(Ero?)päiväkirja.

(Ero?)päiväkirja.

Käyttäjä Mikey9 aloittanut aikaan 17.07.2022 klo 17:09 kohteessa Parisuhde, koti ja perhe
Käyttäjä Mikey9 kirjoittanut 17.07.2022 klo 17:09

Elän aviokriisissä. Tai en tiedä, miksi tätä oikein kutsuisin. Vaimo ei pysty edes ottamaan mua kädestä kiinni tai halaamaan enää, väistelee kaikkea läheisyyttä eikä jaksa puhuakaan. Tai halua puhua, en tiedä totuutta. Suoraan sanottuna mä en ymmärrä, miksi näin on. Tähän on ajauduttu pikku hiljaa lapsen syntymän jälkeen, siitä on nyt kahdeksan vuotta. Yhdessä me on oltu jo 13 vuotta. Ollaan molemmat 38-vuotiaita. Väärin tästä olisi meidän ihanaa lasta syyttää. Toki väsymyksellä yms. kuormittumisella joku vaikutus tietenkin on, muttei se ole mikään syy. Nämä on niin vaikeita ongelmia, että mitään yksittäistä tai yksinkertaista ratkaisua ei ole olemassakaan.
Meidän avioliiton ongelmat alkoi eskaloitua tammikuussa 2017, sitä ennen oli lähinnä sellaisia pieniä vihjeitä asioista, joita en oikeasti ymmärtänyt vielä silloin. Mutta sen ensimmäisen kerran sain märän rätin vasten kasvoja yhtenä tiistai-iltana hetkeä ennen kuin olin lähdössä yövuoroon. Luin pojalle hänen silloista suosikkikirjaansa ’Antti autotehtaassa’ ja huomasin vaimon ilmeestä, ettei kaikki ole nyt hyvin. Kysyin asiasta ja sain täyslaidallisen päälleni: ”En tiedä, rakastanko sua enää. Meillä ei ole mitään yhteistä. Voi olla, että pärjäisin pojan kanssa paremmin ilman sua. Et ymmärrä mua. jne.” Siitä hetkestä silloin 5,5 vuotta sitten alkoi sellainen jatkuva stressi täysipainoisena, josta en ole vieläkään päässyt yhtään yli tai irti. Tähän on jo tottunut, ettei koskaan pysty rentoutumaan. Mutta helppoa se ei ole. Ei ole mennyt päivääkään sen jälkeen, etten olisi pelännyt vaimon lähtevän lapsen kanssa. Tämä raastaa mun sisintäni tavalla, jota en osaa kuvailla millään sanoilla. Mulla on tunne, että olen vanhentunut näiden vajaan kuuden vuoden aikana pitkälti yli 20 vuotta. Olen sisäisesti ja oikeastaan ulkoisestikin todella rikki.
Ensi alkuun silloin heti iski valtava paniikki: Menetän vaimoni, menetän perheeni! On lähes mahdotonta yrittää kuvailla niitä tuntemuksia, joita silloin koin siellä yövuorossa. Siinä oli sekaisin paniikkia, pelkoja, ahdistusta, levottomuutta, toivottomuutta, epäuskoa. Aika kului hitaasti madellen ja tiesin, ettei aamukaan tuo helpotusta kun itsen on mentävä nukkumaan ja vaimo lähtee töihin. Mä vaan taistelin läpi sen yön melkein kyyneleet silmissä yrittäen tehdä työni samalla edes jotenkin.
