(Ero?)päiväkirja.

(Ero?)päiväkirja.

Käyttäjä Mikey9 aloittanut aikaan 17.07.2022 klo 17:09 kohteessa Parisuhde, koti ja perhe
Käyttäjä Mikey9 kirjoittanut 17.07.2022 klo 17:09

Elän aviokriisissä. Tai en tiedä, miksi tätä oikein kutsuisin. Vaimo ei pysty edes ottamaan mua kädestä kiinni tai halaamaan enää, väistelee kaikkea läheisyyttä eikä jaksa puhuakaan. Tai halua puhua, en tiedä totuutta. Suoraan sanottuna mä en ymmärrä, miksi näin on. Tähän on ajauduttu pikku hiljaa lapsen syntymän jälkeen, siitä on nyt kahdeksan vuotta. Yhdessä me on oltu jo 13 vuotta. Ollaan molemmat 38-vuotiaita. Väärin tästä olisi meidän ihanaa lasta syyttää. Toki väsymyksellä yms. kuormittumisella joku vaikutus tietenkin on, muttei se ole mikään syy. Nämä on niin vaikeita ongelmia, että mitään yksittäistä tai yksinkertaista ratkaisua ei ole olemassakaan.
Meidän avioliiton ongelmat alkoi eskaloitua tammikuussa 2017, sitä ennen oli lähinnä sellaisia pieniä vihjeitä asioista, joita en oikeasti ymmärtänyt vielä silloin. Mutta sen ensimmäisen kerran sain märän rätin vasten kasvoja yhtenä tiistai-iltana hetkeä ennen kuin olin lähdössä yövuoroon. Luin pojalle hänen silloista suosikkikirjaansa ’Antti autotehtaassa’ ja huomasin vaimon ilmeestä, ettei kaikki ole nyt hyvin. Kysyin asiasta ja sain täyslaidallisen päälleni: ”En tiedä, rakastanko sua enää. Meillä ei ole mitään yhteistä. Voi olla, että pärjäisin pojan kanssa paremmin ilman sua. Et ymmärrä mua. jne.” Siitä hetkestä silloin 5,5 vuotta sitten alkoi sellainen jatkuva stressi täysipainoisena, josta en ole vieläkään päässyt yhtään yli tai irti. Tähän on jo tottunut, ettei koskaan pysty rentoutumaan. Mutta helppoa se ei ole. Ei ole mennyt päivääkään sen jälkeen, etten olisi pelännyt vaimon lähtevän lapsen kanssa. Tämä raastaa mun sisintäni tavalla, jota en osaa kuvailla millään sanoilla. Mulla on tunne, että olen vanhentunut näiden vajaan kuuden vuoden aikana pitkälti yli 20 vuotta. Olen sisäisesti ja oikeastaan ulkoisestikin todella rikki.
Ensi alkuun silloin heti iski valtava paniikki: Menetän vaimoni, menetän perheeni! On lähes mahdotonta yrittää kuvailla niitä tuntemuksia, joita silloin koin siellä yövuorossa. Siinä oli sekaisin paniikkia, pelkoja, ahdistusta, levottomuutta, toivottomuutta, epäuskoa. Aika kului hitaasti madellen ja tiesin, ettei aamukaan tuo helpotusta kun itsen on mentävä nukkumaan ja vaimo lähtee töihin. Mä vaan taistelin läpi sen yön melkein kyyneleet silmissä yrittäen tehdä työni samalla edes jotenkin.
Ei meidän avioliitto silloin päättynyt kuitenkaan. Mutta kaikki muuttui pysyvästi. Melkein heti tämän tapahtuman jälkeen aloin tarkkailla itseäni; mietin jatkuvasti mitä olen tehnyt väärin, missä voisin parantaa itseäni, miten mun pitäisi muuttua, mitä voisin tehdä toisin. Jostain syystä ajattelin, että voisin parantaa meidän avioliiton omilla toimillani tai muuttamalla itseäni. Näin jälkikäteen kun ajattelee, se oli kaikki ihan typerää. Miksi ajattelin tilanteen olevan vain mun vikaani? Miksen ajatellut sen olevan vaimon vikaa tai yhtälaisesti molempien? Miksi ajattelin menettäväni lapseni? Miksi äidillä olisi yhteisen lapsen suhteen enemmän oikeuksia kuin mulla? Näistä en silloin(kaan) voinut keskustella kenenkään kanssa, joten kesti paljon kauemmin ymmärtää tilanne kunnolla. Ja vaikka nyt tiedän jo paremmin, silti yhä edelleen vaivun säännöllisesti epätoivoon ja paniikkiin mahdollisesta erosta. Koko mun kehoni on jatkuvassa selviytymismoodissa. Mä voin todella huonosti.
Näitä mun viimeisiä vuosia on leimannut jatkuva ahdistus, joka on rapauttanut mun henkisen ja fyysisen terveyden täysin. Samanlaisia erokeskusteluja ja -uhkailuja on ollut monia tuon ensimmäisen kerran jälkeen. Mä oon mennyt jokaikinen kerta samaan paniikkiin kun se tilanne alkaa. Enää en tosin ajattele menettäväni kumppania, koska tiedän ettei mun vaimo rakasta mua tai edes välitä musta. Kyseessä on pelko jonkin paljon suuremman menettämisestä: Oman lapsen. Lain silmissä mulla on samat oikeudet isänä kuin äidilläkin. Valitettavasti en vain hetkeäkään usko näin olevan myös käytännössä. Niin paljon olen lukenut kauhutarinoita erilaisista eroista ja huoltajuusriidoista. Lisäksi mun vaimo on epämääräisesti useita kertoja vihjannut muuttamisesta lapsen kanssa 300km:n päähän. Koskaan ei ole suoraan sillä uhannut, mutta sellainen tietynlainen vihjailu on mun mielestä henkistä väkivaltaa jo. Mä olen itse nyt jo kallistunut sille linjalle, että ero olisi iso helpotus tähän nykyiseen tilanteeseen. Varmaan meille kummallekin. Mutta. Lapselle se ei olisi vielä tuonikäisenä parasta. Etenkin kun ei ymmärrä oikeasti tätä tilannetta vielä. Ja mä tunnen oman lapseni, hän on todella herkkä kaikille muutoksille, ihan pienillekin. Ja tässä olisi valtaisa muutos pienen lapsen elämään ja turvallisuuden tunteeseen. Miten vanhempien ero vaikuttaisi hänen herkkään mieleensä? Lisäksi tässä on tietenkin mukana mun omaa itsekkyyttäni myös, en halua menettää vielä sitä arkea lapseni kanssa. Niitä pieniä hetkiä kun jutellaan iltapalalla tai peittelen hänet sänkyynsä. Tai kun lapsi kertoo koulupäivästään. En halua olla isä joka toinen tai kolmas viikonloppu. Haluan olla mukana arjessa tiiviisti. Ja oikeasti pelkään ihan vitusti, että eron koittaessa menetän sen kaiken. Se on ollut mun suurin pelkoni koko tämän ajan ja se on myös se syy, miksi mä en tästä todellakaan pysty irtaantumaan. En vaan pysty, vaikka nyt jo ehkä itsekin haluaisin lähteä.
Niinpä tämä avioliitto jatkuu edelleen. Mulla olisi aivan älyttömästi kerrottavaa tästä ja muusta, muttei elämässä ole nyt ketään kenelle kertoa. Enkä halua valittaa myöskään. Tosimies ei valita. Valittaminen ei auta eikä johda mihinkään. Asioista saa ja voi puhua kyllä. Se on eri asia kuin valittaminen. Kirjoitan nyt tänne, koska tarve kertoa edes jollekin on kasvanut liian suureksi jo.
Kiitos kun luit.

