Meillä on samanlaista. Kritisointia, ylenkatsontaa (kohdistuu myös minun lähipiiriini), nimittelyä, vähättelyä jne. Olen itse ollut naimisissa huomattavasti vähemmän aikaa, kuin sinä ja silti miettinyt jo moneen kertaan eroa. Toisaalta en sitä halua, koska muutoin mieheni on taivaallisen ihana ja ymmärtäväinen isä. Yllämainittu käytös minua kohtaan vaan junnaa mielessäni ja riidat paisuu hirvittäviksi katastrofeiksi pienestäkin asiasta.

Samaistuin kanssasi myös siihen, kuinka suuri helpotus on, jos toinen on poissa. Lastenkin kanssa jaksaa paremmin ja heitä huomioi ihan erillä tapaa.

Valitettavasti en osaa antaa vastausta, miten kannattaisi toimia. Jos miehesi on tosiaan ymmärtänyt käytöksensä ja haluaa muuttaa sitä, eikö kannattaisi vielä yrittää? ...Kunnes kuolema meidät erottaa? Ihanne olisi pystyä jatkamaan elämää valitsemansa kumppanin kanssa. Mutta ihmiset ovat erilaisia, tilanteet erilaisia ja kokemukset myös. Voimia, oli ratkaisusi sitten mikä tahansa 🙂

Kiitos Pirjo123, kommenteistasi.

Olen yrittänyt pohtia tuota vielä kerran yrittämistä. Lupasin miehelleni myös, että mietin sitä, kun hän pyysi saada vielä yhtä uutta mahdollisuutta. Eli siis lupasin yrittää yrittää 🙂 Kaikki vaan tuntuu niin pakkopullalta ja vastenmieliseltä. Läheisyyttä meillä ei juurikaan ole. Hän on joitain aloitteita yrittänyt sillä saralla tehdä, mutta minä en pysty enää. Yritän niin kovasti yrittää, mutta tuntuu, että haluaisin vain juosta karkuun.

Minä en näe miehessäni oikeastaan mitään, mikä taas hyvittäisi noita huonoja puolia. Objektiivisesti katsottuna tiedän siis hänen hyviä puoliaan, mutta mikään niistä ei varsinaisesti kosketa minua. Ne liittyvät enemmänkin työelämään. Tuntuu siltä, että kaikki syyt yhdessä jatkamiselle tulevat enemmän tai vähemmän velvollisuudentunnosta. Voiko siitä enää lähteä rakentamaan parisuhdetta? JA hyvin vaikea tässä on murtaa sitä ajatusta, että "kunnes kuolema meidät erottaa", mutta tuntuu välillä siltä, että hulluus kohta erottaa.

Jotenkin välillä ottaa päähän sellainen ajatusmalli, että jos toinen pettää, on kaikki sitä mieltä, että ero vaan, mutta muuten voi toista lytätä kuinka paljon tahansa, ja kaikki pitäisi kestää, kun kerran on vihitty. Siis kaikki sympatia petetyille, en yhtään väheksy teidän tuntemuksianne, mutta ei tämäkään hyvältä tunnu.

Olen lukenut henkisestä väkivallasta kirjaa, joka on auttanut minua avaamaan silmiäni. Kirja on Patricia Evansin The Verbally Abusive Relationship. Sitä ei ilmeisesti ole suomennettu, mutta Pirjo123 jos saat sen tai jonkun vastaavan käsiisi, niin kannattaa lukea. Siinä on selitetty sitä mitä henkinen väkivalta on, miten se esiintyy myös hyvin salakavalasti piilotettuna niin, että sen uhrin on vaikea sitä tunnistaa. Siinä myös neuvotaan miten tällaista henkilö tulee kohdata, jotta itse ei satuta itseään enempää.

Narsisimi tuo nykyajan kirosana, onko kysymys siitä ? Vai ei ?
Hyviä kysymyksiä esititte ja tekisipä mieleni sanoa, että olen itse kokenut sen, olen kulkenut tuon vaiheen läpi, vaiheen jolloin tuntui, että tästä ei tule yhtään mitään.
Tuntui, että kaikki kortit on nyt katsoittu.

