Ajauduimme yhteiseen sänkyyn aika yllättäin eräiden juhlien jälkeen. Jälkikäteen tajusin, että mies oli kyllä ollut minuun jonkin verran ihastunut aiemminkin. Suhteemme alkaessa oli puolin ja toisin tykkäystä ilmassa, mutta mitään suuren suurta ilotulitusta ei ollut. Suhteemme rakentui pitkälti jo aiemman ystävyytemme, kollegiaalisuuden ja fyysisten tarpeiden tyydyttämisen perustalle. Suhteessa oli hankaluuksia alusta lähtien. Ura oli miehelle kaikki kaikessa ja sen lisäksi hän pohti paljon itseään sekä elämäänsä ihan yömyöhään asti asioita vatvoen. Hän käytti ongelmallisissa määrin alkoholia ja sai raivareita. Fyysistä väkivaltaa ei ollut, mutta sanoisin että henkistä väkivaltaa oli ainakin jossain määrin. Mies piti seurusteluamme pitkään salassa yhteisiltä tutuilta. Hän salasi omia menojaan ja asioitaan minulta, mutta oli samaan aikaan hurjan mustasukkainen. Myös hän oli kovin sidoksissa toiseen vanhempaansa, joka vaikutti minusta aika erikoiselta ihmiseltä. Mietin moneen kertaan suhteen katkaisemista, mutta koska teimme mm. mahtavia ulkomaanreissuja, niin pysyin suhteessa. Mies puhui sujuvasti useita minulle vieraita kieliä, minkä turvin pystyimme reppureissaamaan paikoissa, joihin en olisi yksin tai jonkun toisen kielitaidottoman kanssa lähtenyt. Olin suhteessa varuillani ja skeptinen, mutta toki yritin osaltani suhdetta rakentaa.

Kummassakin suhteessa koin, että en halua kyseisten miesten kanssa lapsia tehdä. Laskelmoin, että lasten hoitaminen sekä perheen yhteisten asioiden hoitaminen jäisi täysin minun vastuulleni, minkä lisäksi joutuisin huolehtimaan jonkin verran miehenkin asioista. En kokenut halua ryhtyä sellaiseen hommaan, enkä suoraan sanottuna edes kokenut pystyväni siihen. Kysyin paljon itseltäni (ehkä pitkän psykoterapian vuoksi/ansiosta), mitä minä haluan ja miten haluan oman elämäni käyttää. Näihin kysymyksiin ei tullut koskaan vastaukseksi, että olisin erityisen paljon toivonut äitiyttä, vaikka olin aina nuorempana kuvitellut hankkivani lapsia.

