Tästä tulee varmasti todella monimutkainen tarina, mutta kerron nyt kuitenkin.

Olemme lähes kolmekymppien avoliitossa oleva pariskunta ja olemme olleet yhdessä lähes viisi vuotta. Työskentelemme samassa työpaikassa samassa asemassa ja yksikössä ja yhteistyömme on ollut saumatonta, vaikka mielipide-eroja toki joskus esiintyy. Mutta sehän on normaalia.
Parisuhteemme on ajautunut pahaan kriisiin, ehkä jopa totaaliseen eroon. Enkä tiedä miten selviäisin tästä tai mitä ajattelisin, miten käyttäytyisin ja miten suhtautuisin tulevaisuuteen?

Aluksi huomasin, että seksi loppui. Sitten minusta alkoi tuntua että hän etääntyy.
Tämän myötä aloimme minun aloitteestani puimaan suhdettamme.
Viime makuuhuonekerrasta on useita kuukausia ja sen jälkeen oli kerta, jolloin mieheni teki aloitteen, mutta minä olin niin väsynyt, että onnistuin välttelemään hänen vihjeensä ja sen jälkeen ei ole ollut mitään. Muistamme kumpikin tuon ja mieheni oli ottanut itseensä. Pyysin anteeksi ja perustelin ja hän ymmärsi sen kyllä, mutta vahinko oli tapahtunut. Hän viittasi minun haluttomuuteeni…tilanne on siis se, että molemmat meistä odottivat aloitteentekijää. Jutussa on vielä mukana sekin, että mieheni tupakoinnin lopetettuuaan lihoi jonkin verran ja vaikka minua se ei ole vaivannut/haitannut/inhottanut pätkääkään, häntä se vaivaa ja hän pitää itseään epämiellyttävänä. Nyt hän on jostain saanut motivaation laihduttaakseen.

Mieheni myös suri sitä, että minä en ole pystynyt ilmaisemaan rakkauttani sanoin ja kun hän sanoi rakastavansa, niin en vastannut siihen vaan usein kysyn jotain varmistavaa, kun olen äärettömän epävarma ja huonolla itsetunnolla varustettu. Tämä oli siis iso ongelma ja haluisin muutosta omaan käytökseeni. Nyt kun sanon rakastavani, mieheni on kuin kivi. Sanoo, ettei tunnu missään.
Itse pelkään kovasti suhteemme puolesta ja minulla olisi kauhea tarve puhua ja kuitenkin puheen päätteeksi minulle jäi tunne ettei olo parantunut yhtään vaan pikemminkin huononi ja epävarmuuteni kasvaa päivä päivältä. Olemme tilanteessa, jossa kaipaan huomiota ja hän taas ottaa etäisyyttä ja se kasvattaa pelkoani edelleen hylätyksi tulemisesta.

Tilanne on myös se, että asumismuotomme ja työmme on enemmän elämäntapa kuin normaali työ/koti elämä. Olemme siis samassa paikassa samojen ihmisten ympäröimänä käytännössä koko ajan töissä ja vapaalla.
Alkutilanne aikoinaan oli, että hän oli jo täällä, kun minä tulin ja muutin sitten hänen luokseen tähän yhteisöön. Mieheni on sosiaalinen ja spontaani ja mieluusti lähtee tapahtumiin ja ihmisten ilmoille ja minä taas nököttäisin mielelläni kotona ja spontaaniudesta ei tietoakaan, vaan tarvitsen aikaa, ja olen innostunut menemisistä aika vähän. Olen skeptisyyteen ja pessimismiin taipuvainen ja hän spontaani optimisti. Hän on siis se joka yritti viedä meitä ja tietysti väsyi siihen, kun vaikka lähdin hänen mukaansa, olin kuulemma vastahakoinen. Yhteisten lomien suunnittelukin on ollut hänen vastuullaan. Itse ajattelin, että hän tykkää järjestää ja minulle se oli ok, mutta ei se sitten ollutkaan niin, koska en osoittanut innostustani kuulemma koskaan mihinkään. Minä en myöskään ole oikein viihtynyt tällaisessa sosiaalisessa yhteisössä ja asuisin ehkä mieluusti jossain muulla omassa asunnossa, mutta toki voisin kuvitella työskenteleväni täällä. Mieheni ei aio muuttaa pois, joten olen toki ymmärtänyt, että sen asian kanssa minun täytyisi vain elää. Ja pidän sitä kompromissina, koska olisin valmis luopumaan omista unelmistani hänen vuokseen, mutta sekään ei kuulemma kelpaa. Mielestäni parisuhteessa jompi kumpi luopuu aina jostain ja parisuhdehan on täynnä kompromisseja. onhan se jo itsessään kompromissi kahden ihmisen välillä.