Mitä sitten tapahtui, jouduin pitkälle sairaslomalle, vähensin omaa työtahtiani, rupesin olemaan kotona läsnä, kiinnittämään huomioni lapsiin ja puolisoon.
Jakamaan arkea heidän kanssaan - seuraus oli, vaimon nalkutus väheni, kylmyys ja ylimielisyys poistui, pystyimme keskustelemaan taas, päätettiin mennä parisuhdekurssille, sitten toiselle.

Ja niin vain kävi, olemme taas pari, siis avioliitto voi eheytyä jopa vuosien kylmyyden jälkeen - puolisoista voi tulla taas me.
On myös rehellisyyden nimissä tunnustettava tässä vaiheessa, että niin metsä vastaa kuin sinne huudetaan.

Mutta voisin suositella esim. seuraavaa: http://www.katajary.fi/pariskunnille/kurssit/solmuja-parisuhteessa-%C2%AE/

Lopuksi: tahdotko ottaa NN:n (koko nimi) aviovaimoksesi/aviomieheksesi ja osoittaa hänelle uskollisuutta ja rakkautta myötä- ja vastoinkäymisissä?
miten suunnaton viisaus tähän kysymykseen ja lupaukseen sisältyy, miten valtava on se turva jonka saamme, kun noudatamme tätä lupausta.

Hei sydänkäpynen ja muut.

Olen aika vastaavassa tilanteessa kanssasi. Olen ollut naimisissa 14-vuotta ja meillä on kaksi ala-asteikäistä lasta. Olen miettinyt eroa vuosia, mutten ole pystynyt tekemään päätöstä. Nyt minusta tuntuu, että päätös on tehtävä. En ole vielä puhunut asiasta miehelleni koska hän on tälläkin hetkellä pari viikkoa pois kotoa reissussa. Meidän perheessä ongelmat keskittyvät siihen, että emme näe toisiamme. Mieheni tekee töitä lähes kellon ympäri ja jos hänellä on vapaata hän viettää vapaahetket mieluummin kavereitten kanssa tai firmassaan kuin kotona meidän kanssa. Yhteistä aikaa ei meillä juuri ole kuin saunavuoro kerran viikossa. Arki pyörii minun varassani, on pyörinyt kaikki nämä vuodet. Aina kun otan puheeksi tämän asian mieheni muistuttaa, että hän sanoi minulle jo naimisiin mennessämme että työ on hänen elämänsä tärkein asia ja että rahaa tarvitaan, jotta laskut saadaan maksettua. Lapsia mieheni hoitaa kyllä jos minulla on joku meno, mutta kun minä tulen kotiin hän lähtee omiin puuhiinsa jonnekin. Ja monesti mieheni lastenhoito on sitä että hän nukkuu. Mieheni valvoo yleensä yöt ja herää vasta iltapäivällä ja lähtee heti töihin. Mieheni työskentelee musiikin parissa ja siellä työajat ovat yötoitä tai muuten hyvin epäsäännöllisiä aikoja. Suurin osa hänen tuttavistaan on sinkkuja ja sen vuoksi työpäivät jatkuvat monesti baarissa ja kotiin tullaan vasta aamulla jos sittenkään. Välillä olen itkien soitellut häntä kotiin jostain jatkoilta. Tyttöjen ääniä kuuluu taustalta. Niissä piireissä (kuten muissakin piireissä) myös petetään puolisoita ja sen vuoksi myös minä olen sitä vuosien varrella tehnyt. Muilta miehiltä olen saanut sitä ihailua ja välittämistä, jota en ole omaltani saanut. Olen tuntenut itseni halutuksi ja kauniiksi ja mielenkiintoiseksi enkä vain tylsäksi vaimoksi, joka odottaa aina kotona ja soittaa ja nalkuttaa, että missä olet ja milloin tulet. Olemme jopa kokeilleet ns. avointa suhdetta mutta se ei toiminut. Mieheni on välillä viikonkin pois työreissuilla ja kun hän tulee kotiin kysyn oliko ikävä, mutta kuulemma ei ole ollut. Ennen minulla oli aina kamala ikävä häntä mutta nykyään olen onnellisempi kun hän on pois. Toisaalta sitten kun hän on kotona vaikka paripäivää tai olemme yhdessä lomareissulla (kerran vuodessa) meillä on ihan kivaa yhdessä.