Ei meidän avioliitto silloin päättynyt kuitenkaan. Mutta kaikki muuttui pysyvästi. Melkein heti tämän tapahtuman jälkeen aloin tarkkailla itseäni; mietin jatkuvasti mitä olen tehnyt väärin, missä voisin parantaa itseäni, miten mun pitäisi muuttua, mitä voisin tehdä toisin. Jostain syystä ajattelin, että voisin parantaa meidän avioliiton omilla toimillani tai muuttamalla itseäni. Näin jälkikäteen kun ajattelee, se oli kaikki ihan typerää. Miksi ajattelin tilanteen olevan vain mun vikaani? Miksen ajatellut sen olevan vaimon vikaa tai yhtälaisesti molempien? Miksi ajattelin menettäväni lapseni? Miksi äidillä olisi yhteisen lapsen suhteen enemmän oikeuksia kuin mulla? Näistä en silloin(kaan) voinut keskustella kenenkään kanssa, joten kesti paljon kauemmin ymmärtää tilanne kunnolla. Ja vaikka nyt tiedän jo paremmin, silti yhä edelleen vaivun säännöllisesti epätoivoon ja paniikkiin mahdollisesta erosta. Koko mun kehoni on jatkuvassa selviytymismoodissa. Mä voin todella huonosti.
Näitä mun viimeisiä vuosia on leimannut jatkuva ahdistus, joka on rapauttanut mun henkisen ja fyysisen terveyden täysin. Samanlaisia erokeskusteluja ja -uhkailuja on ollut monia tuon ensimmäisen kerran jälkeen. Mä oon mennyt jokaikinen kerta samaan paniikkiin kun se tilanne alkaa. Enää en tosin ajattele menettäväni kumppania, koska tiedän ettei mun vaimo rakasta mua tai edes välitä musta. Kyseessä on pelko jonkin paljon suuremman menettämisestä: Oman lapsen. Lain silmissä mulla on samat oikeudet isänä kuin äidilläkin. Valitettavasti en vain hetkeäkään usko näin olevan myös käytännössä. Niin paljon olen lukenut kauhutarinoita erilaisista eroista ja huoltajuusriidoista. Lisäksi mun vaimo on epämääräisesti useita kertoja vihjannut muuttamisesta lapsen kanssa 300km:n päähän. Koskaan ei ole suoraan sillä uhannut, mutta sellainen tietynlainen vihjailu on mun mielestä henkistä väkivaltaa jo. Mä olen itse nyt jo kallistunut sille linjalle, että ero olisi iso helpotus tähän nykyiseen tilanteeseen. Varmaan meille kummallekin. Mutta. Lapselle se ei olisi vielä tuonikäisenä parasta. Etenkin kun ei ymmärrä oikeasti tätä tilannetta vielä. Ja mä tunnen oman lapseni, hän on todella herkkä kaikille muutoksille, ihan pienillekin. Ja tässä olisi valtaisa muutos pienen lapsen elämään ja turvallisuuden tunteeseen. Miten vanhempien ero vaikuttaisi hänen herkkään mieleensä? Lisäksi tässä on tietenkin mukana mun omaa itsekkyyttäni myös, en halua menettää vielä sitä arkea lapseni kanssa. Niitä pieniä hetkiä kun jutellaan iltapalalla tai peittelen hänet sänkyynsä. Tai kun lapsi kertoo koulupäivästään. En halua olla isä joka toinen tai kolmas viikonloppu. Haluan olla mukana arjessa tiiviisti. Ja oikeasti pelkään ihan vitusti, että eron koittaessa menetän sen kaiken. Se on ollut mun suurin pelkoni koko tämän ajan ja se on myös se syy, miksi mä en tästä todellakaan pysty irtaantumaan. En vaan pysty, vaikka nyt jo ehkä itsekin haluaisin lähteä.
Niinpä tämä avioliitto jatkuu edelleen. Mulla olisi aivan älyttömästi kerrottavaa tästä ja muusta, muttei elämässä ole nyt ketään kenelle kertoa. Enkä halua valittaa myöskään. Tosimies ei valita. Valittaminen ei auta eikä johda mihinkään. Asioista saa ja voi puhua kyllä. Se on eri asia kuin valittaminen. Kirjoitan nyt tänne, koska tarve kertoa edes jollekin on kasvanut liian suureksi jo.
Kiitos kun luit.