Ensimmäinen suhde tavallaan hiipui vähitellen pois. Minun oli ensin saatava omaa tilaa ja muutinkin ensin väliaikaisesti noin kolmeksi kuukaudeksi tuttavan asunnolle ja sitten vuokrasin oman yksiön. Yksiöön muuttamiseni jälkeen seurustelimme vielä vuoden niin, että vietin aikaa myös miesystäväni luona ex-kodissani. Se vuosi oli repivää, sillä vuoroin riitelimme ja vuoroin vietimme ihania kahdenkeskisiä hetkiä. Mies yritti tosiaan huomioida minua, mutta ikävänä asiana oli, että niiden hetkien avulla hän ikäänkuin yritti ostaa minua entiseen. Eli hän ei esimerkiksi halunnut tehdä pesäeroa perheeseensä, vaan yritti vain lepytellä minua palaamaan vanhaan kuvioon. Lopulta suhde päättyi miehen aloitteesta ja ymmärsin hänen vanhempiensa toimineen taustapiruina. Miehen äiti jopa sanoi, että "X ei itse osannut suhdetta päättää". Hyvin odotettu tilanne oikeastaan! Suhteen päättymisen jälkeen ex kutsui minut luokseen syömään. Hän oli vaivalla tehnyt ruokaa ja tietenkin hänellä oli kynttilät ja kaikki pöydässä. Illan lopuksi hän selitti näin toimineensa, koska haluaa pysyä ystävänäni. Hyvin pian hän alkoi seurustella. Minä olin ollut romuna, lopen uupunut ja diagnosoidusti masentunut jo ennen suhteemme päättymistä. Niinpä lopullinen ero jälkipyykkeineen oli minulle kovin raskas prosessi vähäisten voimieni vuoksi. Minulla oli myös vaikea fyysinen sairaus ja koska olin aikoinaan muuttanut miehen kotikaupunkiin, kaikki omat verkostoni olivat sekä kaukana että heikentyneetkin tiiviin kuusivuotisen seurustelun aikana. Toisaalta hyvinä puolina oli, että minulla oli hoitoverkosto olemassa, söin masennuslääkkeitä, kävin psykoterapiassa ja minulla oli jo se oma asunto valmiina. Olin suhteen loppuvaiheessa saanut mieleisen opiskelupaikankin. Suhteen päätyttyä me toki riitelimme kaikenlaisista tavaroista ja plussakorteista, minkä lisäksi koin eksän nauttivan minun loukkaamisista. Eksä ilmaisi haluavansa pysyä ystävänä, mutta kun kuukausien aikana hoidimme eroasioita kuntoon, tein hiljaa mielessäni päätöksen katkaista kaikki välit häneen. Niinpä emme ole olleet yli vuosikymmeneen yhteydessä käytännössä mitenkään. Meillä ei edes ole kovin montaa yhteistä ystävää, enkä niihinkään ihmisiin pidä kovin paljon yhteyttä eli en joudu altistumaan tämän eksän asioille.

Toinen näistä suhteista päättyi tosi rumasti ulkomailla. Olin ottanut työstäni monikuukautisen palkattoman vapaan voidakseni olla miehen luona ulkomailla, missä hän oli uraansa edistämässä. Kun saavuin kyseiseen paikkaan maapallon toiselle puolelle, mies totesi muutamien päivien jälkeen, että hän haluaa erota. Siitä seurasi tietenkin rajua riitelyä, joka päättyi lopulta siihen, että saimme minulle vuokrattua oman väliaikaisen asunnon samasta suurkaupungista, mutta yli tunnin matkan päästä. Onneksi pystyimme kuitenkin vielä olemaan tekemisissä noiden kuukausien aikana, vaikka se riitaa aiheuttikin. Pidin kieleni kurissa ja pyrin tekemään yhteistyötä miehen kanssa, kunnes taas olisin Suomen kamaralla. Hassuna yhteensattumana täytyy todeta, että pari päivää eroilmoituksensa sanomisen jälkeen tämäkin mies valmisti minulle huolella illallisen, jonka hän tarjoili kynttilöiden kera. Tapaus suorastaan huvitti minua, koska koin todellisen deja vún. Eron jälkeenkin mies oli tosi mustasukkainen minusta ja toisaalta myös pyrki sairailla tavoilla herättämään minussa mustasukkaisuuden tunteita. Esimerkiksi kun tutustuin ko. suurkaupungissa uusiin ihmisiin, hän selvitti näiden naisten yhteystiedot ja alkoi lähetellä heille viestejä selkäni takana. Suomeen palattuani mietin asioita pari päivää ja lopetin sitten päivittäiset Skype-puhelut eksän kanssa sekä myös muun yhteydenpidon suuremmilta osin. Hän olisi halunnut jatkaa niitä päivittäisiä jutteluita, jotka vaativat aikaerojen vuoksi minulta melkoisia ponnisteluja aikataulujeni sovittamiseen sekä tietenkin myös uhrauksia vapaa-aikani osalta. Koin miehen haluavan pitää minua jonkinlaisena terapeuttinaan tai sitten hän olisi halunnut ns. vahtia minua. Minä kuitenkin pysyttelin yhteydenpitolakossa ja vastasin eksän viesteihin vain silloin, kun ne käsittelivät jotain ns. oikeita asioita. Meni muutamia vuosia, ettemme olleet juuri lainkaan yhteydessä. Vetäydyin ulos myös yhteisistä ammatillisista piireistämme, mikä oli jälkikäteen ajateltuna typerää tai ylimitoitettua. Sairastuin uudestaan sekä somaattisesti että masennukseen, joiden hoitoon en jostain syystä tarttunut riittävän napakasti. Ihastuin uudelleen, mutta se ihastukseni oli erittäin kovasta voimakkuudesta huolimatta täysin onneton. Keskityin työelämään, jossa kuitenkin koin pettymyksiä.