  • Muokattu kirjoittajan toimesta 4 kuukautta, 3 viikkoa sitten. Syy: Kirjoitusvirhe
Käyttäjä Mikey9 kirjoittanut 18.07.2022 klo 13:17

Viimeisin kerta kun vaimo sanoi mulle, ettei tiedä onko meillä enää edellytyksiä jatkaa (kesäkuun alussa), muutti pysyvästi jotakin mun sisälläni. Siinä hetkessä ahdistuksen valtava aalto pyyhälsi taas kerran mun ylitseni, tunsin sen musertavan voiman. Tunsin olevani puristuksissa, henki ei kulje, mielessä pelkästään synkkiä ajatuksia. Mutta pienen hetken jälkeen, kaikki kirkastuukin. Yhtäkkiä mun ajatukseni selkiytyy. Päätän, että teen tämän asian eteen kaiken voitavani, aivan kuten tähänkin saakka. Mutta sen lisäksi valmistaudun todella siihen, että nyt se ero oikeasti myös tulee. Mulle se valmistautuminen tarkoittaa sitä, että olen tarpeeksi vahva kestämään ihan kaiken mitä elämä mun eteeni heittää. Mietin kaiken valmiiksi.

1. Mun on oltava henkisesti niin vahva, että kykenen taistelemaan oikeudesta olla täysillä isänä lapselleni. Suomeksi se tarkoittaa sitä, ettei mun ylitseni enää kävellä. Myös mulla on oikeuksia. Olen yrittänyt henkisesti kovettaa itseäni. Yritän mahdollisuuksien mukaan lukea stoalaista filosofiaa, siinä on valtavasti hyviä oppeja ammennettavaksi kaikkiin elämän vaikeuksiin.

2. Tämä vuosien epämääräinen ahdistus on rapauttanut mun fyysisen kuntoni totaalisesti. Olen tissutellut suruuni ja pelkoihin todella paljon alkoholia yksin yön pimeinä tunteina. Se loppui nyt kuin seinään. Nyt olen ollut jo yli kuukauden juomatta yhtään alkoholia eikä edes tee mieli. Haluan pysyäkin selvänä. En anna toiselle ihmiselle valtaa hitaasti tappaa mua. Mä olen vahvempi sitä.

Kun olen henkisesti ja fyysisesti vahvempi, jaksan paremmin yrittää vielä tätä suhdetta tai vaihtoehtoisesti kestän eron aiheuttamat haasteet. Lisäksi olen parempi isä. Kummassakin skenaariossa tästä on hyötyä. Mitä tämä sitten tarkoittaa ihan käytännössä? Lopetin siis juomisen (tästä mun täytyisi tehdä ihan oma kirjoitus kyllä). Kuten tuossa aiemmin sanoin, olen ollut tietyllä tapaa viittä vaille alkoholisti jo hyvän aikaa. Se saa nyt riittää. Salassa juominen on ensinnäkin raskasta, se väsyttää, aiheuttaa krapuloita, lihottaa, masentaa jne. Nyt on mennyt tosiaan jo kuukausi juomatta, ja se on mulle paljon! Eikä tee edes mieli juoda. Mä haluan tulla vahvaksi ja juominen estää sen. Juomisen lopettaminen ei tietenkään yksin riitä, aloitin terveellisemmän elämän muutenkin: Pätkäpaastoan taas. Olen pari kertaa aiemminkin noudattanut tätä samaa 16:8-paastoa ja todennut sen loistavaksi tavaksi pudottaa nopeasti painoa. Mulla on lähinnä alkoholin takia tullut iso maha, josta haluan eroon nyt. Paaston lisäksi aloin miettiä tarkkaan, mitä syön. Mulla on nyt terveellinen ruokavalio, lisäravinteita ja aloitin myös maltillisen liikunnan. Pientä kävelyä, nostelen vähän painoja, teen kyykkyjä, punnerruksia jne. Olen aloittanut niin vähällä, etten heti saa paikkojani rikki. Olo on jo nyt paljon parempi ja kevyempi kun turvotus on laskenut.