  • Muokattu kirjoittajan toimesta 3 viikkoa, 6 päivää sitten. Syy: Kirjoitusvirhe
Käyttäjä Mikey9 kirjoittanut 18.07.2022 klo 13:17

Viimeisin kerta kun vaimo sanoi mulle, ettei tiedä onko meillä enää edellytyksiä jatkaa (kesäkuun alussa), muutti pysyvästi jotakin mun sisälläni. Siinä hetkessä ahdistuksen valtava aalto pyyhälsi taas kerran mun ylitseni, tunsin sen musertavan voiman. Tunsin olevani puristuksissa, henki ei kulje, mielessä pelkästään synkkiä ajatuksia. Mutta pienen hetken jälkeen, kaikki kirkastuukin. Yhtäkkiä mun ajatukseni selkiytyy. Päätän, että teen tämän asian eteen kaiken voitavani, aivan kuten tähänkin saakka. Mutta sen lisäksi valmistaudun todella siihen, että nyt se ero oikeasti myös tulee. Mulle se valmistautuminen tarkoittaa sitä, että olen tarpeeksi vahva kestämään ihan kaiken mitä elämä mun eteeni heittää. Mietin kaiken valmiiksi.

1. Mun on oltava henkisesti niin vahva, että kykenen taistelemaan oikeudesta olla täysillä isänä lapselleni. Suomeksi se tarkoittaa sitä, ettei mun ylitseni enää kävellä. Myös mulla on oikeuksia. Olen yrittänyt henkisesti kovettaa itseäni. Yritän mahdollisuuksien mukaan lukea stoalaista filosofiaa, siinä on valtavasti hyviä oppeja ammennettavaksi kaikkiin elämän vaikeuksiin.

2. Tämä vuosien epämääräinen ahdistus on rapauttanut mun fyysisen kuntoni totaalisesti. Olen tissutellut suruuni ja pelkoihin todella paljon alkoholia yksin yön pimeinä tunteina. Se loppui nyt kuin seinään. Nyt olen ollut jo yli kuukauden juomatta yhtään alkoholia eikä edes tee mieli. Haluan pysyäkin selvänä. En anna toiselle ihmiselle valtaa hitaasti tappaa mua. Mä olen vahvempi sitä.

Kun olen henkisesti ja fyysisesti vahvempi, jaksan paremmin yrittää vielä tätä suhdetta tai vaihtoehtoisesti kestän eron aiheuttamat haasteet. Lisäksi olen parempi isä. Kummassakin skenaariossa tästä on hyötyä. Mitä tämä sitten tarkoittaa ihan käytännössä? Lopetin siis juomisen (tästä mun täytyisi tehdä ihan oma kirjoitus kyllä). Kuten tuossa aiemmin sanoin, olen ollut tietyllä tapaa viittä vaille alkoholisti jo hyvän aikaa. Se saa nyt riittää. Salassa juominen on ensinnäkin raskasta, se väsyttää, aiheuttaa krapuloita, lihottaa, masentaa jne. Nyt on mennyt tosiaan jo kuukausi juomatta, ja se on mulle paljon! Eikä tee edes mieli juoda. Mä haluan tulla vahvaksi ja juominen estää sen. Juomisen lopettaminen ei tietenkään yksin riitä, aloitin terveellisemmän elämän muutenkin: Pätkäpaastoan taas. Olen pari kertaa aiemminkin noudattanut tätä samaa 16:8-paastoa ja todennut sen loistavaksi tavaksi pudottaa nopeasti painoa. Mulla on lähinnä alkoholin takia tullut iso maha, josta haluan eroon nyt. Paaston lisäksi aloin miettiä tarkkaan, mitä syön. Mulla on nyt terveellinen ruokavalio, lisäravinteita ja aloitin myös maltillisen liikunnan. Pientä kävelyä, nostelen vähän painoja, teen kyykkyjä, punnerruksia jne. Olen aloittanut niin vähällä, etten heti saa paikkojani rikki. Olo on jo nyt paljon parempi ja kevyempi kun turvotus on laskenut.