Jälkimmäisen eron jälkeen elin useamman vuoden tilanteessa, jossa yritin väkisin tehdä kaikkea mukavaa (harrastin, matkustelin jne), mutta todellisuudessa olin aika hukassa itseni ja elämäni kanssa. Ikäni osalta olin myös siinä noin 35 vuoden iässä, jossa lasten hankkimisella alkaa jo olla kiire. Tätä minulle kerrottiin usein myös muiden ihmisten taholta! Oli minulla muutamia lyhyitä suhteitakin. Joku mies olisi halunnut perheenkin, mutta en taaskaan kokenut pystyväni sellaiseen edes kohtuullisen kunnollisen miehen kanssa. Työelämässä oli entistä suurempia vaikeuksia mm. työpaikkakiusaamisten ja laittomien käytäntöjen kanssa. Yritin ajaa omia oikeuksiani, vaihdoin paikkaa ja yritin muutakin. Lopulta sairastuin tosi vakavasti fyysisesti ja psyykkisesti. Elämäni sai täysstopin tällä tavoin. Olin aika pitkään sairaalahoidossa, minkä jälkeen hoito jatkui liki vuodelevossa kotioloissa kuukausien ajan. Olen edelleen kuntoutumisvaiheessa, mutta nykyään menee jo aika hyvin.

Kun jouduin pakosta pysähtymään ja vuoteeseen makaamaan, mietin tietenkin myös elämääni. Minulle tuli jossain vaiheessa esimerkiksi kova halu saada yksi lapsi ja suunnittelin, miten sen toteuttaisin. Sitä suunnitelmaa miettiessäni, tajusin hyvin nopeasti, etten halua ollenkaan sellaista loppuelämän mittaista huolehtijan roolia pikkulapsen ympärivuorokautisesta hoidosta puhumattakaan. Oli todella vapauttavaa tajuta, että minä en halua lapsia, minä en halua äidiksi. Surin ainoastaan sitä, etten ollut tajunnut asiaa aiemmin. Koin jopa joutuneeni tietynlaisen aivopesun kohteeksi, sillä niin voimakkaasti yhteiskunnassamme pidetään jälkikasvunhankkimista normina. Aloin pohtia, mitä elämältäni haluan. Koin suoranaista helpotusta sinkkuudestani, vaikka välillä kovasti kaipasinkin hellyyttä ja läheistä keskustelukumppania. Onneksi olin jo ensimmäisen ison eroni aikaan ja jälkeen tajunnut, että minun on hankittava itselleni ystäviä ja silloin löysinkin muutamia sydänystäviä, jotka ovat kulkeneet rinnallani kaikki nämä myöhemmät vuodet. Sen nuoruuden tukahduttavan avoliiton jälkeen tajusin myös omien sukulaisteni arvon ja pidin heihin aktiivisemmin yhteyttä.

