Hei,

huomasin, ettei kukaan ole vastannut sinulle, joten ajattelin jakaa omia kokemuksiani:

1. Jätin erohakemuksen pari päivää uskottomuuden tultua ilmi, sillä mies ei halunnut luopua suhteestaan (ei halunnut eroakaan)

2. Muutin väliaikaisesti pois kotoa, kun eron harkinta-aika lähestyi loppuaan. Uskottomuuden ilmitulosta vajaa vuosi. Yhteydenpito kolmanteen osapuoleen jatkui.

3. Palasin kotiin ja eroaika umpeutui. Mies ei halunnut eroa ja minä halusin yrittää.

Yritin, mutta sain huomata, että mikään ei loppujen lopuksi ollut muuttunut.
Elimme leppoisaa elämää, ilman läheisyyttä (mies ei halunnut). Ulos päin kulissit kunnossa, mutta sisällä kylmää ja etäistä. Mies ei edelleen halunnut erota.
(En enää jaksanut huolehtia kolmannesta osapuolesta, eiköhän se suhde jatku entisellään)

4. Lähdin, kun uskottomuuden ilmitulosta oli kulunut kaksi ja puoli vuotta.

Mieheni sanoo, että päätös erota oli minun. Itse kuitenkin ajattelen, että mieheni ei pystynyt/halunnut luopua suhteestaan ja näin päätös erosta oli hänen. Hän puolestaan ajattelee, että hänellä oli oikeus suhteeseen eikä minulla ollut oikeus kieltää sitä, vaan käytökseni oli kiristämistä. Suhde ei hänen mielestään ollut pätevä syy eroon: eihän kolmannenkaan osapuolen avioliitto siihen päättynyt.