Joku mun sisälläni vaan sanoi, että nyt on ison muutoksen aika ja mä aloitin sen. Tässä on vahvasti mukana halu selviytyä. Halu olla hyvä isä lapselle. Halu olla onnellinen vielä. Yksin tai yhdessä, mutta onnellinen joka tapauksessa. Ehkä mä näen tässä tilaisuuden ottaa elämässäni jokin osa-alue omaan hallintaani taas, koska nyt on mennyt niin monta vuotta tunteessa, etten hallitse mitään omassa elämässäni. Jatkossa olen enemmän oman itseni herra. Toistelen sitä päässäni kuin mantraa, koska mieli ennen pitkää uskoo mitä sille kertoo. Mussa on valtava määrä voimaa, sen tietää jo pelkästään siitä miten hyvin olen kestänyt kaiken jo tapahtuneen.

Käyttäjä PlanB kirjoittanut 19.07.2022 klo 12:26

Kirjoitit ja avasit rohkeasti kokemuksiasi ja tuntemuksia. Siinä varmasti yksi rohkea askel elämässä eteenpäin.

Pääasiassa halusin kommentoida kirjoitustasi toisen osion takia, jossa kerroit, että haluat olla hyvä isä lapsellesi ja haluat muuttua niin, että sinulla on kapasiteettia siihen. Tuo on ollut todella merkityksellinen harppaus itsesi ja lapsesi takia parempaa elämää kohti. Isosti tsemppiä sinulle!

Käyttäjä Mikey9 kirjoittanut 20.07.2022 klo 12:27

Kiitos kommentista! Mä oon tosiaan saanut paremman draivin päälle oman elämänhallintani suhteen. Se onkin kaiken a ja o siinä mielessä, että muuten en todellakaan pysty olemaan hyvä isä lapsellenikaan. Mun kohdallani tärkeintä on ehdottomasti pysyä erossa alkoholista.

Mä olen yrittänyt viime aikoina monella elämän alueella kääntää katsettani tulevaan. Ja vaikken mä aiokaan eroa hakea, olen 99% varma että vaimo sitä vielä tulee hakemaan. Epävarmaa on vain aikataulu enää. Mutta kuten sanottu: Olen hyväksynyt asian, vaikka se yhä vaikealta tuntuukin. Mä en osaa enkä usko tämän liiton kurssin enää kääntyvän. Vaimo on päättänyt, ettei rakasta mua, hän on päättänyt ettei halua yrittää enää. Hän ei vain halua tehdä sitä eropäätöstä itse, koska se tuntuu hänestä liian vaikealta. Hän ei halua olla se, joka rikkoo perheen. Mun analyysini on se, että hän kohtelee mua nyt helvetin kylmästi, jopa ilkeästi, koska haluaisi että mä tekisin sen lopullisen päätöksen ja siten hänen olisi parempi mieli asiasta. Mutta mä en sitä todellakaan aio nyt tehdä. En ainakaan vielä, vaikka kärsin tilanteesta toisaalta älyttömästi.

Olen kääntänyt ajatusmalliani pikku hiljaa päälaelleen. Sen sijaan, että surisin niitä asioita mitä erossa menetän, yritän nähdä ne asiat mitä saan. Mä saan erossa vapauden, mielenrauhan ja mahdollisuuden olla taas oma itseni. Eron jälkeen mun ei enää tarvitse yrittää miellyttää ihmistä, jota ei mikään kiinnosta. Sitten mun ei enää ikinä tarvitse jännittää, millä mielellä toinen on vastassa kun tulen kotiin. Saan olla kuten haluan ja mulla on vastuu vain omista teoistani.