Vaikeinta erossa varmaan on sen myöntäminen, että on epäonnistunut suhteessa, jonka luuli kestävän ikuisesti. Miten kertoa asiasta muille? Mitä he ajattelevat? Sydänkäpysen tekstejä lukiessani mielestäni rivien välistä kävi ilmi, että olet jo päättänyt erota. Minä olen päättänyt sen myös jo monta kertaa mutta sitten kuitenkin jään aina miettimään pystynkö olemaan yksin? En ole koskaan asunut yksin. Mistä saan asunnon? Mistä rahat? Mitä sitten kun tulen sairaaksi tai minua pelottaa keskellä yötä enkä voi kömpiä kenenkään viereen? Mieheni auttaa minua paljon tietokonejutuissa ja rahallisesti ja myös työhöni liittyvissä asioissa. Jos eroamme joudun pois omasta kodistani ja lapset eroon isästään. Tuntuu että eroamalla lasten isästä petän lasten luottamuksen. Meillä on kuitenkin kotona kulissi aika hyvin pystyssä, joten en usko etttä lapset osaavat aavistaa mitään. Pelkään myös, että mieheni ratkeaa elämään ihan teinimeiningillä jos eroamme eikä ota enää sitä vähääkään vastuuta mistään, jota on nyt ottanut tai sitten hän muuttaa jonnekin kauas pois emmekä näe häntä enää.

Kiitos Mara70 ja Vivian2, kun kommentoitte.

Narsismista en ihan usko olevan kyse, vaikkakin miehellä samantyyppisiä piirteitä on, kuten empatiakyvyttömyys, muiden mollaaminen ja oman itsen asettaminen muiden yläpuolelle. Mutta olen tavallaan myös ajatellut, että sama se, minkä nimikkeen alla se sen toiminta on, jos se tuntuu todella pahalta.

Olen käynyt lukemassa näitä vastauksia pariin kertaan ja yrittää alottaa vastaamaan. Näissäkin vastauksissa on neuvona vielä yrittää. Sama viesti on myös suurimmassa osassa eroja käsittelevää materiaalia esimerkiksi netissä. Ja se on tietysti luonnollista. Jos asiat vain ovat korjattavissa, niin totta kai ne kannattaa korjata. Myöhemmin elämässäkin on helpompaa, jos parisuhteen saa korjattua hyväksi. Mutta minusta tuntuu, että olen tähän mennessä jo yrittänyt niin moneen kertaan, että en millään löydä halua yrittää vielä uudelleen. Ja fiksumpi varmaan toteaisi tässä kohdassa, että sittenhän sitä on yritetty tarpeeksi 😉 Mutta kun sen päätöksen tekeminen on vaikeeta.

Vivian2 sanoit, että rivien välistä voi lukea, että olen jo tavallaan päätökseni tehnyt. Hmm. En ihan, mutta siltä se alkaa näyttämään. Vaikka kuinka yritän, en pysty tekemään päätöstä, että yritämme vielä kerran. Pystyisin kyllä jäämään lasten takia tai siksi, että eroaminen on liian vaikeaa, mutta kun yritän ajatella, että voisinko päättää yrittää, tulee stoppi. Mutta siltikin vaikka tästä voisi päätellä, että yritetty on siis ihan riittävästi, on päätöksen tekeminen edelleen vaikeaa. Tiedostan omia vikojani tässä, että ison päätöksen tekeminen on vaikeaa ja kuuntelen liikaa ympäristön kehotuksia yrittää vielä kerran jne.

Lisäksi omatkaan tunteet ei ihan niin selviä ole joka hetki. Esimerkiksi nyt kun en ole nähnyt miestä pariin päivään juurikaan, tuntuu siltä, että kyllähän sitä näinkin voisi elää. Ja jotenkin sitä kummasti välillä unohtaa kaiken sen peen, mikä on kaadettu niskaan. Kunnes se sitten taas jossain vaiheessa muistuu mieleen kirkkaasti.

Vivian2, tuo sinun tilanteesi kuulostaa kyllä aika pahalle. Minusta miehesi on perheessä vapaamatkustajana ja tuo, että teillä molemmilla on ollut muita säätöjä lisäksi, kuulostaa minusta pahalta. Mutta toisaalta jokainen laittaa noille jutuille sen painoarvon, mikä itsestä tuntuu. Jonkun mielestä joku asia voi olla paljon pahempi, kuin toisen mielestä.