Tämän myöhemmin tapahtuneen elämänromahduksen yhteydessä minulla oli aika vankka ja hyvä ihmissuhdeverkosto olemassa. Muutenkin elämäni oli kutakuinkin reilassa niin, että talouteni on ihan ok, minulla on järkevä koulutus, minulla on vakituinen työpaikka ja asunto on kovin mieleinen. Suurimmat murheet liittyivät terveyteen, edessä oleviin välttämättömiin päätöksiin työelämän suhteen, elämän "jujun"/päämäärän löytämiseen, harrastusten kehittelemiseen ja toki myös sen kumppanin puuttumiseen, vaikka olen viihtynyt sinkkunakin. Ratkaisuja on löytynyt yllättävän läheltä. Ensinnäkin kotona sairauksien vuoksi aikaa paljon viettäessä pohdin, mitä voisin harrastaa kotoa käsin toipilaana. Perustin blogin, jonka kautta olen saanut paitsi uusia kontakteja, myös uusia ajatuksia. Lisäksi aloin katsella omaa kotiani kriittisesti ja aloin haluta kehittää kotiympäristöäni. Löysin kodin raivaajien nettiyhteisöt ja KonMarin. Tajusin olevani melkoinen hamsteri ja mm. runsaan matkustelun vuoksi en ollut juuri kotiini panostanut. Aloin hiljakseen vähentää tavaraa, mistä käynnistyi todella massiivinen kodinraivaus ja -järjestelyrumba. Kodin raivaamiseen menee todella paljon aikaa, jos kierrättää kunnolla ja jopa myy osaa irtaimistostaan. Raivaaminen herättää myös hirveästi tunteita ja sen varrella on melkein pakko prosessoida elämäänsä. Minäkin olen esimerkiksi lukenut vanhoja päiväkirjojani, minkä jälkeen päädyin hävittämään ne. Tavarasta eroon pääseminen helpottaa hirveästi ja kotiin on tullut paljon uutta tilaa sekä valoa. Prosessin aikana jouduin myös hautaamaan toisen vanhempani ja tyhjentämään hänen kotiaan. Tämä aika on siis ollut monessa mielessä mullistavaa elämässäni. Vähitellen raivaus on muuttunut sisustamiseksi, vaatekaapin sisällön kehittämiseksi jne. Puolentoista vuoden raivauksen aikana olen oppinut paljon uutta, saanut uusia ihmissuhteita ja ideoita uusien harrastuksien suhteen. Nyt on puolestaan käynnissä intensiivisempi prosessi ammatillisten asioiden parissa. Jos kaikki menee hyvin, pääsen siirtymään ihan uudenlaisiin tehtäviin entisen koulutukseni turvin kuitenkin. Entisen/toistaiseksi vielä nykyisen työnantajani kanssa minulla on oikeusprosessi käynnissä, joten helpolla mikään ei tunnu menevän.

Sairauksieni kanssa minulla on ollut tosi huonoa tuuria. Sairastuin jo parikymppisenä vakavasti, joskin sairaus oli oireillut jo teini-iässä. Sairauteni on ollut vaikeahoitoinen, minkä lisäksi minulla on ollut paljon ongelmia minua hoitaneiden tahojen kanssa eli olen usein jäänyt jonkinlaiseen paitsioon ja olen joutunut taistelemaan hoitojeni puolesta. Psyykkisellä puolella on juuri hiljattain tehty läpimurto, kun oivallettiin, että minulla on ADHD. Olen itse tajunnut jollain lailla aina, etten ole kaikilta osin samanlainen kuin muut. Koulut ja korkeakouluopinnot ovat sujuneet minulta helposti, mutta monet muut arkiset tehtävät ovat olleet minulle uskomattoman vaikeita. Tällaisia asioita ovat mm. ajanhallinta, paikkojen löytäminen, arjen pyörittäminen jne. Unohtelen paljon. Vihdoin tämän uuden tiedon valossa ymmärrän tiettyjä mm. minua työelämässä ja ihmissuhteissa piinanneita asioita. Tajuan myös, miksi en uskonut selviytyväni lapseperhearjen pyörittämisestä varsinkaan ilman osallistuvan miehen tukea. Tekemäni kodinraivaus sopii todella hyvin ADHD-häiriöisen elämään, sillä nyt minun on helpompi pyörittää arkea, kun tavaraa on vähemmän ja tavaroilla on omat paikkansa. Olen erittäin helpottunut, etten ole hankkinut lapsia, sillä olen kuullut vanhemmuuden olevan todella haastavaa silloin, kun vanhemmalla on ADHD. Jotenkin tiesin sen asian sisäisesti! Valitettavasti neuropsykiatriset häiriöt myös periytyvät usein, kuten meidänkin suvussa on käynyt. Pelkoni erityistarpeisen (esim. autistinen) lapsen saamisesta eivät siis olleet turhia. Koen nykyään entistä suurempaa helpotusta lapsettomuudestani. Koen myös ylpeyttä siitä, että pystyin ns. vastustamaan yhteiskunnan painetta vanhemmuuteen sekä tiedostamaan omat vajavaisuuteni vanhemmuuden osalta.