Joku mun sisälläni vaan sanoi, että nyt on ison muutoksen aika ja mä aloitin sen. Tässä on vahvasti mukana halu selviytyä. Halu olla hyvä isä lapselle. Halu olla onnellinen vielä. Yksin tai yhdessä, mutta onnellinen joka tapauksessa. Ehkä mä näen tässä tilaisuuden ottaa elämässäni jokin osa-alue omaan hallintaani taas, koska nyt on mennyt niin monta vuotta tunteessa, etten hallitse mitään omassa elämässäni. Jatkossa olen enemmän oman itseni herra. Toistelen sitä päässäni kuin mantraa, koska mieli ennen pitkää uskoo mitä sille kertoo. Mussa on valtava määrä voimaa, sen tietää jo pelkästään siitä miten hyvin olen kestänyt kaiken jo tapahtuneen.

Käyttäjä PlanB kirjoittanut 19.07.2022 klo 12:26

Kirjoitit ja avasit rohkeasti kokemuksiasi ja tuntemuksia. Siinä varmasti yksi rohkea askel elämässä eteenpäin.

Pääasiassa halusin kommentoida kirjoitustasi toisen osion takia, jossa kerroit, että haluat olla hyvä isä lapsellesi ja haluat muuttua niin, että sinulla on kapasiteettia siihen. Tuo on ollut todella merkityksellinen harppaus itsesi ja lapsesi takia parempaa elämää kohti. Isosti tsemppiä sinulle!

Käyttäjä Mikey9 kirjoittanut 20.07.2022 klo 12:27

Kiitos kommentista! Mä oon tosiaan saanut paremman draivin päälle oman elämänhallintani suhteen. Se onkin kaiken a ja o siinä mielessä, että muuten en todellakaan pysty olemaan hyvä isä lapsellenikaan. Mun kohdallani tärkeintä on ehdottomasti pysyä erossa alkoholista.

Mä olen yrittänyt viime aikoina monella elämän alueella kääntää katsettani tulevaan. Ja vaikken mä aiokaan eroa hakea, olen 99% varma että vaimo sitä vielä tulee hakemaan. Epävarmaa on vain aikataulu enää. Mutta kuten sanottu: Olen hyväksynyt asian, vaikka se yhä vaikealta tuntuukin. Mä en osaa enkä usko tämän liiton kurssin enää kääntyvän. Vaimo on päättänyt, ettei rakasta mua, hän on päättänyt ettei halua yrittää enää. Hän ei vain halua tehdä sitä eropäätöstä itse, koska se tuntuu hänestä liian vaikealta. Hän ei halua olla se, joka rikkoo perheen. Mun analyysini on se, että hän kohtelee mua nyt helvetin kylmästi, jopa ilkeästi, koska haluaisi että mä tekisin sen lopullisen päätöksen ja siten hänen olisi parempi mieli asiasta. Mutta mä en sitä todellakaan aio nyt tehdä. En ainakaan vielä, vaikka kärsin tilanteesta toisaalta älyttömästi.

Olen kääntänyt ajatusmalliani pikku hiljaa päälaelleen. Sen sijaan, että surisin niitä asioita mitä erossa menetän, yritän nähdä ne asiat mitä saan. Mä saan erossa vapauden, mielenrauhan ja mahdollisuuden olla taas oma itseni. Eron jälkeen mun ei enää tarvitse yrittää miellyttää ihmistä, jota ei mikään kiinnosta. Sitten mun ei enää ikinä tarvitse jännittää, millä mielellä toinen on vastassa kun tulen kotiin. Saan olla kuten haluan ja mulla on vastuu vain omista teoistani.

Nämä on kaikki hyviä päätöksiä ja ne antaa mulle voimia. Tilanne on kuitenkin sekava ja elää koko ajan, samoin iso osa mun tunteistani ja ajatuksistani. Hetkittäin vihaan vaimoani, hetkittäin säälin häntä, sitten taas haluaisin olla hänen kanssaan ja toivoisin hänenkin haluavan mua vielä. Kaikki tämä kaaos saa mut levottomaksi ja ahdistuneeksi. Elämä on juuri nyt aivan sekaisin.

Käyttäjä Mikey9 kirjoittanut 24.07.2022 klo 22:35

Kerroin aiemmin, miten menin vaimon ensimmäisistä eropuheista tammikuussa 2017 täysin lukkoon ja paniikkiin. Silloin aloin voimakkaasti miettiä, mitä olen tehnyt väärin ja missä voisin parantaa. Tarkkailin jatkuvasti kaikkea omaa toimintaani. Tätä jatkui 1,5 vuotta. Elin jokaikinen hetki varpaillani, tein kaiken mitä keksin ja osasin jotta vaimo olisi vain tyytyväinen. Se oli henkisesti todella kuormittavaa. Sitten syksyllä 2018, kun ajattelin tilanteen jo edes vähän parantuneen, sain päälleni täsmälleen samat eropuheet kaikkine ilkeyksineen kuin ensimmäiselläkin kerralla. Pahinta siinä hetkessä oli se, että kun tosiaan olin koko sen puolitoista vuotta antanut meidän suhteelle kaikkeni ja sitten tajusin sen kaiken olleen turhaa ja parantunut tilanne vain harhakuvitelmaa. Silloin menin vielä pahemmin rikki.

Tilanne oli kaiken lisäksi hyvin samankaltainen kuin edelliselläkin kerralla, taas olin lähdössä yövuoroon ja vaimo alkoi kertoa miten meidän suhde ei vaan enää toimi ja rakkaus on kuollut jne. Musta se tilanteen ajoitus oli myös todella epäreilu, koska en voinut mitenkään edes vastata mihinkään kun jouduin yöksi töihin. Ja taas kerran koko paatos tuli täysin puskista, kaikki oli vaikuttanut siihen hetkeen saakka ihan normaalilta meidän perheen illalta. Ja sitten nyrkki suoraan päin mun kasvoja.

Kokoan siinä nopeasti evääni, yritän edes vähän saada parempaa tilannekuvaa, mutta vaimo on oma kylmä itsensä eikä edes suostu puhumaan enempää. Kääntää vain katseensa pois ja on hiljaa. Lähden ajamaan töihin kamalan epätietoisuuden vallassa, 4v. lapsen halatessa mua ja vilkuttaessa iloisesti ikkunasta.