Noista käytännön asioista selviämiseen voisin sanoa, että kyllä sinä selviät. Suomessa on sen verran hyvä sosiaaliturva, että kukaan ei jää täysin tyhjän päälle. Lisäksi pystyt varmasti oppimaan kaikki ne jutut, missä miehesi on sinua tähän mennessä auttanut. Lisäksi niiden oppiminen tuo varmasti lisää itseluottamusta. Se kannattaa tehdä päätit sitten jatkaa suhdetta tai et.

Auttaisiko sinua se, että laittaisit paperille kaksi tulevaisuuden skenaariota. Toinen jossa te olette yhdessä ja toinen jossa ette. Kuinka paljon löydät näistä hyviä ja huonoja puolia. Voitko hyväksyä ne huonot puolet ja korvaavatko hyvät ne huonot? Entä mikä on miehesi rooli näissä erilaisissa mahdollisissa tulevaisuuksissa? Millä tavalla teidän pitää yhdessä tehdä töitä ja näkeekö miehesi asiat samalla tavalla, sinä kun et voi tehdä hänen puolestaan töitä, jos hän ei itse näe epäkohtia.

Tsemppiä myös sinulle näiden asioiden käsittelyyn!

Eropäätös ei ole koskaan helppo. Olemme olleet naimisissa mieheni kanssa kohta 20 vuotta ja yhteistä taivalta on pari vuotta enemmin. Itse olen eroa pyöritellyn jo vuosia mielessäni, kunnes nyt olen saanut jostakin voimia sen toteuttamiseen. Mieheni on samankaltainen kuin teidänkin. Mies puhuu aina minun sukulaisistani, vanhemmistani, sisaruksistani, ystävistäni kuin he olisivat jotakin roskaväkeä, joita on pakko sietää. Ei käy heidän luonaan kylässä ja keksii kaikenlaisia verukkeita etteivät he tulisi meillekkään kylään tai jos tulevat ei ole kotona. Hänen sukunsa ja ystävänsä ovat hänen mielestään täysin eri kalibeeriä ja heidän luona on aina pakko käydä kylässä ja ovat muuten todella mukavia, uskomattomia, hyviä ihmisiä jne..... Lapsiamme hän ei hoitanut kun he olivat pieniä eikä viettänyt heidän kanssa aikaa kuten normaalit isät. Kun oli vaihtoehtona esim. lähteä minun ja lasten kanssa kylpylään tai kavereiden kanssa viikonlopun viettoon niin hän valitsi kaverit. Minä olen lasten kanssa viettänyt paljon aikaa ja käynyt ilman miestä heidän kanssa eri paikoissa, kun miehelle kaverit ovat olleet tärkeämpiä kuin minä ja lapset. >(ainakin niin minusta tuntuu)
Nyt sain vielä selville, että miehellä on ollut salasuhde, joka auttaa päätöstäni erosta. Lapset ovat sanoneet minulle jo, että jätä isä. Kyllä me pärjätään kolmestaan.
Nyt miehelle on tullut jokin ahaa elämys, kun huomaa kaiken olevan puoleltani suhteestamme jo ohi. Ei halua erota jne.. vakuuttelee ja lupailee tyhjiä asioita, jotka unohtaa jo seuraavana päivänä. Helppoa ero ei tule olemaan.
Mies sanoo, että kun tapasimme minä olin tyhjän tasku ja nyt jos eroamme en ole kuin rahan takia koskaan ollut naimisissa. Ei miehellänikään silloin kun tapasimme ollut mitään. Muutimme yhteen rivitalo asuntoon, josta otettiin asuntolainaa, mutta senkin hän on maksannut kuten kaiken muunkin puheidensa mukaan. Minä en ole kuulemma koskaan maksanut mitään. (käyn joka viikko ruokakaupassa ja teen ruuat maksan laskuja jne..)
Olen loppu, mutta ehkä löydän jostakin voimia kiskoa itseni irti tästä suhteesta, jossa en ole mitään.