Nämä on kaikki hyviä päätöksiä ja ne antaa mulle voimia. Tilanne on kuitenkin sekava ja elää koko ajan, samoin iso osa mun tunteistani ja ajatuksistani. Hetkittäin vihaan vaimoani, hetkittäin säälin häntä, sitten taas haluaisin olla hänen kanssaan ja toivoisin hänenkin haluavan mua vielä. Kaikki tämä kaaos saa mut levottomaksi ja ahdistuneeksi. Elämä on juuri nyt aivan sekaisin.

Käyttäjä Mikey9 kirjoittanut 24.07.2022 klo 22:35

Kerroin aiemmin, miten menin vaimon ensimmäisistä eropuheista tammikuussa 2017 täysin lukkoon ja paniikkiin. Silloin aloin voimakkaasti miettiä, mitä olen tehnyt väärin ja missä voisin parantaa. Tarkkailin jatkuvasti kaikkea omaa toimintaani. Tätä jatkui 1,5 vuotta. Elin jokaikinen hetki varpaillani, tein kaiken mitä keksin ja osasin jotta vaimo olisi vain tyytyväinen. Se oli henkisesti todella kuormittavaa. Sitten syksyllä 2018, kun ajattelin tilanteen jo edes vähän parantuneen, sain päälleni täsmälleen samat eropuheet kaikkine ilkeyksineen kuin ensimmäiselläkin kerralla. Pahinta siinä hetkessä oli se, että kun tosiaan olin koko sen puolitoista vuotta antanut meidän suhteelle kaikkeni ja sitten tajusin sen kaiken olleen turhaa ja parantunut tilanne vain harhakuvitelmaa. Silloin menin vielä pahemmin rikki.

Tilanne oli kaiken lisäksi hyvin samankaltainen kuin edelliselläkin kerralla, taas olin lähdössä yövuoroon ja vaimo alkoi kertoa miten meidän suhde ei vaan enää toimi ja rakkaus on kuollut jne. Musta se tilanteen ajoitus oli myös todella epäreilu, koska en voinut mitenkään edes vastata mihinkään kun jouduin yöksi töihin. Ja taas kerran koko paatos tuli täysin puskista, kaikki oli vaikuttanut siihen hetkeen saakka ihan normaalilta meidän perheen illalta. Ja sitten nyrkki suoraan päin mun kasvoja.

Kokoan siinä nopeasti evääni, yritän edes vähän saada parempaa tilannekuvaa, mutta vaimo on oma kylmä itsensä eikä edes suostu puhumaan enempää. Kääntää vain katseensa pois ja on hiljaa. Lähden ajamaan töihin kamalan epätietoisuuden vallassa, 4v. lapsen halatessa mua ja vilkuttaessa iloisesti ikkunasta.

Se 1,5 vuoden jatkuva tsemppaus ja yrittäminen, kaiken romahtaminen hetkessä... Se sai mun päässäni jonkin napsahtamaan. Mieli on yhtä synkkä kuin lokakuun lopun vesisade ja pimeä ilta. Yhtäkkiä siinä lähes autiolla valtatiellä ajaessani näen kaukaisuudessa ison rekan valot. Polkaisen kaasun pohjaan, napsaisen turvavyön auki ja sanon, että nyt en kestä enää enempää. Tämä päättyy tähän, saan mielenrauhan.
120km/h.
140km/h.
160km/h.
180km/h.
Kovempaa ei vanha auto kulje. Valot lähestyvät, hikiset kädet puristavat rattia. Päätös on tehty, nyt antaa mennä enää. Samassa yksi sana: "Isi!" kuuluu kristallinkirkkaasti mun korvissani. Hämmennyn, nostan jalan kaasulta, vauhti alkaa tippua, rekka tulee kohdalle ja me pysytään omilla puolillamme. Sydän hakkaa miljoonaa, laitan turvavyön takaisin kiinni ja jatkan matkaa. Kurvaan työpaikan parkkikselle ja istun autossa lysyssä, pää painuksissa ja itken. Siinä hetkessä ajattelin, että mun tehtävä on suojella poikaani, mutta se olikin hän joka pelasti mun henkeni. Sen jälkeen ei ole enää vastaavaa sattunut, mä en ikinä aio vahingoittaa itseäni ja sitä kautta poikaani. Tai iäkästä isääni. He ovat ainoat ihmiset tässä maailmassa, joiden tiedän aidosti rakastavan mua enkä voi heitä satuttaa. Ja näin muutaman vuoden jälkeen tuosta, arvostan jo itsekin omaa elämääni enemmän.

