Moi Ufe,

Tunnistan tuon tunteen kun tuntuu, että oma elämä valuu hukkaan ja tuon ahdistuksen mikä iskee kun on vaikka tulossa töistä kotiin. Olen jo monta vuotta tehnyt eroa, mutta ei siitä tule valmista. Ja kotiin tullessa väännän ulko-ovella hymyn takaisin naamalle.

On monia helppoja tilanteita, joissa voi perustella eroa välittömästi. Väkivalta ja päihteiden väärinkäyttö, mistä yleensä seuraa paljon muita ongelmia, mutta eihän moni eroa näissäkään tilantiessa.

Tiedän, että itsekin olisin helpottunut jos onnistun eroamaan, sillä elän suhteessa, missä toimin vain lompakkona ja orjana auttaen muita. Pärjäisin huomattavasti paremmin yksin tai jonkun muun kanssa. Minusta tuntuu, että vaimoni ja hänen lapsensa ovat kiinnittäneet minuun imukupin, jolla kuppaavat minusta kaiken elämän ja rahan. He pitävät minut kuitenkin hengissä, mutta heti kun he aistivat, että olen onnistunut saamaan rahaa tai vähän energiaa, he aloittavat syömisen kunnes olen jälleen aivan näännyksissä. Koko suhteemme alkoi suurilla valheilla (taloudesta, lasten määrästä, terveydestä, mielenterveys, töistä, pettämisestä, aivan kaikesta), joten koen olevani petoksen uhri, mutta erilailla kuin yleensä annetaan ymmärtää, sillä nyt nämä loiset ovat kiinnittyneet minuun pitäen huolen, että saavat koko ajan lisää. Normaalisti rakkauspetosten kohdalla tekijä ei jää roikkumaan, vaan lähtee etsimään seuraavaa uhria.

Mutta en osaa erota. Saan kehuja ja seksiä aina kun olen aivan lopussa ja lisäksi paljon kauniita sanoja parisuhteen arvosta, lasten merkityksestä, mutta nämä sanat eivät heijastu todellisuuteen ja tekoihin, jotka ovat aivan erilaisia. Minun lapseni ovat vaimolle haitakkeita, lastista syöviä häiriötekijöitä. Hän pyrkii huolehtimaan, että en pidä yhteyttä omiin kavereihini tai sukulaisiin, hän on äärettömän mustasukkainen ja syyllistävä.

Meillä on erittäin kauniit kulissit, pidämme hienoja kutsuja, joissa tarjoiltavaa riittää (ja minä maksan). Joudun maksamaan omien lasten kulujen lisäksi myös vaimon monen lapsen kulut ja olen jo aivan turtunut tilanteeseen. En jaksa enää tehdä töitä, en iloitse mistään, en uskalla edes haaveilla paremmasta kun en siihen usko. Vaimoni sanoo ymmärtävänsä, että meidän rahat ei riitä ja seuraavaksi hän haluaa minun ostavan hänelle litratolkulla viiniä tai jotain muuta. Hän jakaa minun rahaani auliisti lapsilleen lupaillen maksaa heidän kulujaan ja että ostan heille uusia kodinkoneita ja huonekaluja. Olen hyvätuloinen, jolla ei ole varaa ostaa itselleen edes vaatteita. Pääsen verokalenteriin ja saan silti vain lisää velkaa.

Voi olla, että näivettyneestä suhteesta lähteminen on hieman helpompaa, sillä siitä puuttuu tuo koukutus. Toivoisin kyllä, että löydätte myös vaikka ulkoisen avun avulla yhteisen tahtotilan ja kipinän, sillä parisuhteen tila on myös koko perheen hyvinvoinnin mittari.

En ymmärrä miksi parisuhteen, jonka tulisi tuoda onnea, iloa ja läheisyyttä aiheuttaa väsymystä, katkeruutta ja turhautuneisuutta. Missä on se ilo ja onni, mitä parisuhde antaa ja miksi ihmeessä joku tekee lapsia, mitä iloa niistä on? Tuhoavat vain oman elämän. Tämmöisiä ajatuksia minulle on noussut viime aikoina ja ne on aika kurjia ajatuksia. Tällä hetkellä olen varma, että jos eroan, en enää koskaan lähde uuteen parisuhteeseen ainakaan virallistamalla sitä, sillä se on varma tapa tuhoa parisuhde. Omia lapsiani kyllä rakastan ja heistä pidän huolen, mutta koko maailmaa en jaksa elättää.