Meidän täytyy vain uskoa itseemme ja selviytymiseemme ja siihen, että vaikka miehemme ovat pitäneet meitä kaikki nämä vuoden itsestäänselvyyksinä niin me emme ole sitä. Meillä on oikeus omiinkin unelmiimme ja elämäämme. Me emme ole tässä maailmassa vain muita ihmisiä varten vaan myös itseämme varten. Itse olen ainakin niin empaattinen ihminen ja passaan ja palvelen helposti koko muuta perhettä, sopeudun ja joustan äärirajoille saakka enkä uskalla vaatia samoja oikeuksia itselleni kuin muilla on. Tähän on tultava loppu jos haluan olla onnellinen ja toteuttaa omia haaveitani. Itse aion tehdä listan, kuten joku ehdotti siitä että mikä olisi pahin mahdollinen skenaario jos pysyisimme naimisissa 10-vuoden tähtäimellä ja mikä paras ja sama juttu jos eroaisimme, mikä olisi parasta mitä voisi tapahtua ja mikä pahinta. Aion myös vielä kysyä mieheltäni, josko hän lähtisi juttelemaan näistä asioista perheterapeutille. Olemme olleet siellä ennekin. Ei se mitään pitkässä juoksussa auttanut, mutta hetkellisesti kyllä. Ehkä tällä kertaa osaisimme tehdä siellä suuria elämän päätöksiä ja ehkä kerrankin osaisin vaatia suoraan muutosta tilanteelle enkä vain kierrellä ja kaarrella ja ajatella, että minussa on vikaa ja vaadin mieheltäni mahdottomia. Voimia kaikille kanssasiskoille ja uskoa itseen ja rakkauteenkin, vaikkei se aina ole tasavertaista ja helppoa🙂

Hei! Tekstisi alku on kuin suoraan omasta elämästäni. 12 vuotta yhteistä elämää takana, naimisissa oltu niistä melkein 8 ja kaksi ihanaa, pientä lasta.
En edes oikein tiedä, miksi haluan kertoa sinulle oman tarinani. Vaikka tunnut olevan niin kovin varma siitä, että haluat erota.
Ehkä siksi, että olen itsekin miettinyt eroa viimeisen vuoden..

Aloitan pääsiäisestä 2011. Jokin sisälläni kertoi, ettei kaikki ole hyvin. Kysyin mieheltäni onko hänellä toinen nainen. Mieheni vastasi silmiin katsoen "ei ole". En voinut asialle mitään, koska minulla ei ollut todisteita.
Avioliittomme on ollut hieno erityisesti siinä vallinneen luottamuksen takia. Kumpikin on saanut mennä menojaan eikä perään olla soiteltu. On luotettu toiseen ja siihen, että se yhdessä tehty päätös kantaa arjessa. Että tämä elämä ollaan yhdessä, tapahtui mitä tahansa.

Syksyllä kuitenkin mieheni jäi kiinni pettämisestä. Sitä oli jatkunut jo 9 kk. Maaillmani meni sirpaleiksi. En voinut ymmärtää mitä oli tapahtunut. Eikä se pettäminen niinkään vaan se tunne kun toinen on valehdellut päin naamaa. Tilanne oli kaoottinen. Hetken tuntui kuin maailma kaatuisi siihen paikkaan. Olen aina ollut pettämistä vastaan ja ajatellut, että pettäjä lähtee heti.
Meillä on kuitenkin pienet lapset, joten päätin yrittää. Mutta mieheni ei. Hän ei ole koko tänä aikana ollut pahoillaan, katunut tai mitenkään osoittanut halukkuuttaan korjata asioita. Nyt, 9 kuukauden kuluttua huomaan asuvani yksin lasteni kanssa kodissa, jossa piti asua onnellinen perhe.

Olen pariin otteeseen yrittänyt saada keskustelua aikaiseksi. Olen toivonut, että hakisimme apua. Että asiat selvitettäisiin. Toissa lauantaina sanoin viimein etten enää jaksa odottaa. Mieheni on koko ajan sanonut ettei tiedä mitä haluaa. Olen siis tosiaankin odottanut päätöstä, vaikkei hän ole ollut edes selvillä omista ajatuksistaan tai toiveistaan. Sanoin, että meidän pitää joko erota tai hakea apua. Mieluummin jälkimmäistä, lapset ovat maailman kallisarvoisin lahja ja he ansaitsevat molemmat vanhemmat. No, silläkin kertaa keskustelu meni yksinpuhumiseksi. Mieheni ei ole ottanut kantaa asioihin vaikka olen monesti yrittänyt jutella näistä.
Viime viikon tiistaina ehdotin, että mitä jos oltaisiin tämä viikko erossa. Hän menisi jonnekin yksin ja mietittäisiin ja kuulosteltaisiin miltä erossa oloo tuntuu. Mieheni mielestä ajatus oli hyvä ja olinkin iloinen tulevasta ja odotin tätä viikkoa kovasti!