Käyttäjä Ropo 10 kirjoittanut 04.08.2022 klo 00:28

Heippa,

Kovin samanlaisia tunteita menee munkin suhteessa. Elän yhdessä mieheni ja lapseni kanssa petetyksi tulemisen jälkeistä elämää. Kuulen paljon sun tunteissa ja teoissa samaa kuin meidän suhteessakin käydään läpi. Minä petettynä olen ollut syvässä henkisessä kriisissä nyt 2,5 vuotta. Aika samoja fiiliksiä shokista.

Toisaalta näen ja kuulen mieheni tuntoja syyllisyydestä ja sen hyvittämisestä kaikin keinoin. Ja kyllästymisestä, kun mikään ei muutukkaan.

Minä en osaa päästää irti pahasta olosta ja peloista, mitä pettäminen toi minun elämään. Koskaan en ole tuntenut näin. Totaalinen romahdus.

Meilläkin tuntuu, että suhde on loppumassa hetkenä minä hyvänä ja toisinaan ajaudumme toisistamme todella kauas.

Surullisinta tässä on lapsemme, joka on tässä välissä. Minäkään en ole lähtenyt suhteesta, koska haluan jakaa arjen poikani kanssa. En suostu vielä siihen että en näkisi poikaani päivittäin. Toisaalta olen alkanut näkemään rikkonaisen perheen vaikutuksen poikaani. Mietin toisinaan miten voin erota ja pitää kokoaikaisesti poikani. Sinun suurin pelko, vaimo saa lapsen kokonaan, on minun salainen toive, jos päädymme eroon. Mutta minulla on syyni ja väitän, että voin tarjota lapselleni tasapainoisen ja enenkaikkea turvallisen kodin mieheeni verrattuna. Sanotaan, että kasvatus metodit poikkeavat aika suuresti toisistaan meillä lapsemme kanssa.

Mieheni turhautuminen tilanteeseen (kuten sinun) ajaa hänet minun silmissä hyökkäämään lapsen kimppuun jankkaamalla ja käyttäytymällä uhkaavasti ja henkisesti kiusaamalla lasta. Koen että pystyn olemaan heidän välissä kun olen läsnä kokoajan. Miten tämän käy jos eroamme ja hän saa jäädä yksin lapsen kanssa näihin tilanteisiin.

Vai loppuuko tämä käytös miehen puolelta, kun hän pääsee pois suhteesta jossa minä vellon pelkojeni ja luottamuspulan kanssa?

Olen yrittänyt alkaa löytää omia vahvuuksia taas, kuten sinä ja kerätä voimia taistella lapseni puolesta tarpeen vaatiessa.

Ehkä me löydämme tien ulos peloistamme ja saamme jälleen kerran nauttia onnellisuudesta ja vilpittömästä rakkaudesta vielä joku päivä.

Voimia.

 