Se 1,5 vuoden jatkuva tsemppaus ja yrittäminen, kaiken romahtaminen hetkessä... Se sai mun päässäni jonkin napsahtamaan. Mieli on yhtä synkkä kuin lokakuun lopun vesisade ja pimeä ilta. Yhtäkkiä siinä lähes autiolla valtatiellä ajaessani näen kaukaisuudessa ison rekan valot. Polkaisen kaasun pohjaan, napsaisen turvavyön auki ja sanon, että nyt en kestä enää enempää. Tämä päättyy tähän, saan mielenrauhan.
120km/h.
140km/h.
160km/h.
180km/h.
Kovempaa ei vanha auto kulje. Valot lähestyvät, hikiset kädet puristavat rattia. Päätös on tehty, nyt antaa mennä enää. Samassa yksi sana: "Isi!" kuuluu kristallinkirkkaasti mun korvissani. Hämmennyn, nostan jalan kaasulta, vauhti alkaa tippua, rekka tulee kohdalle ja me pysytään omilla puolillamme. Sydän hakkaa miljoonaa, laitan turvavyön takaisin kiinni ja jatkan matkaa. Kurvaan työpaikan parkkikselle ja istun autossa lysyssä, pää painuksissa ja itken. Siinä hetkessä ajattelin, että mun tehtävä on suojella poikaani, mutta se olikin hän joka pelasti mun henkeni. Sen jälkeen ei ole enää vastaavaa sattunut, mä en ikinä aio vahingoittaa itseäni ja sitä kautta poikaani. Tai iäkästä isääni. He ovat ainoat ihmiset tässä maailmassa, joiden tiedän aidosti rakastavan mua enkä voi heitä satuttaa. Ja näin muutaman vuoden jälkeen tuosta, arvostan jo itsekin omaa elämääni enemmän.

Käyttäjä Ropo 10 kirjoittanut 04.08.2022 klo 00:28

Heippa,

Kovin samanlaisia tunteita menee munkin suhteessa. Elän yhdessä mieheni ja lapseni kanssa petetyksi tulemisen jälkeistä elämää. Kuulen paljon sun tunteissa ja teoissa samaa kuin meidän suhteessakin käydään läpi. Minä petettynä olen ollut syvässä henkisessä kriisissä nyt 2,5 vuotta. Aika samoja fiiliksiä shokista.

Toisaalta näen ja kuulen mieheni tuntoja syyllisyydestä ja sen hyvittämisestä kaikin keinoin. Ja kyllästymisestä, kun mikään ei muutukkaan.

Minä en osaa päästää irti pahasta olosta ja peloista, mitä pettäminen toi minun elämään. Koskaan en ole tuntenut näin. Totaalinen romahdus.

Meilläkin tuntuu, että suhde on loppumassa hetkenä minä hyvänä ja toisinaan ajaudumme toisistamme todella kauas.

Surullisinta tässä on lapsemme, joka on tässä välissä. Minäkään en ole lähtenyt suhteesta, koska haluan jakaa arjen poikani kanssa. En suostu vielä siihen että en näkisi poikaani päivittäin. Toisaalta olen alkanut näkemään rikkonaisen perheen vaikutuksen poikaani. Mietin toisinaan miten voin erota ja pitää kokoaikaisesti poikani. Sinun suurin pelko, vaimo saa lapsen kokonaan, on minun salainen toive, jos päädymme eroon. Mutta minulla on syyni ja väitän, että voin tarjota lapselleni tasapainoisen ja enenkaikkea turvallisen kodin mieheeni verrattuna. Sanotaan, että kasvatus metodit poikkeavat aika suuresti toisistaan meillä lapsemme kanssa.

Mieheni turhautuminen tilanteeseen (kuten sinun) ajaa hänet minun silmissä hyökkäämään lapsen kimppuun jankkaamalla ja käyttäytymällä uhkaavasti ja henkisesti kiusaamalla lasta. Koen että pystyn olemaan heidän välissä kun olen läsnä kokoajan. Miten tämän käy jos eroamme ja hän saa jäädä yksin lapsen kanssa näihin tilanteisiin.

Vai loppuuko tämä käytös miehen puolelta, kun hän pääsee pois suhteesta jossa minä vellon pelkojeni ja luottamuspulan kanssa?

Olen yrittänyt alkaa löytää omia vahvuuksia taas, kuten sinä ja kerätä voimia taistella lapseni puolesta tarpeen vaatiessa.

Ehkä me löydämme tien ulos peloistamme ja saamme jälleen kerran nauttia onnellisuudesta ja vilpittömästä rakkaudesta vielä joku päivä.

Voimia.

 

Käyttäjä Mikey9 kirjoittanut 07.08.2022 klo 11:48

Hei! Ja kiitos kommentista! Tosiaan, meillä vaikuttaisi olevan hyvin samankaltaiset tuntemukset suhteistamme ja vanhemmuudesta, vähän eri syistä vaan. Tuo pelko lapsen menettämisestä on kamala, se syö ihmistä sisältä. Ja tuo kohta, missä kerroit lapsen olevan paremmassa turvassa sun kanssa, voisi olla suoraan mun kirjoittamaani. Mun vaimolle lapsen kanssa oleminen on ollut alusta saakka aina vain joutumista ja pakkoa. Aivan kaikki siinä. Mulle tilanne on täysin erilainen: Musta noin ihanan pojan kanssa vietetty aika on mitä suurin etuoikeus. Eikä lapsuus kestä kauaa. Mä olen kiitollinen elämälle siitä, että mulla on täysin terve ja ihana poika. En mitenkään pysty ymmärtämään vaimoani ja sitä, ettei hän näe samoin. Maailmassa on todella paljon ihmisiä, jotka ei koskaan saa tätä samaa. Jotkut jää lapsettomiksi terveyssyistä, jotkut ei löydä kumppania oikeaan aikaan yms. Joidenkin lapsi sairastuu tai jopa kuolee. Mä en voi ymmärtää, miten mun vaimo ei näe miten suuri etuoikeus meillä on olla vanhempia.