Perjantaina tulin töistä. Minua odotti kotona mies, joka kertoi hakeneensa eroa maanantaina. Voitte kuvitella, miltä se tuntui. Olimme yhdessä sopineet jotain ihan muuta ja mitä hän tekee?! Hakee eroa eikä edes kerro siitä minulle! En muista siitä illasta mitään. Heitin mieheni ulos heti. Saatesanoikseen hän valitsi seuraavat: "Yritin perua hakemuksen, en vain uskalla puhua sinulle kun reagoit niin voimakkaasti". Vielä viimeiseksi ennen lähtöään kehtaa yrittää syyttää minua siitä, että heitän hänet ulos. Ja että on yrittänyt perua hakemuksen. Nyt kun viimeinkin hän teki päätöksen niin olisikin ollut valmis perumaan sen keskustelumme pohjalta. Miten voi ihminen toista satuttaa.. Miten muka nyt hän tiesi mitä haluaa kun oli kuitenkin halunnut hakea jo sen eron. En pysty koskaan ymmärtämään mieheni tekoa, epärehellisyyttä ja selän takana toimimista!

Mieheni lähti ja haki loput tavaransa sunnuntaina. Ei olisi edes lapsia moikannut jos en olisi pyytänyt.
Tänään tapasimme ja puhuimme käytännön järjestelyistä. Ette varmaankaan kovin ylläty kun kerron, että elatuksesta ei olla samaa mieltä. Miksi toinen tekee elämästäni näin vaikeaa, millä oikeudella?
Kaikista kamalinta tässä sotkussa on se, että olimme puhuneet eron mahdollisuudesta pettämisen ilmitulon jälkeen. Silloin hän halusi olla kaikin tavoin apuna, hakea lapsia hoidosta yms. Olimme sopineet, että ero haetaan yhdessä ja että siitä kerrotaan lapsille rauhassa, pikkuhiljaa ja ajan kanssa. Mieheni olisi hoitanut lapsia kunnes tulen töistä ja lähtenyt sitten muualle. Lapset olisivat saaneet pitää isän ja äidin lähellään. Vaan nyt lähti ovet paukkuen, huudon saattelemana (minun virheeni, myönnän. Mutta olin NIIN pettynyt ja järkyttynyt). Ei soittele lapsille, ei edes kysy miten lapset jaksavat. Kerroin kuitenkin vaikkei kysynytkään. Tytär 4 v, itkee joka yö. Näkee painajaisia, joissa eksyy kaupassa isän luota. Poika 6 v ei halua mennä iltaisin nukkumaan. Itse olen sairaslomalla, koska en pysty menemään ihmisten ilmoille. Itken, olen täysin rikki ja hajalla. En tiedä miten kokoan itseni, miten kokoan elämäni rippeet.

Itsekin olin miettinyt eroa jo alkuvuonna 2011. Mutta en koskaan sitä varmasti olisi hakenut vaikka välillä tuntui etten enää jaksa. En rakasta miestäni, mutta minulle henkilökohtaisesti ydinperhe on sellainen asia, jonka eteen pitää olla valmis antamaan kaikkensa. Olisin halunnut hakea apua ja yrittää. Jos mikään ei olisi sujunut niin ero olisi ollut ihan oikeutettu silloin. Mutta heittää 12 vuotta elämästään pois..? Meillä ei ollut ongelmia. Ei alkoholia, ei väkivaltaa sen missään muodoissa. Vain puheyhteys katkesi ja sängyssä käytiin vain nukkumassa. Jälkimmäiset asiat olisi voitu korjata kummankin sitoutumisella.

Mutta nyt olen siis yksin lasten kanssa. Minulle jää hirveä asuntolaina, en voi riistää lapsilta kotia tässä tilanteessa.
Minulla on työpaikka, jossa olen illat töissä. Joudun kaiketi irtisanoutumaan, koska lastenhoitoa en pysty illoiksi järjestämään.

En halua aiheuttaa sinulle mielipahaa tai sotkea ajatuksiasi. Halusin vain kertoa tunnoistani, koska tuo sinun lähtötilanteesi on niin samankaltainen kuin omani. Mieheni äiti on narsistinen ihminen, hän sulki minut elämästään yli vuosi sitten. Mieheni muutti äitinsä luo. Sairas ihminen, joka sairastuttaa lopullisesti miehenikin. Kauheaa ajatella, että kolmas osapuoli tuhoaa elämäni. Anoppini on vain tyytyväinen saadessaan poikansa takaisin pelinappulakseen. Lapsenlapsistaan hän ei välitä. Tämä on kuin painajaista. Tiedän ja tajuan nyt, että mieheni on johdonmukaisesti toiminut siten, ettei hänen tarvitse muuta kuin hakea eroa salassa niin minä hoidan loput eli heitän hänet ulos. Jolloin tavallaan helpottuu eropäätöksen tekeminen hänen osaltaan.