Käyttäjä Mikey9 kirjoittanut 07.08.2022 klo 11:48

Hei! Ja kiitos kommentista! Tosiaan, meillä vaikuttaisi olevan hyvin samankaltaiset tuntemukset suhteistamme ja vanhemmuudesta, vähän eri syistä vaan. Tuo pelko lapsen menettämisestä on kamala, se syö ihmistä sisältä. Ja tuo kohta, missä kerroit lapsen olevan paremmassa turvassa sun kanssa, voisi olla suoraan mun kirjoittamaani. Mun vaimolle lapsen kanssa oleminen on ollut alusta saakka aina vain joutumista ja pakkoa. Aivan kaikki siinä. Mulle tilanne on täysin erilainen: Musta noin ihanan pojan kanssa vietetty aika on mitä suurin etuoikeus. Eikä lapsuus kestä kauaa. Mä olen kiitollinen elämälle siitä, että mulla on täysin terve ja ihana poika. En mitenkään pysty ymmärtämään vaimoani ja sitä, ettei hän näe samoin. Maailmassa on todella paljon ihmisiä, jotka ei koskaan saa tätä samaa. Jotkut jää lapsettomiksi terveyssyistä, jotkut ei löydä kumppania oikeaan aikaan yms. Joidenkin lapsi sairastuu tai jopa kuolee. Mä en voi ymmärtää, miten mun vaimo ei näe miten suuri etuoikeus meillä on olla vanhempia.

Mä myös sun tavoin yritän taiteilla lapsen ja äidin välissä, jotta tilanne ei eskaloituisi. Meille täysin normaali tapahtuma kotona on sellainen, että someriippuvainen vaimoni makaa sohvalla tai sängyllä naama kiinni ruudussa ja poika pyytää jotakin häneltä. Se voi olla mitä tahansa, auttamaan läksyissä, etsimään lelua, pyytämällä jotakin ruokaa, tosiaan ihan mitä tahansa. Tästä vaimo saa melkein heti aina raivokohtauksen kun hänen tärkeä somettamisensa keskeytetään. Mun sydämeni on monta kertaa särkynyt kun tajuan, että enemmän kuin siinä asiassa mitä lapsi pyytää, on kyse siitä että poika haluaisi huomiota äidiltään. Että edes joskus äitikin tekisi jotain hänen kanssaan. Mutta ei. Some on aina tärkeämpi. Vaimo on täysin sokea tuolle asialle ja vielä joskus koittaa sekin päivä kun poika ei enää haluakaan näyttää äidilleen rakentamaansa tornia. Sitten on jo myöhäistä yrittää olla hyvä äiti. Mä yritän aina olla kiinnostunut hänen tekemistään jutuista, vaikka miten paljon väsyttäisi tai muu tekeminen keskeytyisi. Haluan että hän tietää olevansa tärkeä ja arvokas. Mua pelottaa, mitä hänen äitinsä raivokohtaukset ja tunnekylmyys aiheuttaa mielenterveydelle tulevaisuudessa. Epävarmuus on vaikeaa, koska mietin olisiko äiti lapselleen samanlainen jos me erottaisiin vai pystyisikö skarppaamaan enemmän. Vai onko tosiaan parempi, että mä olen tässä välissä ikään kuin suojaamassa poikaani. Ei ole ihan yksi tai sata kertaa kun olen lähtenyt pojan kanssa pois kotoa ihan minne tahansa vähän niin kuin pakoon tuota sohvalla lojuvaa toksista ihmistä. Me on käyty leikkipuistoissa, kävelyillä, junia tai autoja bongaamassa, uimassa, mummulassa, you name it. Ja koska kaikesta pitäisi elämässä ainakin yrittää löytää jotain hyvää: Mä olen luonut tällä tavoin todella läheisen suhteen poikaani. Tiedän olevani maailman tärkein ihminen hänelle eikä vaimoni tule koskaan siihen samaan pääsemään.

Se tässä onkin niin surullista, että mä tosiaan tiedän olevani vaimoani parempi vanhempi mutten usko että sitä kukaan muu ymmärtäisi. Olen valvonut öitä miettien, miten voisin erota vaimostani ja päästä tästä tilanteesta pois niin että saisin silti pitää poikani luonani asumassa. Mutta en ole keksinyt mitään ratkaisua. Ainoa mitä voin, on jatkaa tässä, vaikka tilanne hiljalleen tappaa mua.

  • Muokattu kirjoittajan toimesta 1 viikko sitten. Syy: Kirjoitusvirhe