Mä myös sun tavoin yritän taiteilla lapsen ja äidin välissä, jotta tilanne ei eskaloituisi. Meille täysin normaali tapahtuma kotona on sellainen, että someriippuvainen vaimoni makaa sohvalla tai sängyllä naama kiinni ruudussa ja poika pyytää jotakin häneltä. Se voi olla mitä tahansa, auttamaan läksyissä, etsimään lelua, pyytämällä jotakin ruokaa, tosiaan ihan mitä tahansa. Tästä vaimo saa melkein heti aina raivokohtauksen kun hänen tärkeä somettamisensa keskeytetään. Mun sydämeni on monta kertaa särkynyt kun tajuan, että enemmän kuin siinä asiassa mitä lapsi pyytää, on kyse siitä että poika haluaisi huomiota äidiltään. Että edes joskus äitikin tekisi jotain hänen kanssaan. Mutta ei. Some on aina tärkeämpi. Vaimo on täysin sokea tuolle asialle ja vielä joskus koittaa sekin päivä kun poika ei enää haluakaan näyttää äidilleen rakentamaansa tornia. Sitten on jo myöhäistä yrittää olla hyvä äiti. Mä yritän aina olla kiinnostunut hänen tekemistään jutuista, vaikka miten paljon väsyttäisi tai muu tekeminen keskeytyisi. Haluan että hän tietää olevansa tärkeä ja arvokas. Mua pelottaa, mitä hänen äitinsä raivokohtaukset ja tunnekylmyys aiheuttaa mielenterveydelle tulevaisuudessa. Epävarmuus on vaikeaa, koska mietin olisiko äiti lapselleen samanlainen jos me erottaisiin vai pystyisikö skarppaamaan enemmän. Vai onko tosiaan parempi, että mä olen tässä välissä ikään kuin suojaamassa poikaani. Ei ole ihan yksi tai sata kertaa kun olen lähtenyt pojan kanssa pois kotoa ihan minne tahansa vähän niin kuin pakoon tuota sohvalla lojuvaa toksista ihmistä. Me on käyty leikkipuistoissa, kävelyillä, junia tai autoja bongaamassa, uimassa, mummulassa, you name it. Ja koska kaikesta pitäisi elämässä ainakin yrittää löytää jotain hyvää: Mä olen luonut tällä tavoin todella läheisen suhteen poikaani. Tiedän olevani maailman tärkein ihminen hänelle eikä vaimoni tule koskaan siihen samaan pääsemään.

Se tässä onkin niin surullista, että mä tosiaan tiedän olevani vaimoani parempi vanhempi mutten usko että sitä kukaan muu ymmärtäisi. Olen valvonut öitä miettien, miten voisin erota vaimostani ja päästä tästä tilanteesta pois niin että saisin silti pitää poikani luonani asumassa. Mutta en ole keksinyt mitään ratkaisua. Ainoa mitä voin, on jatkaa tässä, vaikka tilanne hiljalleen tappaa mua.

  • Muokattu kirjoittajan toimesta 4 kuukautta sitten. Syy: Kirjoitusvirhe
Käyttäjä Mikey9 kirjoittanut 22.08.2022 klo 15:20

Olen ratkennut juomaan taas. Kesä- ja heinäkuu meni juomatta ja urheilinkin kiitettävästi. Mulla oli jo tosi hyvä olo, sitten elokuun alussa tulin kipeäksi enkä viikkoon jaksanut lenkkeillä. Siihen yhdistettynä vaimoni lisääntynyt kylmäkiskoisuus ja muu nykyisen elämäntilanteen aiheuttama ahdistus ja kas: Tässä on nyt taas kolme viikkoa enemmän tai vähemmän tissuteltu päivittäin. Joinakin päivinä tosi paljonkin. Vaikutus olotilaan on aika kamala. Mulla on päivittäin krapula, väsymys, kahta kauheampi ahdistus... Haluaisin lopettaa tämän juomisen kokonaan, mutta juuri nyt se taas tuntuu täysin mahdottomalta.

On vaikeaa suhtautua mihinkään normaalisti tai pitkäjänteisesti kun jatkuva epävarmuus mahdollisesta erosta ja kaikesta sen mukanaan tuomasta kalvaa sisintä koko ajan. Sen mäkin tiedän, että olen hyvää vauhtia matkalla hautaan ennen aikaisesti. Ja luulen, etten pysty tätä junaa enää pysäyttämään.

Käyttäjä Mikey9 kirjoittanut 07.10.2022 klo 13:57

Mikä meidän parisuhteessa on pielessä? Mä en suoraan sanottuna tiedä. Mun mielestä kaikki tämä alkoi täysin yllättäen. Kun oikein tarkkaan yritän analysoida, keksin lähinnä vaimon mielenterveysongelmat, pettymyksen lähes kaikkeen sekä hänen luonteensa. En yritä väittää, etteikö mustakin vikaa löytyisi, mutta en silti keksi toiminnassani mitään niin pahaa mikä tämän olisi aiheuttanut. Mä olen viimeisten pian kuuden vuoden ajan koko ajan yrittänyt muuttaa itseäni, ymmärtää mitä olen tehnyt väärin, kehittyä, olla parempi. Jostain syystä olen koko ajan luullut, että voisin saada vaimoni tyytyväiseksi muuttumalla itse. Enää en siihen usko. Eikä sen niin edes kuuluisi mennä.