Ole voimakas, tee kuten tahdot. Mutta kuuntele sydäntäsi, järkeäsi ja tunteitasi tarkkaan. Harkitse ja kun teet päätöksen, kulje sitä kohti. Voimia elämääsi ja kaikkea hyvää 🙂

yh2012

Luin kirjoituksesi ja melkein tuli kylmät väreet ☹️. Meillä on ollut ihan vastaavanlainen tilanne. Paitsi että sama tapahtui nyt toistamiseen, kun luulin jo auringon alkavan näkyä pilven takaa..

Meillä on myös kaksi lasta (4- ja 8v.) ja yhteistä taivalta takana melkein 12 vuotta.. Kaikki meni mielestäni loistavasti ja luottamus oli molemminpuolista, kunnes miehelläni paljastui sivusuhde kesällä 2011 (oli jatkunut jo muutaman kuukauden). Hän ei päässyt suhteestaan eroon, vaikka muka yritti. Jätti minut todella yksin lasten kanssa ym.. Menin itse niin sekaisin, että päädyin lyhyeen suhteeseen mieheni ystävän kanssa. Silloin olin kyllä jo luovuttanut ja tiesin, että se on viimeinen nitti eroa varten. Muutin syksyllä asumuseroon lasten kanssa ja tilanne näyttikin yhtäkkiä paremmalta.. Mieheni tuntui tajuavan menetyksensä ja alkoi yrittää minua takasisin. Vakuutteli toisen suhteen olevan mennyttä jne.. Kävimme (ja käymme) pariterapiassa. Puhuimme selväksi myös oman suhteeni hänen ystäväänsä - joka loppui käytännössä jo ennen kunnon alkuaan. Luulin ja hänkin esitti vakuuttavasti, että pystymme yhdessä löytämään avioliittomme uudelleen ja jatkamaan, vaikka se vaikeaa tulee olemaan..

Niinpä sitten peruimme avioerohakemuksemme ja muutin lasten kanssa nyt reilu 2kk sitten takaisin kotiin. Heti muuton jälkeen mieheni muka edesmennyt naisystävä ilmestyi kotiimme ja kertoi heidän suhteensa jatkuneen edelleen.. Mies myönsi kaiken, mutta tämän naisenkin kuullen teki selväksi, että haluaa vain minut. Olin shokissa. Mitä olisin silti enää siltä istumalta voinut tehdä? Jäimme lasten kanssa kotiin...yritin / yritimme kaikkeni. Aloitin myös yksilöterapian pariterapian rinnalla (siihen oli muitakin syitä lapsuudesta jotka nekin traumat iskivät päälle tässä elämänkriisissä). Niin naurettavalta kuin nyt itsekin kirjoitustani lukiessa tuntuu, annoin itseni silti uskoa että kaikki muuttuu hyväksi. Ennen kaikkea halusin suojella lapsiani - että heillä on taas turvallista ja onnellista molempien vanhempien luona..

Yritys oli mielestäni molemminpuolista ja miehenikin tuntui muuttuneen monella tasolla. Tuntui, että meillä on toivoa ja ennen kaikkea rakkautta edelleen jäljellä. Nyt sitten toissapäivänä hän ilmoittikin minulle kirjeellä, että ei pysty tähän. Ei pysty unohtamaan menneitä, eikä jatkamaan henkisesti avioliittoamme. Lasten takia kuulemma ei haluaisi silti heti erota, vaan asuisimme yhdessä ja keskittyisimme heihin.. MITEN PYSTYN TÄHÄN??? Ei ole nyt voimia kuin herätä seuraavaan aamuun ja yrittää selvitä arkirutiineista. Miten voin sallia tämän tilanteen taas lapsilleni? Tulevatko he kestämään, jos otan lopullisen eron vai onko parempi tehdä se hitaamman kaavan mukaan esim. sitten asumalla / näyttelemällä vielä jonkin aikaa. Miten sitä voikin tuntea itsensä niin epäonnistuneeksi. Tajuan että ei olisi pitänyt palata takaisin, mutta nyt se on myöhäistä..