Nyt koen, että minulla on paljon mukavia elinvuosia edessä. Hieman elokuvamaisesti elämääni on tässä samalla tullut kuin varkain myös uusi ihminen. Tutustuimme sairauksieni hoitojen yhteydessä niin, että hän hoiti minua työnsä vuoksi yhdessä vaiheessa. Hän oli aloitteellinen henkilö suhteemme alkuvaiheessa, mutta tilanteen kehittyessä minäkin olen innostunut suhteesta kovasti. Poikkeuksellista suhteessamme on, että nykyinen seurustelukmppanini on nainen. Hän on itse asiassa lesbo, kun taas minä koen itseni biseksuaaliksi. Seksuaalinen suuntautumiseni ei ole minulle aivan uusi asia, sillä koin jo nuorempana ihastusta muutamiin naisiin. Melkoinen psyykkinen mylläkkä tässä on kuitenkin täytynyt käydä läpi ennen kuin uskalsin aloittaa suhteen naisen kanssa. Kumppanini on minua seitsemän vuotta vanhempi. Olemme molemmat lapsettomia ja meillä oli jo valmiiksi hyvin samankaltaisia kiinnostuksen kohteita sekä harrastustaustoja. On ollut ihanaa tehdä yhdessä mukavia asioita ja ihan vain viettää aikaa kahdestaan. Kuntoni on alkanut sallia liikunnalliset harrastukset ja haaveilemme monenlaisista reissuista. Vähitellen olemme alkaneet pohtia myös yhteen muuttamista. Yhteen muuttamista ajatellenkin on aivan mahtavaa, että olen jo kodinraivaukseni tehnyt.

Tarinani on varmaan monessakin mielessä erilainen kuin sinulla, vaikka jotain yhteistä meillä varmaan on. Halusin kirjoittaa omasta elämästäni sinulle, kun ajattelin, että voisit saada siitä ajateltavaa. Olen sitä mieltä, että olen todellakin hyötynyt masennus- ja unilääkkeistä sekä rauhoittavista lääkkeistä, joita minulle on tarjottu vuosien varrella. Lääkkeet eivät ole ratkaisseet mitään ongelmia, mutta olen itse saanut aina vähitellen ratkaistua ongelmiani, kun lääkitysten turvin olen saanut mm. nukuttua riittävästi. Psykoterapia oli tosi hyvä juttu ja olen osallistunut täällä Tukinetissä nettikeskusteluihin ja chatteihin sekä kirjoitellut tukihenkilön kanssa. Kodinraivaamista ei suositella kovin masentuneille ihmisille, koska se on yllättävän raskasta ja edellyttää sekä voimia tunteiden kohtaamiseen että päätöksentekokykyä. Minusta kodinraivaaminen sopii kuitenkin erittäin hyvin vaiheeseen, jossa masennus on jo parantunut jonkin verran. Olen yrittänyt huolehtia myös terveellisestä syömisestä ja liikunnasta. Olen pitänyt yhteyttä ystäviini ja läheisiini, vaikka se ei ole aina niin kiinnostanutkaan. Olen yrittänyt tehdä mielekkäitä asioita kuten esimerkiksi käynyt kulttuuritapahtumissa, ravintoloissa syömässä, uimassa ja luonnossa liikkumassa.