Tästä päästään siihen, että minä en oikein pystynyt kuvittelemaan tekeväni lapsia tähän, vaikka kasvuympäristönä tämä asuinyhteisö olisikin erinomainen lapsille ja lapsiperheet ovat toivottuja. Mieheni sanoi taas ettei voi kuvitella tekevänsä lapsia jonnekin muualle kuin tähän ympäristöön. Mutta lasten teossa joutuisin pois eroon työstäni ja se pelottaa, koska en luota, että mieheni pitää puoliani ja/tai pitäisi minua ajan tasalla osastomme tilanteesta vaikka olisin vanhempainvapaalla. Joutuisin pois sen ainoan asian ääreltä, joka on ollut minulle kaikki kaikessa. Olen ollut työssäni hyvä ja ilmeisesti liian tunnollinen, kun en ole pystynyt pitämään huolta parisuhteestamme.
Tuntuu pahalta, kun tiedän, että tuo työ on myös miehelleni kaikki kaikessa ja ajattelin, että ilmaisen rakkauttani häneen siten, että panostan siihen hänen kanssaan ja yritän olla mahdollisimman hyvä ja jaksaa, mutta ei.

Ja sitten. Mieheni on ollut kerran naimisissa ja tuo avioliitto päättyi eroon melko lyhyessä ajassa reilun vuoden kestäneenä. Tämän kaiken keskellä hän on siis nyt myös kertonut, ettei halua koskaan enää naimisiin. Itse en ole ollut aviossa koskaan ja elätin toivetta, että pääsen vielä joskus naimisiin, mutta se tuntui romahtavan. Mieheni sanoi, että kaikki muuttuu aamenen jälkeen ja jos en minä, niin sitten hän. Miten tähän pitäisi suhtautua? Mietin sitäkin, että miten tästä voi jatkaa? En kai ole sen arvoinen, että minun kanssani voisi ajatella naimisiin menoa, kun on kerran mennyt metsään. Minä en ollut syyllinen hänen eroonsa. Hän erosi jo ennen minua. Hän vertasi tapahtumaa siihen, että kun koira kerran koskee sähkölankaan ja saa sähköiskun, se ei koske toista kertaa vaikka lanka olisi erivärinen. Ja tämä erivärisyys siis tarkoittaa meitä naisia. Hänen ex-vaimoaan ja minua. ”Oppii virheistään.” Minä taas en voi käsittää tuota. En todella tiedä, mitä ajatella.

Olen ollut koko ajan väsynyt ja tunnen uupumusta, joka myös siis vaikuttaa, etten innostunut spontaanin mieheni menoehdotuksista. Emme ole erityisen lapsirakkaita, joten siinä suhteessa olemme samanlaisia. Yhteisten lasten hankinnassa oli siis edellä mainittuja erimielisyyksiä ja siihen vielä lisään, että kun kysyin mieheltäni: ”Miten hän voi haluta lapsia, muttei ole valmis naimaan lastensa äitiä?” Hän vastasi, että ”ei sitten ehkä haluakkaan niitä lapsia.

Nyt sitten ollemme päätyneet pisteeseen, että hänelle ainoa vaihtoehto on erota. Minä en joko halua uskoa tai ymmärtää hänen sanojaan, olenhan nämä vuodet panostanut hänen eteensä. Uhrannut haaveeni ja tehnyt töitä välillä vuorokaudet ympäri, mutta se oli sitten huono asia.
Minusta on normaalia, että joskus kun väsymys oikein iski, purin itkuisena stressiäni siitä, kuinka paha minun on olla, mutta se meni ohi ja helpotti silloin minua, mutta mieheni patosi nuo tunteenpurkaukseni sisäänsä siitä, etten jaksa tai pysty olemaan täällä ja voi salaa itse huonosti, enkä minä huomannut sitä.

Olen puhunut hänelle varmasti suut ja silmät täyteen ja hän sanoo, että ymmärtää kyllä mitä sanon, muttei hänessä ole nappia, jota painaa ja sitten kaikki olisi hyvin.
En oletakaan, että olisi, mutta minusta on väärin, että hän on tappanut tunteensa hiljaa itsekseen, puhumatta mitään tai ettei hänellä ole enää mitään hinkua edes yrittää korjata suhdettamme. Hän sanoo, että on yrittänyt korjata suhdettamme, mutta vaikka kuinka mietin, en keksi miten.

Ja nyt hän on sitten lähtenyt kotoa pois. Päivisin näemme töissä tietenkin, kun nyt jotenkin olen sinne selvinyt ja olemmehan loistava työpari, niin työasiathan sujuvat, mutta illalla olen yksin. Tiedän kyllä missä hän on, mutta mitä hyötyä on mennä piinaamaan toista omilla toiveillaan. Kun toinen tuntuu olevan ”kuollut” kokonaan.

Voisiko joku ehkä auttaa? Mitä tehdä, ajatella tai toimia?
😞☹️☹️