Mun vaimo on selkeästi epävakaa persoona. Hänen hyvän ja huonon päivänsä välinen ero on valtava. Mä olen huomannut suorastaan pelkääväni, millä mielialalla toinen milloinkin on. Se on mun luonteessani myös, mä olen lapsesta saakka pelännyt vihaisia ihmisiä. Epävakautensa lisäksi mun vaimo on jonkinlainen narsisti. Ei ehkä sellainen perinteinen, suuruudenhullu, vaan enemmänkin sellainen "herkkä narsisti". Hän kokee, että maailma on hänelle jotain velkaa ja ettei ole koskaan saanut ansaitsemaansa arvostusta. Tämä johtaa siihen, että hän on pettynyt aivan kaikkeen: avioliittoon, lapseen, äitiyteen, ystäviinsä, omiin vanhempiinsa, sisaruksiinsa, työhönsä/työttömyyteen (ne vuorottelevat), kotikaupunkiinsa... Lista on loputon. Olen alkanut miettiä, ettei hän todennäköisesti olisi missään tai mihinkään lopulta tyytyväinen. Nämä asiat tietenkin heijastuvat voimakkaasti meidän parisuhteeseen. Etenkin mä olen tässä vuosien varrella saanut monta kertaa täyslaidallisen päälleni milloin mistäkin. Viimeisten parin vuoden aikana olen tajunnut vaimoni käytöksen mua kohtaan olevan henkistä väkivaltaa, sen ymmärtäminen kesti vuosia sen takia että koko yhteiskunta on lapsesta saakka meille miehille kertonut, että vain naiset voivat olla väkivallan (fyysisen tai henkisen) uhreja. Nyt tiedän jo paremmin.

Tämä tilanne kuormittaa mua niin paljon, etten enää löydä helpotusta paljon muualta kuin alkoholista. Mä juon tämän tilanteen takia, ja juon paljon. Uskon, että jos en saa korkkia lopullisesti kiinni pian, kuolen ihan muutaman vuoden kuluessa. Kuolen joko sydänkohtaukseen, saan syövän tai joudun johonkin onnettomuuteen. Jollakin tapaa on vielä koomista, ettei kukaan edes tiedä mun juomisesta. Ei, vaikka juon aivan älyttömästi. Alkoholisti on mestari salailemaan juomistaan. Kerronpa esimerkin: Mulla on aikainen aamuvuoro seuraavana päivänä, näyttäisi perin kummalliselta jos illalla joisin kotona. Tietenkään en juo näkyvästi, koska en halua lapsen näkevän sitä. Lisäksi mulla on niin helvetin iso toleranssi jo, ettei kukaan huomaa yhtään mitään, vaikka olen juonut 12-15 olutta. Miten sitten juon? Sanon käyväni kaupassa hakemassa jotain, ostan sieltä juomat , vien ne autotalliin ja juon nopeasti pari kolme tölkkiä. Pari tölkkiä tuon sisään ja laitan kylmään vähän muiden tavaroiden taakse piiloon. Näin, jos joku ne huomaa, voin aina sanoa että ostin vain pari. Sitten vaan juon ne salassa jossain huoneessa yksin. Sitten käyn ulkona aina milloin milläkin verukkeella juomassa pari lisää jne. jne. Lopulta olen tissutellut koko illan ja voinkin mennä nukkumaan. Se aikainen aamuvuoro iskee päälle kuin miljoona volttia, mutta Buranalla, vedellä ja kahvilla olon saa loivennettua päivän ajaksi ja illalla saakin taas juoda. Tyhjät tölkit nakkaan aina auton takakonttiin, sinne ei kukaan muu ainakaan katso kuin minä. Ne voi sitten palauttaa seuraavalla reissulla kauppaan kun hakee uusia juomia. Tämä toistuu ja toistuu.

Mä olen välillä ollut pitkiäkin aikoja kokonaan juomatta, puhutaan parista kuukaudestakin, mutta aina se retkahdus on sieltä tullut. Uskon, että mulla on juomiseen joku alkoholistigeeni myös. Lisäksi tämä on opittua käytöstä, valehtelisin jos väittäisin ettei se juominen helpota oloa. Se helpottaa. Toki se tuo monta huonoakin asiaa mukanaan, mutta ainakin vähäksi aikaa saan rentouduttua. En halua syyttää vaimoani tästä juomisestani, ei hän ole mua ikinä mitään pakottanut juomaan tai tarjonnut juomaa eikä mitään sellaista. Ihan itse juon. Mutta silti en voi olla ajattelematta sitä, että tuskinpa joisin ilman tätä jatkuvaa stressiä ja henkistä väkivaltaa. Yhteys on selvä. Ja tämä juominen tappaa mut vielä. Ehkä hidas itsemurha onkin se mitä haluan?

Käyttäjä Sofiele kirjoittanut 10.10.2022 klo 13:29

Hei.

Hienoa että kirjoitat tänne ajatuksistasi. Jotenkin ymmärrän minkälaisessa vaikeassa tilanteessa olet. Lapsi tekee päätöksistä monimutkaisempaa, ja tulevaisuudesta ei voi koskaan olla varma, oli se päätös mikä tahansa.

Olen kokenut eron, vaimona ja äitinä tein itse sen päätöksen, ja olihan se vaikea. Mieheni ei juonut, ei polttanut, ei ollut väkivaltainen tms. Joten eroaminen oli sitäkin vaikeampaa, kun tuntui ettei ollut mitään yleisesti hyväksyttävää syytä erota, ja varsinkaan kun meillä on yhteinen lapsi. Löysin itseni usein ajattelemasta että kunpa hän edes ryyppäisi, löisi minua, tai pettäisi minua jonkun toisen naisen kanssa, niin lähtisin heti. Mutta havahduin tämän avulla oivaltamaan, että voin lopettaa tällaisen ajattelun vain eroamalla, ja jatkamalla elämää erillämme.

Valmistauduin henkisesti ja fyysisesti, rakensin itselleni voimavaroja musiikista ja lenkkeilystä, juttelin uusien ihmisten kanssa ihan muista asioista, ja todistin itselleni että ei maailma kaadu tähän eroon, ei minun eikä kenenkään muun. Elämä jatkuu. Varmistin että lapsemme arki jatkuu mahdollisimman normaalina, hän oli silloin 4-vuotias, eikä ihan ymmärtänyt mitä tapahtuu, jälkeenpäin sitten on tullut muutamia kysymyksiä aiheesta. Henkisesti valmistauduin myös niin, että kerroin vain yhdelle ystävälle, jonka kanssa kävin katsomassa uutta asuntoa, ja jonka kanssa kahvittelin ja kävin läpi asiaa. Lapseni vanhemman reaktiot, viha, suru, katkeruus yms. olivat täysin ymmärrettäviä, ja annoinkin niiden mennä toisesta korvasta ulos. Pidin oman puheeni asiallisena, varmana, ystävällisenä. En halunnut lapsemme kuulevan solvausta, halveksuntaa, huutamista, kiukuttelua tms. yhden kerran vain jouduin sanomaan hänen isälleen, että en halua lapsemme kuulevan hänelle kahden rakkaimman ihmisen puhuvan toisistaan ja toisilleen näin. Olen aina puhunut lapseni isästä hänelle kunnioittavasti ja ystävällisesti, toisena saman arvoisena huoltajana, tärkeänä henkilönä lapsemme elämässä. Haluan, että lapsellani on mahdollisimman pitkään mahdollisimman terve ja hyvinvoiva isä, ja haluan olla sovussa hänen kanssaan lapsemme takia. Aviossa en pystynyt enää olemaan hänen kanssaan, mutta tulemme toimeen hyvin nyt, ja voimme kaikki kolme hyvin nyt.