Entisen avomieheni kanssa en tosiaan ole ollut yli kymmeneen vuoteen missään tekemisissä. Olen joskus etsinyt tietoa hänestä tai vaimostaan internetin avulla. Kyseinen eksäni avioitui sen naisen kanssa, jonka kanssa hän aloitti seurustelun pian eromme jälkeen. Hassua kyllä he toteuttivat yhdessä muutaman asian, joita olimme eksän kanssa kahdestaan suunnitelleet. Muutamat niistä perustuivat minun ideoihini, joten on todella jännää, että he toteuttivat ne. Etenkin yksi ideoista on nykyään minusta tosi naiivi, enkä usko että olisin itse sitä yli 30-vuotiaana halunnut toteuttaa. Olen joskus selannut kyseisen vaimon avointa Facebook-profiilia. Minua on naurattanut, kun hän on vuosi vuoden jälkeen kysellyt lomapaikkaa niin ja niin monelle hengelle. On selvää, että he viettävät kaikki lomansa yhdessä eksän lähisuvun kanssa. Vaikuttaa myös siltä, että niiden lomien järjestely on syystä tai toisesta kyseisen naisen tehtävä. Ehkä hän nauttii siitä, että saa kahden lapsensa lisäksi huolehtia aikuisesta miesvauvastaan. Ehkä hänelle ainoana lapsena sopii viettää kaikki lomansa mm. eksän sisarusten kanssa. Minulle se ei sopinut, sillä minulla on omiakin sisaruksia ja sukulaisia. Toisen eksäni kanssa olen edelleen tekemisissä. Hän on tehnyt hienoa uraa yhteisellä alallamme. Meillä oli tosiaan aluksi muutaman vuoden hiljaisuus yhteydenpidossa, mutta sittemmin aloimme pitää yhteyttä harvakseltaan. Päädyin tällaiseen ratkaisuun, koska olemme samalla alalla ja meillä on paljon yhteisiä tuttavia. Hän on pienen lapsen isä, jonka kanssa käyn pitkiä Skype-puheluita eri puolilta maailmaa. Hän viettää työnsä vuoksi usein viikkoja erossa perheestään, joten lienee selvää, kuka kantaa vastuun perhearjen pyörittämisestä. Tämä eksäni tosin sai lapsensa naisen kanssa, jolla jo oli yksi lapsi eli kyse on uusperheestä. Minulla oli suhteemme aikana epäilyksiä eksän uskollisuuden suhteen. Ne epäilykseni ovat vahvistuneet voimakkaasti, kun olen jutellut eksäni kanssa Skypessä. Eksä esimerkiksi soittelee minulle avovaimoltaan salaa. Eksä sanoo jättäneensä alkoholin, mutta kertomansa perusteella hän käyttää alkoholia runsaastikin työmatkojensa yhteydessä. Minä leimasin eksän mielessäni alkoholistiksi. Minusta tuntuu, että jossain elämän vaiheessa alkoholi saattaa uudestaan tulla hänen ongelmaksi. Oikeastaan minusta on jopa hieman jännittävää seurata turvallisen etäisyyden päästä, mitä kaikkea tämän eksäni elämässä tulee tapahtumaan. Kaikkein tärkeintä minulle on kuitenkin oman elämäni eläminen. Haluan elää elämääni mukavia asioita tehden ja mukavien ihmisten kanssa aikaa viettäen. Olen nykyään aika onnellinen ja toivon onnellisuuteni lisääntyvän kunhan esimerkiksi työelämän ongelmia saadaan ratkaistuksi.

Kaikkea hyvää sinulle. Suosittelen lämpimästi avun hakemista masennukseen. Masennuksesta voi parantua. Olen itsekin toipunut masennuksesta jo pari kertaa. Paljon voimia sinulle oman elämäsi rakentamiseen!