Joudumme siis jokainen itse punnitsemaan pysymisen ja lähtemisen välillä ja tilanne missä tätä pohdintaa tapahtuu tarkoittaa, että suhde ei ole kunnossa ja joka tapauksessa asialle täytyy jotain tehdä.

Voimia vaikeisiin päätöksiin.

Huh huh Peruskallio, kuulostaapa siltä, että tosiaan olet ahdistunut. Käsitinkö oikein, että teillä on uusperhe? Miten nopeasti muutitta saman katon alle? Mieleeni tuli, että etenittekö ehkä liian nopeasti yhteistalouteen. Jos teillä on kuitenkin rakkautta ja intohimoa parisuhteessa, toimisiko paremmin jos asuisitte omissa kodeissanne?

Tiedän tunteen, kun kotiovella alkaa ahdistaa. Minulla se tunne vaihtelee aika paljon, helpointa on olla vain lasten kanssa ilman miestä. Varsinkin nyt, kun suhteen tila on katkolla, kumpikaan meistä ei tiedä haluaako enää tässä jatkaa. Sitten toisina päivinä mulla on tunne, että haluan enemmän kuin mitään muuta saada tämän taas toimimaan ja löytää keskinäisen rakkauden ja luottamuksen. En vain osaa tällä hetkellä tehdä yhtään mitään sen eteen, että se onnistuisi. Koska tuntuu, että jos minä taas alan tätä kannattelemaan yksin, mikään ei muutu. Tarvitsisin tässä kohtaa mieheltä jotakin merkkiä siitä, että hän haluaa muuttua meidän eteemme. Mutta eihän tunteita ja intohimo voi pakottaa. Itse kyllä tunnen molempia miestäni kohtaan, mutta yksin tuntuu pahalta sitä liekkiä yllä pitää. En enää oikein usko, että mies rakastaa.
ja siksi kai itsekin olen tunteitani kuollettanut ja alkanut avata itseäni suhteen ulkopuolelle. Yhden tarjouksen seksisuhteeseen olen jo saanut. Mutta ei ole sitä mitä haluan. Haluan rakkaussuhteen, jossa on seksiä. Ja ehjän perheen. Tuntuu, että tavoittelen saavuttamatonta.

Hei, meillä todellakin asiat toimi paremmin omissa talouksissa. Olemme siis uusperhe ja emme muuttaneet suin päin yhteen, vaan vaimon suunnitelman mukaan. Hän nimittäin vetäytyi useammasta yhteisestä asunnosta aivan viime hetkellä, vedoten paniikkihäiriöön, mutta todellisuus oli aivan toista. En saanut vierailla heidän luona kuin muutaman kerran ja jälkeenpäin ymmärrän miksi, sillä silloin suurin osa valheista olisi paljastunut ja olisimme eronneet, mikä jälkeenpäin ajatellen olisi ollut helpotus, vaikka silloin se olisi tuntunut unelmien särkymiselltä. Yhteen muutimme vasta kun olimme menossa naimisiin ja hän oli saamassa jälleen häädön (näistä en tiennyt silloin mitään, hän väitti asuntoaan omistusasunnoksi). Ensimmäisessä yhteisessä asunnossa istuin sitten ihmetellen missä olen, sillä se tuntui vaimoni ja hänen lasten kodilta ja olin vain kylässä siellä. Ei siellä edes huomannut, että asuin siellä. Minun tavarani olivat kellarissa tai annettu pois. Vaimoni on koko ikänsä rakentanut kulisseja ja hän on mestari siinä. Hän pystyy huijaamaan ketä tahansa, myös minua joka olen varsin skeptinen ja epäluuloinen, mutta rakkaus sokaisee. Olen sitten maksanut kymmeniätuhansia tästä sokeudesta. Läheisriippuvaisena koen kuitenkin ne harvenevat hyvät läheisyyden tunteet niin arvokkaaksi, että lähes täydellisestä lamaannuksesta huolimatta, en pysty lähtemään. Yritän nauttia hyvistä hetkistä, vaikka akkuni tyhjenee koko ajan. Ehkä olen sammakko, joka ei osaa hypätä kuumenevasta vedestä pois, vaan kiehuu kuoliaaksi.