Voisin tästä kirjoittaa paljonkin, mutta haluaisin voida auttaa sinua. En tiedä oletko tietoinen saatavilla olevista keskustelupalveluista? Kävimme oman nykyisen avopuolisoni kanssa sosiaaliohjaajien kanssa keskustelemassa uusperhekuvioista, ja sain nopeasti keskusteluapua. Kävimme myös kahdestaan keskustelemassa asioista, ja saimme helpotusta omaan asiaamme. Tällainen asia on kriisi, eikä sen pitkittäminen kannata toivossa eläen, jonkun täytyy toimia asioiden parantamiseksi.

Jotenkin tuntuu, ja siis tällaisen käsityksen sain kirjoitteluistasi, että vaimosi todella haluaa erota, mutta ei ole löytänyt voimia siihen. Se todella vaatii paljon, ja siksi se ei käy sormia napsauttamalla. Ihmiset voivat kasvaa erilleen suhteessa ollessaan, ja tilanne, johon on kasvanut ja tunteet joihin on kiinnittynyt, voivat pitää tiukassa otteessa. Jos olisit sinkkuna nyt, ja tapaisit vaimosi ihmisenä ekaa kertaa, niin olisiko hän sellainen ihminen, josta olisit kiinnostunut ja jonka kanssa haluaisit elää yhteistä elämää?

Käyttäjä Mikey9 kirjoittanut 07.11.2022 klo 20:23

Hei Sofiele ja kiitos paljon tuosta kommentistasi! Kirjoitan tänne vasta nyt, koska tilanne on ollut meille normaalin kaoottisen ja paikallaan pysyvän välillä. Kirjoituksesi oli erittäin tarpeellinen, joskin ensi alkuun jopa vähän ahdistuin siitä koska sanoit aika suoraan että uskot vaimoni tosissaan haluavan erota. Se ahdisti mua, koska sisälläni tiedän sen olevan täysin totta! En vain haluaisi myöntää sitä. Mutta oikeasti tiedän, että vaimo haluaisi tästä pois muttei uskalla/osaa/jaksa toimia sen eteen.

Juuri nyt meidän tilanne on aika staattinen. Erosta ei puhuta, mutta eipä juuri mistään muustakaan. Me vaan eletään yhdessä mutta kuitenkin erillään. Olen ajatellut tätä helvetisti, ihan joka päivä. Ja aina päädyn samaan ratkaisuun: Tämä on juuri nyt se paras ratkaisu. Näin saan olla lähellä poikaani ihan joka päivä. Samalla voin vahvistaa itseäni sekä henkisesti että fyysisesti, jotta olisin paremmassa kunnossa kaikin puolin jos ja kun se ero lopulta ihan oikeasti tulee. Luen paljon stoalaista filosofiaa, se antaa mulle voimia. Yritän olla läsnä pojalleni, kuunnella häntä, näyttää miten tärkeä hän on mulle. Vaimon suhteen en oikein osaa tehdä enää mitään, olen yrittänyt vain kuunnella häntä aina kun puhuu, ihan mistä tahansa. Usein hän tosin vain elää omassa maailmassaan eikä ole tipan tippaa kiinnostunut musta tai meistä. Välillä tuntuu, ettei edes lapsesta enää. En osaa sanoa. Hänelle tärkeitä asioita ovat lähinnä kai eri somealustat nykyään. Niissä hän kaikki päivänsä ainakin kuluttaa.

Pahimmalta tällä hetkellä tuntuu vaimon täydellisen tunnekylmyyden lisäksi miltei jokapäiväinen kritisointi tai arvostelu tai miksi sitä nyt sanoisi... Mitätöinti. Vaimo on todella räjähdysherkkä ja mä saan aina kaiken päälleni. Tuntuu, että hänen mielestään teen aina kaiken väärin. Kritiikkiä saan mm. olemuksestani, ulkonäöstäni, pukeutumisestani, hiustyylistäni, käyttämästäni shampoosta, kiinnostuksenkohteista, sanavalinnoista, you name it! Tämä ei ole normaalia, sen tiedän. Ja jos mä ikinä arvostelisin häntä edes inan samalla tavalla, saisin kuulla olevani kamala ihminen, naisvihaaja, ihan mitä vaan. Mulla ei ikimaailmassa olisi oikeutta samaan. Enkä sellaista edes tekisi, koska se ei tosiaan ole kenellekään normaalia käytöstä mun mielestäni. Luulen noiden kritiikkien olevan sellaista yleistä turhautumista hänen puoleltaan. Hän ikään kuin haluaa sanoa mun olevan liian erilainen kuin hän. Tai jotain sellaista. Mutta tuntuu joka kerta ihan yhtä pahalta kuulla noita juttuja.

Olen myös alkanut miettiä ihan oikeasti sitä eroa. Mitä se tarkoittaisi käytännössä? Jäisikö vaimoni tänne vai muuttaisiko unelmiensa perässä kauas 300km:n päähän? Kumpi tahansa toteutuisi, meidän 8-vuotiaan elämä on juuri nyt täysin täällä pikkukaupungissa. Hänen koulunsa, rakas jalkapalloharrastuksensa, kaverinsa, isovanhempansa, kumminsa, serkkunsa, tätinsä ja tärkeimpänä tietenkin minä. Ei häntä voi täältä niin vain enää viedä, 3-vuotiaana olisi vielä ehkä voinutkin muttei nyt enää. Ainakaan se ei olisi hänen etujensa mukaista millään tavalla. Jopa mun epävakaan vaimoni luulisi sen ymmärtävän. Tässä kohtaa tunnen suurta onnistumisen tunnetta kun jaksoin ja kestin vaimoani silloin 4-5 vuotta sitten ja siitä eteenpäin.