Tuleepa surullinen mieli: kuinka kurjia tarinoita tämä maa onkaan täynnä... 😭 .

Lapsien takia varmasti kannattaa yrittää, mutta ei sillä selityksellä voi antaa kaiken tapahtua. Lähdin itse erittäin huonosta suhteesta puolisen vuotta sitten. Ajattelin monta vuotta, että olen vankina omassa kodissani ja surkeaksi muuttuneessa avioliitossani, olin varma ettei voimani riitä koskaan lähtemiseen. Ja silti ne riittivät, ihmisen voimat riittävät aina siihen mihin on pakko.

Huomasin avioliittoni loppuvaiheilla, että muutuin vääränlaiseksi ihmiseksi: avioliiton aiheuttama ahdistus sai minustakin lapsille tiuskivan ja kiukkuisen, ja itse itkeskelin yöt voimattomuuttani. Nautin suunnattomasti, jos mieheni lähti jonnekin, rauha laskeutui elämään ja elin lasten kanssa täysillä. Ahdistus kasvoi miehen kotiinpalun lähestyessä.

Mieheni toteutti uhkauksensa olla tapaamatta lapsiaan. Kolme (ala)kouluikäistä lasta. Lasten suru ja isän ikävä sai minutkin aluksi itkemään, enkä koskaan tule ymmärtämään hänen käytöstään. En tiedä, tuleeko hän lapsiaan jatkossa näkemään, mutta sille päätökselle minä en voi mitään. Enintään voin tukea lapsiani ja pitää itseni mahdollisimman hyvässä kunnossa, jotta jaksan olla avuksi lapsilleni. Lastenkin selviämisestä on paljon hyviä merkkejä: isän itkeskely on vähentynyt, isästä kyllä paljon puhutaan, mutta aika on auttanut tähänkin. Yhdellä lapsella oli koulussa aikaisemmin vaikeuksia, jotka ovat eron jälkeen helpottuneet: hänkin oli ahdistunut äidin ja isän huonosta tilanteesta, ja ero helpotti myös lasta.

Muutoin elämä eron jälkeen on ollut hyvää. Rakkaat läheiset, ystävät ja sukulaiset, ovat olleet kullanarvoinen apu. Enemmän kuin olisin ikinä uskaltanut toivoa. Ero-oikeudenkäynti on edessä, ja vaikeimman kautta mennään siellä, mutta en halua sitä etukäteen murehtia. Jotenkin siitäkin selviän, ja aurinko paistaa jälleen. Olen saanut vapauteni, rauhan ja oman itseni takaisin. Voi kuinka hyvältä se tuntuukaan! Ero on elämäni ehdottomasti vaikein asia, raskain, rankin, pelottavin, eikä se vielä ole ohikaan, mutta tiedän nyt, että eropäätös on ollut niin oikea kuin päätös olla vain voi, ja elämä kantaa!

Voimia myös teille tuskien keskellä kamppaileville, muistan hyvin tunteen! 🌻🙂🌻

Hei,
Löysin monta tuttua juttua Sotanorsun kirjoituksesta.Minäkin nautin täysillä,kun mieheni ei ole kotona.Uskallan hengittää, olen nauravainen ja oma itseni.Mutta tilanne muuttuu kummasti,kun mieheni tulee kotiin takaisin.

En ole läheskään niin itkuherkkä,kun saan olla lasten kanssa yksin.Mutta kun mieheni suusta kuulen koko ajan "piikkejä ",niin se syö ihmistä sisältä.Siksi en jaksakaan puhella kuin välttämättömän,kun ollaan molemmat kotosalla.

Kävin juuri katsomassa yhtä asuntoa ja sain taas hivenen virtaa itselleni.Mutta miten ihmeessä saan mieheni maksamaan minut tästä asunnosta ulos ? Kun otan asian puheeksi,hän vaan tiuskaisee,että senkun laitat talon myyntiin ja lähtee tilanteesta pois.Hän tietää,etten voi sitä yksin tehdä,koska molemmat omistavat tämän☹️
Mikä on sellainen taho,josta voin pyytää neuvoa tai apua tähän ?

Toivo, että aurinko alkaisi paistamaan tännekin jossain vaiheessa.