Uutta suhdetta en tähän kaipaa, vaan haluan hoitaa nykyisen joko kuntoon tai eroon ja toivottavasti Ufe pystyt samaan. Uusi suhde aiheuttaisi vain lisää kaaosta jo huonoon tilanteeseen, eikä todellisuudessa helpota ero päätöstä vaikka voi siihen johtaakin.

Hei,

Oletkohan huomannut, että Miessakit ry järjestää Tukinetissä ryhmächattejä eronneille ja eroa miettiville miehille?

Chatit ovat yleensä aina maanantaisin klo 21-23. Seuraava chat on siis ma 7.5. klo 21 alkaen.

Tervetuloa mukaan! 🙂🌻

Ufe kirjoitti 30.4.2018 13:54

Olemme mieheni kanssa olleet yhdessä melkein parikymmentä vuotta, lapsia on kaksi alle 10 vuotiasta. Parisuhteen vaikeudet alkoivat mielestäni pian toisen lapsen syntymän jälkeen vaikka onnellisiakin aikoja näihin vuosiin mahtuu.
Mieheni kärsii univaikeuksista. Olemme myös persoonina todella erilaisia, mutta olen aina pitänyt sitä vahvuutena ja rakastanut miestäni todella paljon. Suhteemme on kuitenkin ollut jo vuosia enemmän toverillinen ja arjen jalkoihinsa runnoma. Olen yrittänyt piristää sitä ja järjestänyt kahden keskistä aikaa ja puhua mieheni kanssa ongelmistamme.

Olimme muutamia vuosia sitten eroamassa, koska olin turhautunut tilanteeseen, jossa ei ollut enää läheisyyttä ja seksiäkin vain minun aloitteestani. Mutta päätimme jatkaa ja panostimme molemmat yhteiseen tekemiseen, seksielämäkin vilkastui ja tunsin, että rakastuin mieheeni uudestaan. Sitten pikku hiljaa jäin taas yksin järjestämään asioita ja seksialoitteet mieheni puolelta loppuivat. Itselläni haluja olisi vaikka päivittäin. Kärsin tilanteesta, mutta yritin sopeutua, kunnes eroajatukset alkoivat taas ottaa vallan ajatuksistani. Huomasin itkeväni kauppareissulla autossa, että en voi jäädä tähän suhteeseen, jossa menen naisena hukkaan.

Nyt olemme tilanteessa, jossa vakavia keskusteluja suhteemme tilasta on käyty monta kuukautta. Olen ahdistunut, en saa nukuttua enkä syötyä. Mutta en saa eropäätöstä tehtyä, en myöskään löydä uskoa tulevaan. Huomaan, että rakastan ja välitän edelleen todella paljon, mutta samaan aikaan itken sitä että onko tilanne se ettei mieheni samalla tavalla. Vakuuttaa kyllä muuta. Enkä enää ole edes varma rakastanko ja haluanko juuri miestäni vai haluanko vain rakkautta joltain, koska on niin tyhjä olo.

En tiedä mitä pitäisi tehdä. Ahdistus ja suru on suuri. Itken päivittäin ja välillä tuntuu etten selviä tästä. Miksi tämä kaikki on niin vaikeaa? Milloin tiesit mitä haluat vastaavassa tilanteessa?

Heips!

Tunne siitä, kun ahdistaa tulla kotiin kylästä tai mistä nyt vain on tuttua.
Itse ahdistun kun ei tiedä millä tuulella toinen on. Meillä ei myöskään ole seksiä eikä liioin hellyyttä. Mieheni kyllä odottaa hierontaa iltaisin, vaikka olenkin jo puhki päivän töistä ja lasten sekä kodin hoitamisesta.