Mitä muuta vielä erossa? Menettäisin puolet kaikesta mitä omistan, koska meillä ei ole avioehtoa ja vaimoni on ihan täysi tyhjätasku. Hän on pitänyt itseään liian hyvänä kaikkiin ns. normaaleihin töihin aina ja on ollut ennemmin vaikka työtön kuin 'alentunut' esim. kaupan kassalle tai ravintolaan töihin. Hänellä on hyvin vasemmistolainen ja liberaali arvomaailma, mutta se ei näy käytännössä mitenkään, puheissa vain. Tuollaiset duunarihommat ovat hänestä loppuviimeksi vain tyhmien tai kunnianhimottomien ihmisten juttuja. Hänellä itse asiassa oli vähän jopa duunaria parempi työ, mutta otti siitä lopputilin koska "se ei ollut kivaa". Niinpä. Mä käyn kolmivuorossa töissä tehtaalla, koska jonkun on nämä laskut maksettava ja oltava se 'aikuinen'. Jos mä ottaisin yhtäkkiä lopputilin ja sanoisin, ettei töissä ole kivaa, en osaa edes oikein kuvitella vaimon suhtautumista. Silloin mä olisin se "vastuuton, lapsellinen, tyhmä jne." Olen aina välillä ajatuksen tasolla naureskellut tätä hänen ajatusmaailmaansa. Hänelle se on ok, ja jopa voimaannuttavaa, ottaa lopputili ja karenssi, mulle se olisi joku keskenkasvuisen teinipojan typerä temppu. En tosiaankaan pidä suhdettamme tasa-arvoisena. Vaimolla on oikeuksia vaikka mihin, mulla ei niinkään. No, se siitä. Pieni avautumimen arjesta, koska mulla ei tosiaan ole ketään kenelle tästä puhua livenä. Mutta tosiaan, ero maksaa. Ajattelen sen olevan kuitenkin vain rahaa. Kiristän sitten nyöriä, annan vaimon viedä ne puolet. Ei mullakaan tosiaan mitään ihmeitä ole silti. Tehtaalta saan ajan kanssa lisää. Mielenrauhalle ei voi asettaa hintaa.

Meidän kissat muuten on vielä yksi asia erossa. Vaimo on ne aikanaan halunnut ja hankkinut, mutta käytännössä mä olen niitä hoitanut, maksanut eläinlääkärit, ruuat, ihan kaikki. Ja lopulta: Mä olen se, joka niiden kanssa leikkii, silittää ja aidosti tykkää niistä. Mutta pahaa pelkään, että erossa nekin vaan jotenkin "kuuluisi vaimolle", koska hän ne on hankkinut. Samoin se on meidän pojan kanssa; Vaimon mielestä hän on tehnyt enemmän, koska on ollut faktuaalisesti enemmän tunteja lapsen kanssa kahdestaan. Mutta koskaan hänelle ei tule mieleen kumpi on ollut enemmän AIDOSTI läsnä, antanut itsestään enemmän. Mä olen viettänyt ihan 100-0 pojan kanssa enemmän laadukasta aikaa. Mä olen se, joka on kontannut lattialla hänen kanssaan ja leikkinyt. Vaimo ei ole ikinä leikkinyt, koska hänestä aikuisten ei kuulu leikkiä. Vaimo on lähinnä puhelimellaan päivät pitkät. Fair enough, hänellä on kyllä oikeus mielipiteeseensä. Mutta mä olen ainakin omasta mielestäni onnistunut tosi hyvin luomaan läheisen suhteen lapseen olemalla läsnä ja kiinnostunut. Aidosti. Musta se on tärkeää. Tässä miehiä ja isiä vähättelevässä yhteiskunnassa en vaan tiedä, miten pitkälle se erossa riittää. Olen jo monta vuotta pelännyt pahinta sen suhteen. Mutta mä olen kuitenkin saanut kahdeksan vuotta jo. Se on enemmän kuin moni koskaan saa. Ja mitä ikinä tapahtuukaan: Tätä aikaa ei multa kukaan enää ikinä voi pois viedä.

Tämä oli todellista tajunnanvirtaa nyt. Koko pääni sisältö tällä hetkellä.

Käyttäjä Vielä_täällä kirjoittanut 14.11.2022 klo 17:17

Hei sinulle aloittaja,

En tiedä tarkalleen, missä menet asian tiimoilta tällä hetkellä, mutta ehkä kirjoittaminen teki hyvää. Kommentoin tähän melko lyhyesti. Ei ole tervettä elää suhteessa, jossa toinen "uhkaa" erolla ja käyttäytyy sen mukaisesti. Vaimoltasi tuli tunteenpurkaus, mutta kenties olisi hyvä hänenkin rauhoittua ja esim. kirjoittaa ylös tai käydä läpi jonkun toisen kanssa, mitkä asiat parisuhteessa häntä vaivaa tai missä kokee jäävänsä vaille ymmärrystä. Sinä voisit tehdä saman. Mitä toivot suhteelta ja missä haluaisit tulla kuulluksi. Jos ette ole harkinneet pariterapiaa, se voisi olla yksi väylä, mitä edetä.

Toisena asiana sanottakoon, että mikäli tilanteenne päätyisi avioeroon ja erillisten osoitteiden hankintaan, on sinulla yhtäläinen oikeus olla vanhempi omalle lapsellesi eli teille järjestyisi yhteishuoltajuus. Et siis täysin menetä lastasi. Ja ei, ei lapsen äidillä ole mitään erillisoikeutta lapseen vaan yhteishuoltajuus on sovittavissa.

Jaksamista.