Nyt tilanne on muuttunut vielä, niin että hän on jokaviikonloppu vanhempiensa kodissa fiksaamassa pyöriään ja juo ja juo ja valvoo. Sunnuntaina saapuu kotiin väsyneenä, makaa sohvalla ja katsoo kännykältään sarjoja. Painuu sänkyyn kun huvittaa ja minä kamppailen lasta nukkumaan.
Olen yksinhuoltaja viikonloput ja viikolla hoidan kutakuinkin myös töiden lisäksi kaiken! Auttaa pyytäessä.

Ymmärrän, että hänen on autettava toista vanhempaansa nyt kun toinen kuoli juuri. Mutta onko se auttamista että juo ja valvoo ja toki siis jotakin hommiakin tekee? Ja tämä kaikki aika on hänen omalta perheeltään pois. Ja onko se normaalia, että joka viikonloppu lähtee meidän luota auttelemaan ja harrastelemaan?

Olen yrittänyt asumuseroa ennenkin, mutta palattu yhteen kun yhteiset lapset ja koettu historia.
Tottakai rakastan miestäni, mutta ahdistaa tilanne ja mitä ihmettä tällainen on!!!! Pinna on tiukalla ja kyllä lapsetkin sen varmasti aistivat ja vanhempi tajuaa kyllä sanomattakin tilanteen.

Kertokaahan mielipiteitänne.

Nipa3 kirjoitti 5.5.2018 10:53

Ufe kirjoitti 30.4.2018 13:54

Olemme mieheni kanssa olleet yhdessä melkein parikymmentä vuotta, lapsia on kaksi alle 10 vuotiasta. Parisuhteen vaikeudet alkoivat mielestäni pian toisen lapsen syntymän jälkeen vaikka onnellisiakin aikoja näihin vuosiin mahtuu.
Mieheni kärsii univaikeuksista. Olemme myös persoonina todella erilaisia, mutta olen aina pitänyt sitä vahvuutena ja rakastanut miestäni todella paljon. Suhteemme on kuitenkin ollut jo vuosia enemmän toverillinen ja arjen jalkoihinsa runnoma. Olen yrittänyt piristää sitä ja järjestänyt kahden keskistä aikaa ja puhua mieheni kanssa ongelmistamme.

Olimme muutamia vuosia sitten eroamassa, koska olin turhautunut tilanteeseen, jossa ei ollut enää läheisyyttä ja seksiäkin vain minun aloitteestani. Mutta päätimme jatkaa ja panostimme molemmat yhteiseen tekemiseen, seksielämäkin vilkastui ja tunsin, että rakastuin mieheeni uudestaan. Sitten pikku hiljaa jäin taas yksin järjestämään asioita ja seksialoitteet mieheni puolelta loppuivat. Itselläni haluja olisi vaikka päivittäin. Kärsin tilanteesta, mutta yritin sopeutua, kunnes eroajatukset alkoivat taas ottaa vallan ajatuksistani. Huomasin itkeväni kauppareissulla autossa, että en voi jäädä tähän suhteeseen, jossa menen naisena hukkaan.

Nyt olemme tilanteessa, jossa vakavia keskusteluja suhteemme tilasta on käyty monta kuukautta. Olen ahdistunut, en saa nukuttua enkä syötyä. Mutta en saa eropäätöstä tehtyä, en myöskään löydä uskoa tulevaan. Huomaan, että rakastan ja välitän edelleen todella paljon, mutta samaan aikaan itken sitä että onko tilanne se ettei mieheni samalla tavalla. Vakuuttaa kyllä muuta. Enkä enää ole edes varma rakastanko ja haluanko juuri miestäni vai haluanko vain rakkautta joltain, koska on niin tyhjä olo.

En tiedä mitä pitäisi tehdä. Ahdistus ja suru on suuri. Itken päivittäin ja välillä tuntuu etten selviä tästä. Miksi tämä kaikki on niin vaikeaa? Milloin tiesit mitä haluat vastaavassa tilanteessa?

Heips!

Tunne siitä, kun ahdistaa tulla kotiin kylästä tai mistä nyt vain on tuttua.
Itse ahdistun kun ei tiedä millä tuulella toinen on. Meillä ei myöskään ole seksiä eikä liioin hellyyttä. Mieheni kyllä odottaa hierontaa iltaisin, vaikka olenkin jo puhki päivän töistä ja lasten sekä kodin hoitamisesta.

Nyt tilanne on muuttunut vielä, niin että hän on jokaviikonloppu vanhempiensa kodissa fiksaamassa pyöriään ja juo ja juo ja valvoo. Sunnuntaina saapuu kotiin väsyneenä, makaa sohvalla ja katsoo kännykältään sarjoja. Painuu sänkyyn kun huvittaa ja minä kamppailen lasta nukkumaan.
Olen yksinhuoltaja viikonloput ja viikolla hoidan kutakuinkin myös töiden lisäksi kaiken! Auttaa pyytäessä.

Ymmärrän, että hänen on autettava toista vanhempaansa nyt kun toinen kuoli juuri. Mutta onko se auttamista että juo ja valvoo ja toki siis jotakin hommiakin tekee? Ja tämä kaikki aika on hänen omalta perheeltään pois. Ja onko se normaalia, että joka viikonloppu lähtee meidän luota auttelemaan ja harrastelemaan?

Olen yrittänyt asumuseroa ennenkin, mutta palattu yhteen kun yhteiset lapset ja koettu historia.
Tottakai rakastan miestäni, mutta ahdistaa tilanne ja mitä ihmettä tällainen on!!!! Pinna on tiukalla ja kyllä lapsetkin sen varmasti aistivat ja vanhempi tajuaa kyllä sanomattakin tilanteen.

Kertokaahan mielipiteitänne.

Nipa3. Sun tilanne vaikuttaa kyllä huonolta. Olet perheessä ja parisuhteessa yksin, käytännössä yksinhuoltaja. Onko miehelläsi kriisi ja suru toisen vanhemman kuoleman takia, jota nyt käsittelee? Toisaalta, jos tilanne on ollut sama jo ennen vanhemman kuolemaa... en osaa auttaa ja neuvoa, mitä kannattaisi tehdä.

Itselläni myllertää edelleen. Olemme nyt mieheni kanssa päättäneet pitää tauon. Asumme saman katon alla, mutta ikään kuin kavereina. Huomaan, että kaipaan niitä vähäisiä kosketuksia mitä meillä oli järjettömästi ja että rakastan ja haluan miestäni edelleen. Hänessä en aisti mitään kaipausta minun suuntaani. Hän kuitenkin sanoo haluavansa, että "saamme asiat kuntoon ja voimme jatkaa yhdessä eteenpäin". Tämä kaverisuhde ja satunnainen seksi tuntuu riittävän hänelle. Surullista on, että minulle ei riitä ja että rakastan ja haluan juuri häntä. Haluaisin, että hän haluaisi minua kuten minä häntä. Ja hän ei tunnu haluavan muuttaa mitään eikä taida oikein edes nähdä tilanteessamme mitään vikaa. Kaipaan intohimoa ja kosketusta niin, että järki meinaa välillä lähteä. Katselen jatkuvasti muita miehiä ja mietin, että olisinko lopulta eron käsitelyäni onnellisempi. Sillon ainakin olisi mahdollisuus ja lupa löytää suhde, jossa olisin nainen.

Mutta samaan aikaan en halua sitä "uutta elämää"... en halua uusperhekuvioita, toisen ihmisen lapsia elämääni tai lapsetonta kumppania, joka ei ymmärrä sitä että lapset täytyy laittaa etusijalle. En halua yhteishuoltajakuvioita, joissa lapset vaihtavat viikon välein kotia, en halua yksinhuoltajuutta eikä mies siihen suostuisikaan. En halua menettää tätä kokonaista perhettä ja yhteistä kokemusta vanhemmuudesta.

En tiedä mitä pitäisi tehdä. On paha olla.